Mali-Oosaa kohtasi kahdeksanvuotiaana suurin suru, mikä lapselle voi
sattua: hän menetti äitinsä.
Viime aikoina Elin oli ollut tavallista omituisempi ja eräänä aamuna,
talonväen herätessä, hän oli poissa.
Hänen kuollut ruumiinsa nousi sitte pinnalle Latoniemen luona.
Aina kauas kylille saakka puhuttiin paljon Elinin surullisesta lopusta.
Ristin juoksenteli kylillä uutista kertomassa, ja vaikka hän näön
vuoksi itki ja valitteli, hän sisäisesti tunsi jonkunlaista tyydytystä.
Ja äänessä pyrki esille hieman riemastuksentapaista laulavalla
lapinvoittoisella murteellansa kertoessansa nadon surullisesta lopusta.
"Niin niin — tottama puhuin. Ylpeys vie lankeemuksehen." Ristin koetti
näyttää valittelevalta ja kärsivältä... Mutt' eipä tuo oikein ottanut
luonnistuaksensa...
Elin ei saanut levätä siunatussa mullassa, sillä hän oli
itsemurhantekijä, mutta Olli ja Jussi-ukko kaivoivat hänelle haudan
Latoniemelle ja lukivat rukouksen hänen kylmälle tomullensa.
Tuo oli molemmille kova kolaus. Jussi-ukko oli kovasti kiintynyt
poikansa vaimoon, hänen omituisesta umpimielisyydestänsä huolimatta.
Ja Olli oli pientä kaunista vaimoansa kohtaan tuntenut tuota hellää,
voimakasta miehenrakkautta, joka ei puhkee sanoihin, mutta jossa on
voimaa kokonaisen elämän täyttämiseen.
Pieni Mali-Oosa oli molemmille miehille lohdutuksena heidän surussansa.
Hän oli vainen pieni lapsi vasta, mutta hänessä oli jotakin
kummallista. Ja niinkuin äidille, tuotti hänellekin Jussi-vaarin soiton
kuuleminen mitä suurinta iloa.
Hän soittelikin mielellänsä. Ja sattui väliin kesäiltoina, että nuoret
tulivat Matalalammelle penikulman matkat kuullaksensa Jussi-vaarin
soittavan ja itse hieman pyörähdelläksensä. He olivat Hjuloosenin ja
muiden paikkakunnan uutistalojen nuorta väkeä. Ennen, kun talossa oli
ollut vielä emäntä, olivat he pysyneet loitompana, mutta emännätön
talohan on kuin yhteinen syöttömaa.
Eräänä iltana nuorison ollessa tavallista monilukuisempana koolla
Jussi-vaarin pirtin luona ja karkelon ollessa parhaillaan käynnissä
pihamaalla, tuli pitkä, tumma mies käyden metsästä suoraan pirttiä
kohti.
Hän oli vielä nuori, mutta hänen katseensa oli synkkä ja silmistä
syvältä mustien tuuheiden kulmakarvojen alta iski salamoita.
Karkelo lakkasi itsestänsä. Sillä nuoret olivat tunteneet
Martti-herran, kirkkoherran pojan, joka oli papin opissa, mutta kesällä
oli kotona isänsä, maisteri Callessonin apulaispappina.
Martti-herra oli ankaran uskonnollinen mies, joka ei edes epäröinyt
nuhdella isäänsä velttoudesta, jota tämä osotti virkansa hoidossa.
Juhannuksena oli hän saarnannut, ja saarna oli sellainen, ettei sitä
hevin pitäjällä unohdeta. Lain armoton vasara kolkutteli kovasti
paatuneita mieliä.
Sellaista ei oltu totuttu kuulemaan, sillä "vanha pappi" herra
maisteri Callesson oli rauhan mies, joka ennen käytti lempeitä sanoja
kuin uhkauksia ja mieluummin puhui taivaan valoisista iloista kuin
kidutuksista helvetin kidassa.
Martti-herran juhannussaarna oli laskeutunut raskaana ukkospilvenä
seurakunnan yli. Ja aikanaan oli pilvi siellä täällä kylillä alkanut
purkautua kyyneliin ja vaikerruksiin. Siitä sai alkunsa uskonnollinen
herätys, joka sytytti mielet ja sai suurta hälinää aikaan.
Kaiken sieluna oli Martti-herra. Uskovaiset pitivät häntä kuin uutena
Lutherina, joka oli tullut pelastamaan kansaa harhapolkujen rämeiköstä,
ja jo hänen nimeänsäkin pidettiin siitä todistuksena.
Kauhulla ja kiukulla oli hän pitäjällä kuullut puhuttavan siitä
jumalattomuudesta, jota Matalalammin suomalaiset harjottivat. Siellähän
eli noita poikinensa, jotka tuskin olivat isää huonommat salaisen
taidon harjottamisessa — siellähän oli ollut perkeleen riivaama nainen,
jonka pahahenki oli saattanut lopettamaan henkensä ja siellä oli
Jussi-vaari, joka viuluineen vietteli nuorison syntiseen karkeloon.
Martti-herra oli kauan odottanut, että joku suomalainen tulisi
kirkolle, mutta eipä heitä koskaan näkynyt. Saloilla syntynyt kuin oli
ja tottunut metsissä käymään, päätti hän itse mennä suomalaisten luo
oikaisemaan heidän syntistä elämätänsä. Palava into oli ajanut hänet
sinne halki metsien ja korpien, ja näkemänsä tuntui todeksi näyttävän,
mitä hän kauan oli aavistanut, nimittäin ettei käynti suinkaan sattunut
liian varhain.
Säihkyvin silmin ja jyrisevin äänin alkoi Martti-herra nyt pitää
nuhdesaarnaa jumalattomalle nuorisolle, joka perkelettä palvelemalla,
karkelossa, kulutti pyhäpäivän kalliit hetket. Mutta vielä
voimakkaammin iski lain miekka Jussi-vaariin ja hänen poikaansa Olliin,
jotka houkuttelivat nuorisoa siveyden teiltä soitolla ja antamalla
talonsa karkelopaikaksi.
Sanat satelivat raskaina ja tuomiot armahtamatta. Helvetin tulet
avautuivat kuulijain jalkain juureen. Eräs tyttö alkoi nyyhkyttää.
Jussi-vaari istui porstuan sillalla kädet ristissä viululla ja pää
kumarassa. Olli seisoi vieressä tuntien itsensä suureksi syntiseksi.
Ja kun pappi alkoi puhua, miten Herran käsi oikeutetussa vihassa
oli kohdannut tätä huonetta, jonka emäntää perkele oli riivannut,
vavistutti Ollin suurta, vankkaa ruumista nyyhkytys ja hän vaipui
vaikertaen polvillensa.
Pieni Mali-Oosa seisoi ja katseli pappia suurin ihmettelevin silmin.
Hänen puheensa tuntui niin kummalliselta ja vieraalta — häntä pelotti.
Ja äkillisestä päähänpistosta hän livisti metsään, piiloutuen mättään
taa...
Mutta pappi jatkoi tuomiopäiväsaarnaansa musertavan valtavasti. Ja
ennenkuin hän lopetti, oli kuultoina pelkkiä itkeviä, musertuneita
syntisiä, jotka havaitsivat seisovansa perikadon partaalla ja joista
pelastus tuntui aivan mahdottomalta.