Herättyänsä horrostilasta, johon Vilppu Hiltuisen isku oli hänet
saattanut, tunsi Kouno kovaa kipua suussansa ja huomasi, että oli
menettänyt kaksi etuhammasta. Ei mikään olisi häneen voinut kovemmin
koskea, sillä nyt tiesi hän ainiaaksi menettäneensä voimansa — jumalat
olivat hänet hyljänneet. Karjala, joka oli tullut hänen tiellensä oli
ollut häntä voimakkaampi.
Suru ja katkeruus täytti Kounon mielen, ja hän itki tuskan ja kiukun
kyyneleitä hiljaa itseksensä, kenenkään vielä huomaamatta hänen tulleen
tajuihinsa.
Yö oli jo myöhään kulunut ja aurinko alkoi pilkistellä koillisesta,
mutta Kouno kuuli vielä papin äänen. Se tuntui väliin nuhtelevalta ja
kovalta kuin tunturituuli puhaltaessaan vinhasti läpi laaksojen tai
kuin Tjermes, joka heittelee kalliolohkareita jättiläisiä ja peikkoja
kohti, väliin hivelevän lempeältä ja hyvältä kuin etäinen rastaan laulu
kevätyössä.
Huomaamatta kääntyi Kouno niin, että nousematta ylös voi nähdä
sinnepäin, mistä papin ääni kuului.
Missä äsken oli ollut seita uhrattujen porojen sarvien ja luiden
ympäröiminä, seisoi nyt pappi korkeana ja ylevänä. Ja ympärillä
istuskeli tai seisoi tuorpenan ja sirkan heimoista saameja. Lähinnä
pappia istui vouti seuralaisinensa. Vaarallista karjalaa ei Kouno
nähnyt.
Omituisia olivat Kounon korviin kaikuvat sanat; vuoroin jyliseviä
nuhteita ja hunajaisia lohdutuksia. Ja miehet kuuntelivat ihmettelyn
ilme silmissä.
Nousevan auringon säde leikitteli papin päälaella ja aamutuulahduksen
kantamana kajahteli hänen äänensä yli saamein kumartuneiden päitten.
"Kääntykää jok'ikinen pahalta tieltänne ja pahuutenne jättäkää, niin
jäätte ijäksi siihen maahan, jonka Herra on teille ja isillenne
antanut. Älkää seuratko muita jumalia, niin että heitä palvelette
ja rukoilette, niin ettette minua vihoita kättenne töillä omaksi
onnettomuudeksenne.
"Herra on oikea jumala, elävä jumala, ikuinen kuningas. Hänen vihansa
edessä maa vapisee ja pakanat eivät voi vastustaa hänen aivoituksiansa.
Jumalat, jotka eivät ole taivasta ja maata tehneet, hävitkööt maasta ja
taivaasta. Mutta Herra on tehnyt maan voimallansa ja maailman piirin
viisaudellansa ja ulotuttanut ymmärryksellänsä taivaan. Kuin hän
jyrisee, on taivaan alla paljo vettä ja sumut kohoovat maanääristä.
Hän tekee pitkäisen sateeseen ja antaa ilman nousta salaisista
huoneista. Kaikki ihmiset taitoinensa ovat hulluja ja jäävät häpeään
epäjumalankuvinensa, sillä heidän kuvansa ovat vain petosta ja ne ovat
elottomia. Kaikki on turhaa ja petollista työtä; niiden täytyy hävitä
kuin koettelemus tulee. Mutta sellainen ei ole hän, jonka nimi on HERRA
ZEBAOTH."
Omituiselta kuuluivat papin sanat Kounon korvissa, ja vielä
merkillisemmältä hänestä tuntui että kaikki tuorpenanmiehet istuivat
kuin näiden sanain tenhoamina.
Valhettahan hän lateli tuo valkea pappi. Hän sanoi, että saameh saisi
jäädä omistamaan sen maan, jonka Jubmel heille oli antanut, jos he vain
kääntyivät kristinuskoon — pelkkää valhetta kaikki! Eikö Kouno itse
ollut nähnyt pappia rinta rinnan tuon karjalan kanssa, joka oli tullut
saameja karkottamaan. Yhdessä he työskentelivät saameja kukistaaksensa.
Nyt he tahtoivat vierottaa saamet jumalistansa, niin että he jäisivät
kokonaan tuetta taistellessansa vihollisiansa vastaan.
Mutta sepä ei saisi tapahtua. Ennen oli kaikki pantava alttiiksi. Kouno
näki jousensa olevan vieressänsä. Ilman kenenkään huomaamatta otti hän
jousen maasta ja tähtäsi pappia keskelle rintaa. Suhisten lensi nuoli
jänteeltä pappia kohti, joka yhä edelleen pauhaten julisti Jumalan
sanaa seurakunnalle.
Nuoli osui keskelle papin rintaa. Mutta lieneekö koskaan suurempaa
ihmettä tapahtunut. Se ei vahingoittanut. Sen terävä kärki tylsistyi
pientä hopearistiä vasten, jota pappi kantoi nauhassa kaulassansa.
Takaisin kimmahti nuoli ja putosi maahan. Kauhun valtaamana Kouno
seisoi jousi kädessä. Ja tuorpenan sekä sirkan miehet jotka omin
silmin olivat nähneet miten Kounon nuoli ei ollut Kristuksen merkin
suojelemaan pappiin pystynyt, lankesivat maahan kasvoillensa.
Kuin kivettyneenä Kouno seisoi. Hän kyllä tiesi noituudenvoimansa
olevan mennyttä hampaansa menetettyänsä, mutta eipä hän olisi
milloinkaan uskonut vihollisiltansa olevan niin suurta voimaa, että
he voivat seisauttaa nuolen ilmassa. Ja kumminkin oli hän nähnyt omin
silmin. Nuoli, jolta hän ampui karjalaa, ei ollut vahingoittanut ja
haavottumaton tuntui pappikin olevan. Nämät viholliset olivat häntä
voimakkaammat. Hänet valtasi mieletön kauhu, taikauskoinen pelko sai
hänet vapisemaan. Ja kuin ukkosena kuuli hän papin äänen:
"Turhaan yrität ilkeitä juoniasi — turhaan lähetät nuoliasi. Herra itse
on sinut tuominnut. Sillä Herra on suojellut minua pahojen pauloista ja
niiden joukoilta, jotka pahaa tekevät, heitä vastaan, jotka kielensä
terottavat kuin miekaksi ja ampuvat sanoin myrkytetyin kuin nuolin,
ampuakseen kavalasti hurskaan. Rohkea olet kavaline juoninesi, ovelia
ja viekkaita konnuuksia teet, mutta Jumala sinua äkisti ampuu, niin
että perästä kirvelee. Ja kaikki ihmiset, jotka sen näkevät, pelkäävät
ja sanovat: Tämän on Jumala tehnyt, ja huomaavat, että se on hänen
työtänsä."
Äänettöminä, alasluoduin katsein seisoi Kouno. Hän näki kaiken kuin
usvan läpi. Jumala ja ihmiset olivat hänet hyljänneet. Ei yksikään käsi
kohonnut häntä puolustamaan, kun vouti käski vangita hänet Uumajaan
vietäväksi. Ja hänen oma voimansa oli poissa. Sellaisia olivat hänen
ajatuksensa kuin unessa, ja sanaa sanomatta antoi hän vangita itsensä.
Hän oli kaikesta välinpitämätön — hän ei enää voinut mitään tehdä.
Uhrituli oli jo aikoja sitte sammunut ja aamutuuli tuprutteli hiipuvaa
tuhkaa. Mutta erämaan yli kohosi aurinko säteilevän punervana ja
loistavana.
Masentuneena, kädet köysissä ja Vilppu Hiltuisen vartioimana täytyi
Kounon käydä voudin ja hänen seuralaistensa kera kirkonkylää kohti
ja edelleen kaupunkiin vastatakseen noituudesta ja pappia vastaan
tekemästänsä murhayrityksestä.
Mutta eräästä vanhan uhripaikan läheisyydessä olevasta lähteestä
vastaanottivat tuorpenanmiehet maisteri Ericuksen kautta pyhän kasteen.