Marga-äiti oli aamupuhteella ollut jalkeilla hevoselle heiniä antamassa
ja kahvia keittämässä [on tietysti erehdys. Kahvinkeitosta ei sata
vuotta takaperin Lapissa tietty mitään. Suomentaja] isälle ja pojalle,
jotka olivat metsonsoitimella.
Marga-äiti oli nyt kurttuinen ja harmaalta hän näytti tuossa
töpsötellessänsä. Tytär, Hilta, makasi vielä vuoteella ja veteli
lapsuuden rauhallista unta.
Aurinko jo loisti korkealla vuorten huippujen yläpuolella. Oli
säteilevän kaunis kesäpäivä.
"Kummallista ettei mies jo tule poikineen. Hehän nälkiintyvät molemmat"
myhähteli Marga-muori itseksensä.
Mutta tunti kului toisensa perästä eikä ketään kuulunut.
"En voi uskoa että joku onnettomuus on sattunut" mutisi Marga-muori,
mennessänsä porstuvan sillalle ainakin kymmenettä kertaa katsomaan.
Herra Jubmel!
Marga-muori kävi kalman kalpeaksi.
Metsänreunalla tuli väkevä, suuri Vilppu Hiltuinen paljaspäin, hikisenä
kantaen poikaa käsivarsillansa. Hoiperrellen tuli hän tupaan — hänen
kasvonsa olivat pidätetyn tuskan vääristämät ja kookas, vankka ruumis
vavahteli nyyhkytyksistä.
Varovaisesti laski hän pojan tuvan pöydälle. Kuinka monet
tulevaisuudentuumat, kuinka monet unelmat olivat tähän poikaan
kiintyneet. Kuinka työ oli sujunut häntä ajatellessa!
Ja nyt...
Nyt oli kaikki mennyttä. Nyt lepäsi poika siinä kuolevana, voimatta
jäsentä liikuttaa tai päästää valituksenhuudahtusta.
"Onko hän kuollut?" kuiskasivat Marga ja Hilta, jotka mielettömiin
peljästyneinä seisoivat vieressä.
Mutta Vilppu Hiltuinen ei kuullut mitään vaan tuijotti suoraan eteensä.
"Vettä ja puhdas riepu" sanoi hän valittavin äänin.
Marga ei täysin käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta totteli heti
käskyä.
"Rukoile Jumalaa ja auta minua Marga! Pitele tukevasti poikaa minun
vetäessäni nuolta! Pidä vankasti Jumalan tähden".
Miten Herran nimessä on näin käynyt? kysyi Marga, surun ja peljästyksen
valtaamana.
Vilppu Hiltuinen ei vastannut, vaan tarttui nuoleen vetääksensä sen
ulos. Mutta hän vapisi kuin haavanlehti. Hänen voimansa petti ja hän ei
voinut nuolta liikuttaakaan.
"Herra Jumala, auta minua!" huokasi hän sydämentuskissansa.
Niin yritti hän uudelleen — ja onnistui.
Antin ruumis vavahteli ja verivirta pulppusi haavasta. Hetkeksi avasi
haavottunut silmänsä ja katseli sammuvin silmin vanhempiansa mutta ei
voinut puhua, vaan päästi vain heikon parahduksen.
"Koskeeko kovin, pikku-Antti? Poika raukkani! Koeta kärsiä
välittämättä! Saat isän suuren jousen kun paranet" laverteli Vilppu
Hiltuinen väliin antaessaan Margaa haavan hoitamisessa, väliin
silitellessänsä työssä känsistynein käsinensä pojan vaaleita kutreja.
Mutta pikku-Antti ei enää ymmärtänyt isän sanoja ja lempeydenosotuksia.
Vielä kerran hän katsoi isään murtuvin silmin ja liikutteli huuliansa
kuin puhuaksensa. Mutta ei saanut edes ääntä esille. Punainen raikas
verivirta pulppusi huulille — lyhyt vavahdus puistutti ruumista — ja
kaikki oli lopussa.
Vilppu Hiltuinen ei ollut uskoa sitä. Poika ei voinut olla kuollut
— hän oli vain tainnuksissa. Hän raotti pojan silmäluomia kuunteli
rintaa, huuteli nimeä.
Mutta hiljaa ja liikkumatta lepäsi pikku-Antti. Hän oli mennyt erämaan
elämästä valoisemmille, autuaimmille maille.
Silloin Vilppu Hiltuinen vaipui alas penkille pöydän viereen. Tuntui
siltä kuin olisi hän yhtäkkiä muuttunut vanhaksi ja voimattomaksi.
Ei sanaakaan päässyt huulilta eikä kyyneltä silmästä. Äänettömässä
toivottomuudessa hän tuijotti suoraan eteensä, näkemättä äidin ja
sisaren valituksia kuolleen ruumiin ääressä. Hän oli puutunut. — Tuntui
kuin olisi keinunut pitkillä tummilla aalloilla. Vaimonsa ja tyttärensä
itku ja vaikerrus suhisi hänen korvissansa, mutta ei voinut herättää
häntä puudutustilastansa.
Oli lopussa — lopussa kaikki...
− − −
Kouno, pikku-Antin murhaaja, oli kadonnut erämaahan. Turhaan koetti
Vilppu Hiltuinen naapureinsa avustamana tavata hänen jälkensä.
Poissa hän oli. Oikeuden käsi ei häneen ylettynyt. Pitkällisestä
vankeudestansa päästyänsä vapaaksi oli hän asumattomien salojen halki
kulkenut kotiseudullensa kostaaksensa ilkeälle karjalalle, joka oli
syynä hänen kukistumiseensa. Ja kostaa hän oli saanut. Erämaahan hän
vetäytyi takaisin — erämaa tuli hänen kodiksensa ja turvaksensa, ja
siellä sai hän tuntemattoman hautansakin tuntureilla.
Tarina kertoo hänen eläneen ylhäällä suurten järvien luona monia
vuosia porovarkaana ja kalastajalappalaisena. Uutisasukkaiden ja omien
heimolaistensakin vihaamana kävi hän katkeraksi ja vihamieliseksi. Ja
jos poro tuli nuolenkantaman päähän, oli se hänen varma saaliinsa, kuka
hyvänsä oli sen omistaja.
Yhä kiihkeämmin alkoivat lappalaiset vihata entistä noitaa, jota omat
heimolaiset ajoivat kuin petoeläintä halki metsien ja yli tunturein.
Henkensä kaupalla oli hänen pakeneminen, jumalten hylkäämänä, ihmisten
vihaamana.
Niinpä lopulta poronvarkaudet lakkasivat tunturijärvein tienoilta, ja
siitä lappalaiset tiesivät Kounon ainiaaksi olevan poissa. Mihin hän
hävisi, sitä ei kukaan tiedä.
Vain tunturituuli voisi kertoa sadun köyhästä, nälkiintyneestä
lappalaisukosta, joka oli eksynyt tuntureille ja kuollut kinoksiin...
* * * * *
Pikku-Antti oli viety kirkolle ja haudattu pieneen kirkkomaahan. Marga
oli kovin vaikeroinut, mutta Vilppu Hiltuinen ei itkenyt, eikä myöskään
valitellut.
Hän tuntui vieläkin harvasanaisemmalta ja sulkeutuneelta kuin ennen.
Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja selkä kyyristynyt. Hän
tähysteli ukon katsein ympärillensä.
Vainio ja työ olivat hänen lohdutuksensa. Varhaisesta aamusta myöhään
iltaan teki hän saroilla työtä. Suurempia ja viljavampina ne levisivät
tuvan ympärille. Hyvinvointi oli tullut entisen köyhyyden tilalle.
Mutta edelleenkin teki hän työtä — niinkuin epätoivoinen, joka työstä
etsii lepoa raskaille ajatuksille.
Taaskin oli kevät.
Monet vuodet olivat vierähtäneet sitte pikku-Antin kuoleman, ja Vilppu
Hiltuisesta oli tullut ikäloppu ukko. Tytär ja vävy olivat saaneet
talon.
Ja nyt makasi Vilppu Hiltuinen pienessä ensiksi rakentamassansa
tuvassa, jossa hän parisen vuotta oli asunut Margan kera. Hän oli ollut
heikko koko kevätkauden, ja nyt tunsi hän lopun lähenevän.
"Näetkös, Marga, miten kauniisti päivä tänään paistaa?" sanoi hän
vaimollensa, joka pienenä ja ruskeankurttuisena istui hänen sänkynsä
ääressä. "Nyt kyllä joki purkaa jäänsä, mutta minun on maattava. Rinta
on raskas ja minä tunnen itseni kovin väsyneeksi. Ei ole ennen ollut
aikaa tunnustella tuommoisia. Jumala on antanut minulle hyvän terveyden
ja paljon hyvää murheeseeni, mutta nytpä lienee aikan' tullut."
"Älähän luulottele kuolevasi pienestä sairaudesta. Et ole tottunut
sairastelemaan — tuskinpa tiedät mitä se on", lohdutteli Marga.
"Niinpä niin — voipi niin olla. Mutta Herra kutsuu kenen hän tahtoo.
Siitä on kaksitoista vuotta tänään... Niin, muistathan sen. Ja
pikku-Antti tuli luokseni viime yönä ja viittoi tulemaan perässä.
Tuskinpa siis minulla on pitkiä aikoja jälellä."
Kummastellen katsoi Marga ukkoon. Kahteentoista vuoteen hän ei ollut
maininnut pojan nimeä — ja nyt alkoi hän itse puhua manalle menneestä...
Hiljaa lepäsi Vilppu Hiltuinen ja katseli taloa sekä vainioita, jotka
levisivät leveinä ja rehevinä kevätauringon eloa herättävässä valossa.
Tuo oli hänen työtänsä — tämä oli hänen pitkän, kovan työpäivänsä
tulos. Joka tuuman maata oli hän raivannut hiellä ja työllä, ja siksipä
olikin maa käynyt hänelle rakkaaksi.
Valoisa hymyily kuvastui hänen kasvoillensa.
"Täällä pohjoisessa on nyt hauska olla", sanoi hän, "vaikkakin metsä
oli sankkana ja pelottavana kun alotin. Mutta Jumala on siunannut työni
ja pitänyt suojaavan kätensä niiden yli, jotka asuvat erämaassa."
Hän huokasi syvään ja vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Vanha Marga-muori
luki hiljaa rukouksen sairaan vuoteen ääressä.
Hän kohosi äkisti istualleen vuoteelle ja sanoi hätäilevällä äänellä:
"Ja sitte pitää sinun laskea minut samaan hautaan pikku-Antin viereen."
Marga vilkaisi häneen ihmettelevä ilme itkettyneissä silmissänsä.
"Kunhan vain sen löydämme. Siitähän on niin kauan eikä haudalla ole
mitään merkkiä."
"Kyllä kaikki käy hyvin", sanoi Vilppu Hiltuinen sammuvalla äänellä.
"Se on seitsemäntoista askeleen päässä itäiseltä kirkonnurkalta suoraan
eteenpäin. Olen laskenut siihen suurehkon kiven ja olihan tuo syksyllä
paikoillansa."
Itkien lupasi Marga täyttää hänen viimeisen tahtonsa, ja tyytyväinen
ilme kasvoillansa painautui Vilppu Hiltuinen vuoteellensa.
"Olen niin väsynyt — minun on hetkinen levättävä — ehkäpä helpottaa."
Ulkoa kuului Raijetjatsen pauhina. Mahtava kevättulva syöksi suuria
jääkimpaleita syvyyteen, palotteli ja särki ne pieniksi kappaleiksi.
Aurinko paistoi lämpimästi metsässä ja saroille ja vaaleansinervää
taivasta vastaan kuvastui loistavia hopeahattaroita.
Ja korkeuksista kuului kurkien riemuitseva voitonhuuto.
Kevät teki tuloa erämaahan.
Mutta yksinkertaisessa siniseksimaalatussa sängyssänsä vanhassa tuvassa
nukkui Vilppu Hiltuinen rauhallisesti ja makeasti. Auringonsäde
leikitteli hänen päänalusellansa, ja hänen vanhat kurttuiset kasvonsa
loistivat omituisesta rauhasta.
Suloinen oli erämaan vanhan uranaukaisijan, Lapin ensimäisen
uutisasukkaan, Vilppu Hiltuisen lepo.