Kokonaisen viikon oli Martti-herra ollut suomalaisten keskuudessa
saarnaamassa. Sigfridin vaimo Ristin oli ensimäinen, joka tuli
armosta osalliseksi. Herkkätuntoista lappalaismieltä eivät painaneet
mitkään ankarat sielulliset taistelut, käännytystyö kävi uskomattoman
helposti. Ja äsken pelastetun hartaus oli niin suuri, että hän, kuten
muinen Maria, Jesuksen jalkain juuressa, unohti kaiken maallisen,
kuunnellaksensa mestarin sanoja.
Olliin olivat papin sanat kovin sattuneet. Useana päivänä kulki hän
kuin unissansa. Hänhän oli jumalattomuudellansa ja Jumalaa kohtaan
nurjalla mielellänsä vetänyt Herran rangaistuksen Elinin yli. Tämän oli
henki riivannut hänen tähtensä — hänestä oli tullut kadotettu olento,
itsemurhaaja hänen tähtensä. Niinhän pappi oli sanonut — ja totta sen
täytyi olla. Hän tunsi itsessään, että se oli totta.
Hän muisti miten Elin viimeisenä juhannuksena, jona eli, oli tahtonut,
että he yhdessä menisivät kirkolle, käydäksensä pyhällä ehtoollisella.
Mutta hänellä ei ollut aikaa, sillä oli keskellä särkien kutuaikaa
ja hänen täytyi saada suolakalaa talveksi. Sitte oli hän käynyt yhä
synkemmäksi ja pian sen jälkeen oli tuo kamala tapahtunut.
Olli kärsi sielun tuskia, jotka häntä mursivat ja kouristivat. Keskellä
yötä hän heräsi nähdessänsä Elinin liekkein ympäröimänä huutavan hänen
nimeänsä ja tietäessään itse pakottaneensa hänet tähän kidutukseen.
Martti-herrasta oli tämä hillitön suru, joka kokonansa masensi vankan
miehen, varma merkki Jumalan työstä katumattoman sydämessä. Ja niinpä
hän vähitellen alkoi puhua lohdutuksen sanoja toivottomalle.
Mutta se ei auttanut. Olli ei enää voinut saada rauhaa evankeliumin
sanoista. Lain säkenöivä miekka oli vihlonut rikki hänen sielunsa ja
evankeliumin lempeä ääni ei voinut kuulua yli tuomiopasuunan.
Jussi-vaariinkin oli papin saarna kovasti koskenut. Syvällisesti ja
hartaasti oli hän katunut syntejänsä ja nöyrästi anonut anteeksi ja
Martti-herra hänelle vakuutti synnit anteeksi annetuiksi. Viulun,
perkeleen välikappaleen, hän oli ripustanut seinälle, pyhästi luvaten
olla siihen enää milloinkaan koskematta.
Kun Martti-herra lopultakin meni matkoihinsa suomalaismetsiltä, oli
hänen sielunsa täynnä ylvästä riemuitsevaa iloa. Sillä jumalattomat
salo-suomalaiset olivat nöyrtyneet jumalan edessä ja hyljänneet
syntiset tiensä.
Eivätpä kumminkaan kaikki. Pekka Matalaista poikineen hän ei ollut
saanut käsiinsä. He olivat livistäneet metsään välttääksensä
pappia. Mutta merkillisiä juttuja hän oli kuullut puhuttavan heidän
noitatempuistaan ja loihduistaan. Siitä huolimatta — loppu piti tuosta
tuleman, jollei muuten niin pakolla. Martti-herra oli päättänyt
ilmottaa noidat kirkkokurin saamista varten.
Sen hän tekikin, tultuansa isänsä luo, joka levottomana oli odotellut
kauan poissaolevaa poikaansa.
Maisteri Callesson vastaanotti ilmotuksen jonkunlaisella epäröimisellä.
Hän luuli ettei noitien julkinen rankaiseminen vaikuttaisi hyvää
seurakunnassa. "Rauhassa oli hän elänyt kaikkein pitäjäläistensä kanssa
ja rauhassa hän tahtoi täältä eritäkin."
Ankaran herra-Martin nuhteen sai tämä lausunto osaksensa.
"Tuskin mahdollinen pyhään papin virkaan on se, jonka omatunto oman
rauhansa vuoksi antaa myöten olla käymättä taisteluun niitä vastaan,
jotka uhkaavat Jumalan kirkkoa. Vai eivätkö nämä noidat olleet herran
seurakunnan vihollisia?"
Vihdoinkin maisteri Callesson taipui ja Pekka Matalainen poikineen
haastettiin kirkkokuulusteluun.
Pojat eivät saapuneet. Mutta Pekka Matalainen tuli. Hän oli pieni ja
köyryselkäinen. Terävien silmien välissä kaareili kotkan-nenä, joka
ilmaisi suvussa olevan mustalaisverta.
Hän oli ennen usein ollut pappilassa ja silloin mieluisena vieraana,
sillä aina oli hänellä myötänsä joku lintu, kappale hirvenlihaa tai
karhunpaisti ystävyyslahjaksi. Ja väliin oli sattunut, että kun joku
pappilan lehmistä oli kipeä, papinrouva oli salavihkaa pistänyt ukolle
jonkun hopeakolikon jotta hän katsoisi lehmää. Tuo oli kumminkin
tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, sillä pastuska tiesi hyvin
ettei maisteri Callesson sietänyt taikatemppuja käytettävän.
Pekka Matalainen ihmetteli suuresti mitä tällainen ylimääräinen kutsu,
jonka hän nyt oli saanut papilta, mahtoi merkitä. Kutsun oli tuonut
perille Ensillren lautamies Sven Persson ja oli sitä totellut Pekka
Matalainen, mutta eivät pojat.
"Jos pappi meille jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla tänne. Matka on
meille yhtä pitkä kuin hänellekin."
Kun Pekka Matalainen tuli pappilaan näki hän heti että jotakin vakavaa
oli tekeillä. Sillä nimismiehen peltopyy oli pihalla. Ja nimismies ei
ollut mikään jokapäiväinen vieras papin luona.
Pelkäämättä hän kumminkin meni sisälle. Pieni valkohapsinen ja hurskas
Callesson paiskasi hänelle kättä ja pyysi istumaan. Oli kylillä
kulkemassa rumia huhuja hänestä ja papin velvollisuus oli tutkia mitä
perää niissä huhuissa mahtoi olla, ja jos jotakin vääryyttä oli tehty,
varottaa sekä rangaista.
Nimismies, joka jo oli ehtinyt koko perinpohjaisesti koetella
papinrouvan oivaa, kototekoista olutta, istui välinpitämättömänä ja
oluen huumaamana suuressa nahkaisessa sohvassa. Koko juttu ei juuri
häneen koskenut — kyllähän laki määräsi noituuden ja loihtimisen
rangaistavaksi, mutta nimismies Forzelius oli jo aikoja sitte lakannut
uskomasta sekä jumalaan että perkeleeseen, ja mitä noitumiseen tulee,
piti hän sitä kokonaan pelkkänä loruna. Hän ei sentään ollut voinut
ja rohjennut kieltäytyä, kun Martti-herra oli vaatinut häntä tulemaan
pappilaan ottamaan osaa noidan, Pekka Matalaisen kuulusteluun.
Nimismies niisti nenänsä perinpohjaisesti suureen nuuskanenäliinaan,
jonka hän käydessänsä Sundsvallissa oli saanut ystävyyslahjaksi
vanhalta Grönlundilta, kaupungin suurimmalta kauppamiehet, joka kävi
kauppaa yli koko Norrlannin ja täsmälleen kuin kello rihkamakuormineen
tuli jokaikisille markkinoille Lyckselen ja Svegin välillä. Forzelius
koetti näyttää juhlalliselta, mutta väkevä kotitekoinen olut oli
noussut hänen päähänsä, niin että hän oli halukkaampi leikinlaskuun ja
ilonpitoon kuin vakavaan virkatoimitukseen.
"Kuuleppas Pekka Matalainen — sanotaan että noituilet ja käytät
jumalattomia loihtuja."
"Vai niin", sanoi Pekka tyynesti. "Niin, niin — lieneekö joku
akanraihna ollut haistelemassa noitalastujani ja saanut turpansa
kipeäksi."
Pienet terävänharmahkot silmät välkähtävät Martti-herraa kohti, joka
tähän asti oli istunut äänettömänä kuunnellaksensa kuulustelun kulkua.
Martista tuntui katse pahalta ja hän ponnahti ylös kiihkeästi takertuen
Pekka Matalaisen sanoihin:
"Sinä siis tunnustat itselläsi olevan noitapussin? Ja että sen avulla
teet jumalattomia temppuja?"
Pekka Matalainen istui ja hymyili.
"No maltahan toki poika", sanoi hän lopulta murteellisella ruotsin
kielellä, "minulla on käärmeenpistin ja lollakonleukoja ja yölepakkoja
ja seitsemän kirkkotarhan multaa. Ja krapsutellut olen kirkonkelloja
kussa olen kulkenut."
Nimismies Forzelius päästi rämäkän naurun ja hetkiseksi veti maisteri
Callesson suunsa hymyyn. Punaisena kiukusta seisoi Martti-herra
keskellä lattiaa. Ja pidätetystä kiukusta vapisevin äänin julisti hän
sekä isällensä että nimismiehelle yhtä kovaa rangaistusta kuin Pekka
Matalaiselle.
Ja seurauksena oli, että Pekka Matalainen kirkkolain mukaisesti
tuomittiin kolmena sunnuntaina perätysten seisomaan vaakunahuoneessa
poikinensa, jotka myöskin oli havaittu noituutta harjottaviksi.
Pekka Matalainen säkenöi vihasta.
Ja kun hän sai mennä, puisti hän nyrkkiä Martti-herralle.
"Sinullapa on julma kieli — on parasta ettäs sitä käytät niin kauan
kuin voit. Kyllähän sitä sitte saat lepuuttaa."