Pitkät vuodet vierähtivät.
Kauan sitte oli tuorpenain pääasuinpaikka Vistejauren luona jäänyt
autioksi, ja uhrituli ei milloinkaan enää loimunnut Aranoivelta.
Poissa oli Kouno noita. — Monta raskasta vuotta sai hän rikoksensa
tähden istua vankilassa. Eksyksissä olivat hänen poronsa tai oli
ne toinen merkinnyt itsellensä. Vanha viha tuorpenain ja sirkkain
välillä oli sammunut. Ei enää koskaan Raijetjatsen metsistä kuulunut
surunvoittoista vuollea, joka olisi ilmaissut saamen olevan
lähettyvillä. Kauas tuntureille olivat päivän lapset vetäytyneet. Sillä
uusi valtias oli tullut heidän metsihinsä.
On tarina vanhasta Skalokista ja hänen miehistänsä, jotka jäivät
vanhoille jumalille uskollisiksi. Yhä kauemmas erämaihin he olivat
muuttaneet, alinomaan pappia vältellen.
"Hän saa pitää jumalansa", sanoi Skalok, "me pidämme omamme, niinpä on
meidän paras."
Eivätpä edes omat sirkanheimoiset sukulaiset voineet löytää Skalokia
seuralaisineen autioista metsistä. Sinne he katosivat — siellä
vaikenevat nyt viimeisten sirkanheimon pakanoiden luut.
Mutta Raijetjatsen rantatörmälle on kohonnut talo. Se on Vilppu
Hiltuisen uutistalo.
Kaksi kesää hän oli asunut kodassa ennenkuin tupa oli valmis. Pieni
yksinkertainen pirtti se tosin vain oli, mutta hänen ihka omansa se
oli, ja ylväältä kuin kuningas tunsi hän itsensä muuttaessaan tupaansa.
Kaskesta hän sai ohraa ja nauriita leivänpuoleksi ensimäisinä vuosina,
ja nyt hän alkoi maata muokata. Viljavaa, vaikkakin kivistä oli maa.
Vilppu Hiltuinen aherteli kivikoissa, raatoi ja väänsi ja niinpä
kasvoikin sarka toisensa jälkeen.
Rannikolta oli Vilppu Hiltuinen hankkinut itsellensä lehmän.
Monipenikulmainen matka siitä koitui ja vaikeata oli taluttaa lehmää
halki tiettömien maiden. Mutta kävihän tuo päinsä kumminkin. Heinäisiä
soita oli katselemuksessa tullut runsaasti hänen omakseen, ettei
rehusta olisi puutetta kunhan vain kaikki korjasi. Yksin hänen oli
kaikki korjattava, sillä vaimon, Margan, täytyi pysyä kotosalla.
Hänellä oli kaksi lasta ja terveys oli heikko.
Ensimäisenä syksynä oli Vilppu Hiltuinen niittänyt ja haasioinnut
kymmenen haasiaa suoheinää. Ja iloiselta sekä tyytyväiseltä hän itsensä
tunsi. Mutta kun talvi oli tulossa, ja hän läksi heinännoutoon, olikin
suurin osa joutunut lappalaisten porojen jalkoihin.
Karkeita kirouksia hän luki lappalaisille. Ja kuohuen vihasta meni hän
lähinnä asuvien lappalaisten luo, uhaten tappaa ja hävittää kaikki jos
tuollainen uudistuisi.
Eivätpä mitkään uhkaukset auttaneet. Vilppu Hiltuinen ampui joukottain
poroja — lappalaiset häntä kirosivat ja manailivat ja koettivat häntä
kaikin tavoin vahingoittaa. Mutta aina selvisi Vilppu Hiltuinen
voittajana taistelusta. Niin, julma noita hän mahtoi olla.
Eräänä syksynä sattui, että eräs lappalainen, kostaaksensa Vilppu
Hiltuiselle, kun tämä oli ampunut muutamia poroja, sytytti tuleen hänen
ainoan latonsa. Se paloi poroksi ja kova oli kolaus suomalaiselle
uutisasukkaalle. Hän ei kumminkaan puhunut mitään.
Mutta hän meni metsään tuoden mukanaan aimo taakan poronjäkäliä. Hän
keitti jäkälät vedessä, johon oli sekottanut rannikolta juutalaiselta
ostamansa palan arseniikkia. Sitte hän kuivatti sammaleet uudelleen ja
levitti ne haasiain ympärille.
Toistasataa poroa makasi seuraavana päivänä kuolleena haasian
ympärillä ja metsässä. Ei mitään väkivallanmerkkiä voinut havaita
kuolleissa poroissa. Noituutta se oli, eikä mitään muuta. Ja kuin
muuan lappalainen tuli uutisasumukselle valittelemaan, vannoi Vilppu
Hiltuinen tästäpuolen noituvansa kuoliaaksi jokaikisen poron, joka
tulisi hänen niityillensä.
Tämän jälkeen katosivat lappalaiset vanhoilta asumuksiltansa. Ja
eivätkä he edes muuttoaikoina uskaltaneet kulkea Raijetjatsen ja Vilppu
Hiltuisen uutistalon ohi.
Ja vuodet kuluivat yksitoikkoista latuansa erämaassa, johon nyt oli
tullut eloa. Tuvan ympärillä Raijetjatsen luona kasvoivat pienet sarat
suuriksi vainioiksi. Vanha lehmä navetassa sai toverin — sitte toisen
lisää ja pian oli puolisen tusinaa hyvinvoipia lehmiä. Viimeinen
tulokas oli hevonen.
Hyvinvointi lisääntyi. Tupakin sai punaisen värin ja ikkunalaudat. Se
loisti kodikkaan punaiselta valkearunkoisten riippakoivujen välistä
joenäyräältä. Ja vedenrajassa oli pari upeata venettä.
Naapureitakin oli tullut. Vistejaurelle, jossa tuorpenain asuinpaikat
ennen olivat olleet, oli toinen suomalainen perustanut uutisasunnon
ja Nalovardelle oli pari ruotsalaista asettunut. Saamein puolelta ei
enää ollut heille haittaa, sillä Vilppu Hiltuisen pelottamina olivat he
vetäytyneet muille maille. Heidän oli vain taisteltava karua luontoa
vastaan.
Viisitoista vuotta oli Vilppu Hiltuinen tehnyt työtä Raijetjatsen
luona. Ja hänestä oli omalla työllään ja väellään tullut varakas mies.
Entiset taistelut saameja vastaan ja seikkailut Kounon kanssakin
alkoivat jo unhottua.
Hänen suurin ilonsa oli vanhin poika Antti. Vankka ja urhea poika hän
oli, vaaleansinisin silmineen ja pellavankellertävine tukkineen. "Hän
on isänsä näköinen", oli Vilppu Hiltuisella tapana sanoa ylväänä, "ja
jos hän vain saa elää tulee hänestä jyry mies".
Antti kasvoi saloilla, seuraten isäänsä kaikkialle kirvesvartta
pitemmäksi ennätettyänsä. Isä opetti hänelle lintujen lennot ja petojen
jäljet — hän kertoi tälle minkä vain tiesi Väinön viisaudesta ja papin
sanoista.
Varhain eräänä keväänä oli Antti saanut luvan ensi kerran seurata
isäänsä metsoja pyytämään. Metsolla on paraikaa soitimensa, ja Vilppu
Hiltuinen tietää hyvän soidinpaikan ylhäällä joenvarrella.
On vielä metsässä pimeähköä ja tähdet ovat tuskin ehtineet sammua.
Tuvassa kuuluu vain nukkuvien hengitystä lampaannahkaisten vällyjen
alta.
Silloin nousee Vilppu Hiltuinen ylös, pukeutuu pikaisesti ja herättää
varovaisesti poikansa.
Ylös ponnahtaa Antti ketterästi. Vaatteet ovat tuossa tuokiossa yllä ja
niinpä molemmat menevät ulos jouset hartioilla.
Ovi narahtaa hiljaa. Lukkoa ei ole ollenkaan sulkuna — yksinkertainen
säppi riittää.
Ulkona on niin äänetöntä ja hiljaista, että Raijetjatsen kohina kuuluu
niin läheiseltä kuin seisoisivat molemmat kuohujen partaalla.
Hiljaa menevät isä ja poika veräjän yli, jonka luokse keväinen aurinko
on sulattanut suuria tummia aukkoja lumeen. Ruispellon saroilta
pilkistelee jotakin valkeata. Rukiinoraan kimpussa juhliva jänis siinä
tulee häirityksi aikaisessa murkinassansa. Se lunkuttaa muutaman
metrin matkan ja istuutuu sitte takakäpälillensä, nähdäksensä mikä
pelotteli. Silloin suhahtaa nuoli Antin jousen jänteestä ja seuraavassa
silmänräpäyksessä potkiskelee jänis selkä katkenneena.
Metsän sisällä on puiden välissä pimeätä, mutta joki näyttää pimeässä
teräksenharmahtavalta siteeltä. Äänettöminä kulkevat isä ja poika
joenvartta.
Heikko sarastus kohoo idästä. Mäntyjen latvat seisovat kuin tummina
varjokuvina vaikenevaa aamutaivasta kohti. Hiljaista huminaa kuuluu
heräävästä metsästä. Tiainen alkaa yksitoikkoisen liverryksensä.
Suomailta joen toiselta puolen kuuluu kurkien valittava, soinnukas
huuto. Riekkoparvi lentää humulla ja ryskeellä metsikköön ja niiden
siivet loistavat valkoisilta hämärässä.
Vilppu Hiltuinen seisahtaa kuuntelemaan. Liikkumattomana jännittyneen
tarkkaavaisena seisoo Antti vieressä.
Odotappas! Eikö kuulunut ääntä? Ja taas! Sissisissi-sissi klunk-klunk
kuuluu. Tuo on vanhan metson kiimavirttä.
Nytpä toimeen! Hiljaa ja varovaisesti hiipivät molemmat metsästäjät
eteenpäin kuunnellen ääntä. Vilppu Hiltuinen kulkee edellä ja poika
perässä.
Ka, tuossa istuu metso korkealla suuressa kuivassa hongassa aivan
joenäyräällä. Siivet riippuvat, pää on eteenpäin kurotettuna ja pyrstö
on kuin viuhkana ilmassa. Silloin tällöin se vaikenee kuunnellaksensa.
Se on vanha ja varovainen uros.
Mutta lemmenkiima saa vallan. Heti se taas suhahtaa, maiskuttaa ja
napsahuttelee unohtaen kaikki vaarat. Se ei näe eikä kuule.
Antti makaa mänty näreikössä ja tähtää.
Pah!
Suhisten nuoli jänteeltä lentää.
Räpyttelemistä, se putoo mötkähtää maahan. Ja niin on metson elämäntaru
lopussa.
Riemuiten juoksee Antti ottamaan ensimäisen metsonsa. Ja hymyilevin
katsein seuraa Vilppu Hiltuinen hänen liikkeitänsä.
"Taitava ampuja ja suuri metsämies hänestä tulee" ajatteli uutisasukas.
Vielä pari metsoa menetti henkensä ennenkuin Vilppu Hiltuinen poikineen
ajatteli paluumatkaa. Mutta auringon alkaessa nousta puidenlatvojen
tasalle vaikeni metsojen soidin ja silloin oli aika kääntyä takaisin.
Vanha uutisasukas paneutui mättäälle levähtämään. Antin piti sillaikaa
mennä joenrannalle nähdäksensä olivatko telkät jo tulleet. Isän neuvon
mukaan oli hän asettanut telkille pönttöjä pitkin rantoja siten koko
mukavasti saadaksensa telkänmunia — makupaloja erämaassa.
Aurinko juuri nousi, Vilppu Hiltuinen katseli miten se kohosi yhä
korkeammalle, levittäen ruusunpunervaa valoa yli puidenlatvojen ja
vuorenharjanteiden. Alemmas ja alemmas ruskeanpunervia honganrunkoja
pitkin hiipivät auringon säteet. Hento tuuli puhalsi läpi latvojen ja
hälvensi viimeiset öiset usvat.
Äkisti täyttivät tuhannet omituiset äänet metsän. Kuiskaili ja
sipsotteli kaikkialla kuin kevätkiireissä. Puiden juuret ja kannotkin
näyttivät elävän. Varjot liikuskelivat. Vanhan suomalaisen tuli niin
omituinen olla.
Herra Jumala! Eikö hänen vanha vihamiehensä Kouno, noita, seisonut
tuolla ylhäällä metsässä!
Vilppu Hiltuinen kavahti ylös — mutta näky hävisi samalla.
"Tyhmyyksiä" mutisi hän itseksensä ja istui uudelleen. Suurten
vesipisarain kaltaisina putosi samalla pari talven yli säilynyttä
haavanlehteä hänen jalkoihinsa.
Oli merkillistä, että vanhat muistot juuri nyt heräsivät. Niin —
hyvähän oli pojan päästä niistä kovista vuosista, jotka isä oli saanut
kokea.
Vilppu Hiltuinen ajatteli kotitaloansa. Punaisena ja kauniina se oli
viljavien sarkojen ympäröimänä. Hikeä ja vaivaa olivat nuo sarat
maksaneet, kieltäymystä ja puutetta erämaan yksinäisyydessä. Mutta
nytpä tämä ei enää erämaata ollutkaan. Pelottava autiuus oli poissa.
Hän, Vilppu Hiltuinen oli karkottanut erämaan peikot.
Ja nyt piti kotipirtin jäädä perinnöksi pojalle sitte hänen pojallensa
ja niin aina edelleen. Polvi polven jälkeen he asuisivat täällä,
liittäisivät uusia aukkoja ennen viljeltyihin, raivaisivat salon
viljelysmaaksi.
Tyytyväiseksi ja ylvääksi tunsi Vilppu Hiltuinen itsensä, sillä hänen
työnsä ei katoisi hänen mukanansa.
Silloin kuului halki metsän tuskan ja hädän huudahdus. Vilppu Hiltuinen
ponnahti pystyyn, sillä hän tunsi poikansa äänen. Vinhaa vauhtia kiiti
hän sille taholle mistä oli kuullut huudon, ja kauhun puuduttamatta
näki hän pojan rantaan kyyristyneenä telkkäpöntön viereen. Verta
pulppuili suusta ja sieramista — nuoli oli takaapäin lävistänyt
keuhkot. Kalpeana, lasimainen ilme silmissä makaa nuorukainen siinä
kuolevana.
Mutta ylhäältä metsästä kuului kova vihlova nauru ja kun Vilppu
Hiltuinen kumartui kuolevan poikansa yli, kuuli hän Kounon
kostonhimoisen äänen:
"Tämän lähettää sinulle Kouno, tuorpenain viimeinen noita".