Matalalammin suomalaiskylä on ahtaassa syvennyksessä Hjuloosin,
Bergoosan ja Rankleven välissä. Järvi, jonka mukaan suomalaiskylä
on saanut nimensä, on kuin kattila vuorijättiläisten keskessä,
jotka totisina ja pilviä piirtelevinä kohottavat metsäiset lakensa
kuin ympäristön vartioina. Eteläpuolelta juoksee Juvajoki seitsemän
peninkulman metsän läpi hakeaksensa itsensä suurelle joelle, Ljungaan,
joka valtavana ja nopeasti virtaavana kulkee alhaalla olevan asutun
seudun halki.
Keskelle järveä pistää Latoniemi terävänä kärkenä. Sen rannoilla kasvaa
kaislikkoa ja siinä on kalarikkaat vedet. Mutta syysiltoina on siellä
rauhatonta, sillä silloin siellä menneiden aikain peikot ja tontut
myllertävät, niiltä ajoilta asti, jolloin Matalalammen suomalaiset
taistelivat henkensä kaupalla vihamielisiä Borgsjön asukkaita vastaan.
Järven pohjoispuolella ovat pirtit. Niitä on kolme. Lähinnä rantaa
on vanha tupa, missä Jussi-ukko asuu Ollin, vanhimman pojan
luona. Nuorempi poika, Sigfrid, asuu kappaleen matkaa ylempänä
rantatörmällä "Uusitalo"-nimisessä paikassa. Kaukana metsässä,
pienessä ränsistyneessä pirtissä asustaa Jussi-ukon veli, noitaukko
Pekka Matalainen, molempine poikinensa. He elävät miltei kokonaan
metsästyksestä ja kalastuksesta, eivätkä puutu huonosti leivälle
lyövään työhön laihoilla saroilla.
Mutta joskus tulee jokunen talonpoika tai uutisasukas tänne saakka
kysyäksensä Pekka Matalaiselta neuvoa, ja silloin jää aina jokunen
hopeakolikko Matalalammen pirttiin.
Pekka Matalaisella ei muutoin ole kaikkein paras maine. Ja kun hän
joskus tulee alas kyliin poikinensa, niin saa hän enemmän sen vuoksi
jäädä vapaalle jalalle, että peljätään hänen merkillistä taikavoimaansa
kuin ystävällisten tunteiden vuoksi.
Paremmin suvaitaan Pekka Matalaisen veljeä. Jussi-ukkoa, joka nyt
on vanha ja raihnainen, ja on luovuttanut omaisuutensa molemmille
pojillensa, Ollille ja Sigfridille.
Nuoruuden päivinänsä oli Jussi ollut koko Borgsjönin tienoon taitavin
soittoniekka ja huolimatta suomalaisten ja ruotsalaisten kireistä
väleistä oli tuskin yksiäkään häitä pitäjässä, joissa ei Jussi olisi
ollut viuluinensa.
Yleiseen sanottiin, että Jussi noitumalla oli oppinut lurituksensa ja
tottahan oli, ettei kukaan, joka ei ollut sairas tai rampa, voinut olla
yhtymättä karkeloon Jussin virittäessä polskansa.
Hänen vanhin poikansa, Olli, oli sulkeutunut ja juroluontoinen. Kun
ukko luopui talonpidosta, oli tämä nainut ruotsalaisen tytön. Tapahtui
ensi kerran, että suomalainen sai ottaa vaimoksensa ruotsalaisen
tytön. Muuten oli kylläkin tullut vaikka tatariverta sukuun ja jokunen
ohikulkeva lappalaisvaimokin oli jäänyt suomalaisen uutisasukkaan
vaimoksi Matalalammelle.
Ollin vaimo, nimeltänsä Elin, oli hinterä, pieni nainen, josta salojen
yksinäisyys tuntui pelottavalta. Mieshän oli useimmiten poissa joko
metsästämässä tai kalassa, kaskella tai heinässä suolla, missä hän
jäntevin viikatteenlyönnein korjasi karua ravintoa talon ainoalle
lehmälle. Hänellä oli kumminkin yksi ilo yksinäisyyden liiaksi mieltä
painaessa. Silloin tapasi hän ottaa viulun seinältä ja ojensi sen
Jussi-ukolle.
Sanaa sanomatta otti tämä viulun ja soitti ensiksi sulavia
moll-säveleitä, jotka saivat sydämen sulamaan sanattomasta surusta —
sävelmiä, jotka kaiho salon honkain latvassa oli opettanut — ja sitte
omituisia välisoittoja tarttuvan hilpeisiin polskiin, jotka antoivat
jaloille vauhtia ja ajoivat veret poskille.
Keväällä, toista vuotta ollessansa Matalalammella, synnytti Elin
lapsen. Se oli tyttö, jolle kasteessa annettiin nimi Mali-Oosa.
Pienokainen oli kuin auringonsäde pienessä pirtissä. Hänellä oli
äitinsä suuret, sinertävät kaihoisat silmät ja hänen vaaleakutrinen
tukkansa. Mutta suun ympärillä oli isältä peritty vieno sävy, johon
samalla liittyi voimaa ja tarmoa.
Jussi-ukko oli pienokaisen hoitajana ja leikkikumppanina.
Hän voi istua soitellen kauneimmat sävelensä pienokaiselle ja tämä,
niin pieni kuin olikin, tuntui ymmärtävän säveleitä ja iloitsevan
niistä.
− − −
Nuorempi veljeksistä, Sigfrid, oli mennyt naimisiin lappalaisnaisen
Ristinin kanssa, joka lapsuudestansa asti tottuneena erämaan elämään,
oli sopivampi emännäntoimiin Matalammilla kuin heikko Elin. Mutta
Elinin kauneus kaiveli Ristinin mieltä ja naapurisopu kälyjen kesken
olikin senvuoksi huonon puoleinen.
Kerta toisensa perästä sattui, että Ristin ja Elin kapsahtivat yhteen,
ja Ristin, jolla oli tuima lappalaisluonne, meni joskus aina käsirysyyn
saakka.
Tästä johtui, että Elin yhä enemmän pysytteli yksiksensä ja ani
harvoin enää meni pihamaan ulkopuolelle. Hänen mielensä kävi yhä
enemmän mietiskeleväksi ja omituiseksi ja kohta eivät Jussin soitto ja
pienen Mali-Oosan jokellus voineet herättää häntä siitä puolinaisesta
horrostilasta, johon hän alituiseen tuntui vaipuvan.
Ainoastaan joskus sattui, kun hänen miehensä Olli häntä lähestyi
kömpelösti hyväillen — ikäänkuin häveten sitä — että hän saattoi
valoisasti hymyillä. Mutta heti sai salon tunnelma hänet uudelleen
valtoihinsa ja hän vaipui uneksimaan avoimin silmin, jotka näyttivät
loistavan kaihosta ja yksinäisyyden sanattomasta tuskasta...