Auringon punervana pallona lähetessä Aranoiven terävää huippua,
virittivät vaimot tuorpenain asumuksilla kukin kodassansa joiun,
niinkuin Kouno heille oli opettanut.
Samalla välkähti metsässä kuni putoava tähti. Ja heti kohosi
lekotteleva punainen tulenliekki iltahämärälle taivaalle. Uhrituli se
oli, joka sytytettiin tuorpenain stuoramuspassessa.
Vasta illansuussa kerkisi raido perille Aranoivelle monen tunnin
kestävän matkan jälkeen. Kun Kouno, joka kulki edellä, tuli suuren
seidan näkyviin, jonka juurella oli tapana uhrata, hän seisahtui ja
antoi seuraajillensa merkin. Porot köytettiin jäkäläkuusiin ja miehet
asettuivat levähtämään. Kouno astui esille ja otti pyhän kiven edessä,
jonka etäällä näki, lakin päästänsä. Niinpä kaikki muutkin tekivät,
jonka jälkeen kaikki laskivat kontollensa alinomaan kumarrellen sekä
alkoivat sitte ryömiä sitä paikkaa kohti, johon vanhastansa oli tapana
virittää uhrivalkea.
Etumaisena ryömi Kouno, rumpuansa kantaen ja mutisten loihtujansa.
Tultuansa uhriaren luo otti hän esille teräskappaleen sekä piitä ja
taulaa ja iski tulta ja pianpa loimusi suuri kokko uhrivuorella. Rovion
ympärille asettuivat tuorpenanmiehet, hartaasti katsellen Kounoa. Hän
oli ottanut käsille vetjeraan nahkakotelostansa ja piteli vasemmalla
kädellä kobdaan pohjassa olevasta veistetystä kädensijasta, pannen
arvan Beiven kuvalle ja alkaen rumpua lyödä, yksitoikkoisella äänellä
laulaen uhrilaulua:
Mahtavat jumalat!
Jotka taivaassa asutte
Korkealla maan yllä
Tunturein lumisten
Lakien yllä.
Sinä, joka ylempänä taivaita olet
Valtias Jubmel,
Anna merkkisi!
Mahtavat jumalat
Noaidde teitä kutsuu,
Kuulkaatte suuret,
Rumpumme ääntä.
Antakaa merkki.
Teille uhriksi me tuomme
Nuoret kauniit uhriporot,
Valko-vaajat[1] saapi Beive,
Lihavat ja kauniit valko-vaajat,
Ylväät farveet[2] Tjermeelle
Routtalle taas mustat härjät.[3]
[1] Vaaja = nuori emäporo. [2] Fares = 2-vuotinen porohärkä.
[3] 7 vuotta vanhemmat härät.
Kumeasti jymähteli rumpu noidan yhä kiivaammin lyödessä. Ympärillä
tuorpenat istuivat keinutellen yläruumistansa ja joikaten mukana
sävelmää. Yhä kiihkeämmäksi kävi rummun pärinä. Miesten ruumiit
huiskuivat hurjasti edestakaisin ja laulun katkaisi tuon tuostakin
noidan raju karjunta, hänen alituisesti kumarruksin ja ruumiin
taivutuksin koettaessansa päästä tiedottomaan tilaan. Katse kävi
jäykäksi ja ontoksi, iho kelmeäksi ja suusta kävi vaahto. Mutta
vieläkin voitti noidan vihlova ääni rummun kuminan ja miesten
joikaukset.
Mahtavat jumalat
Noaidde teitä kutsuu
Kuulkaatte suuret
Rummun ääntä.
Antakaa merkki.
Kuului kamala ulvahdus — Kounon silmät näyttivät pullistuvan
kuopistansa — hän hypähtää ylös, huitoo käsivarsin ympärillensä ja
hervahtaa sitte tajuttomana maahan kuin salaman iskemänä.
Lähinnä istuva tarttuu vetjeraan ja jatkaa rummuttamista, vaikkei enään
niin vinhaan, joikauksen yhä jatkuessa. Puolittain tajuttomana kelmein
kasvoin ja tuijottavin katsein istuvat miehet tulen ympärillä, joikaten
uudelleen ja uudelleen samaa sanaa, jota loppumattomiin toistetaan,
eikä milloinkaan saman poljennon mukaan, mutta aina samalla nuotilla.
Tuli räiskyy ja paukkuu — rummun kumina kuuluu kaukaiselta ukkoselta.
Ja Aranoiven terävän huipun takaa luo laskeva aurinko viimeiset
säteensä punervampina kuin uhritulen liekit läpi keveän usvan.
Lakkaamatta jatkuu rummutus ja joikaus. Kouno makaa pyörtyneenä rummun
vieressä ja miesten liikkeet ovat käyneet hitaimmiksi. Joiku muuttuu
puoliäänekkääksi muminaksi, joka tuskin voittaa huminan kuusien
latvoissa ja Raijetjatsen etäisen pauhinan. Rovio uhriarella on
lyyhistynyt kasaan punertavalta loistavaksi hiilustaksi, josta silloin
tällöin kuin koetteeksi kohoo sinisenkellertävä tulikieli. Aurinko on
laskenut vuorten taa, jättäen jälkeensä kultaisen juovan Aranoiven
laelle.
Silloin alkaa Kouno liikutella. Hän hosuu ympärilleen käsin ja
jaloin, väliin kuin juostaksensa, väliin kuin taistelisi hän itseään
voimakkaamman vastustajan kanssa. Rummun jyske lakkaa, samaten miesten
joiku, ja järki palaa jälleen heidän katseisiinsa.
Kouno istuutuu ja katselee hämmentyneenä ympärillensä. Ääni on
kolea kuin unissansa puhuja, ja katse samoilee jäykkänä niinkuin
unissakävijän. Miehet istuvat hiljaa ja odottavat että Kouno puhuisi,
sillä he tietävät, että hän on ollut Rotaimossa tiedustelemassa ovatko
jumalat suopeita vai eivät, ja mitä uhreja he tahtovat.
Niinpä alkaa Kouno joikata:
Yli vetten kuljeskelin,
Korpimaita kopsutellen,
Mäkimaita kiiveskellen,
Vaivoin vaaroille kohosin.
Silmäin maat on matkaellut
Saamein maann ja tummat metsät
Saamein tunturiset tienoot.
Lauloi Saivo-aimon joutsen:
Valkovuori, kirkasjärvi,
Virtain, vetten vihaisien,
Rastaan öisten soidinlauluin
Satain saarten ympäröimä —
Tuo on saamein maa.
Etähältä idän mailta
Käyvät päivän ylväät poiat
Beiven puoleen kohoo näiden
Rukoukset hälinänä:
Beive, Beive suojaa maata!
Näinpä lauloi Saivo-aimon
Valkea joutsen.
Näinpä saamein laajat seudut:
Beiven lapset laumoinensa
Eksyksissä tuntureilla,
Heidät pahat henget nielee.
Kuljin yli öisten maitten
Jabmien-aimon etsinnässä
Rotaimohon löytääkseni,
Neuvot saameill' saadakseni:
Kuljin yli tummain vetten,
Noaidde-gadzen kohtasin ma
Ratsain porollani tullen.
Kohtaan kodat suljettuina:
Jabmekit ei musta huoli:
Neuvoo ystävän en yhtään
Kohtaja ma kussa kuljen.
Poroseni joutuin juoksee
Saivo-aimon läpi saavun.
Poissa ovat kaikki saivot
Tummiin kotiin teljettyinä,
Savuaukkoin pääll' on peitot...
Noitaa silmälläpitäen ja kuunnellen hänen epäsuotuisia ennustuksiansa
eivät miehet olleet huomanneet seuruetta, joka metsän läpi oli
lähestynyt uhrivalkeata. Raskas oli heidän mielensä, sillä mitä Kouno
saneli manalanmatkastansa, tiesi pelkkää onnettomuutta.
Äkkiä keskeytti Kouno kimakasti kiljahtaen joikunsa. Tiedoton,
kummallinen ilme katosi silmistä ja katse muuttui tuimaksi, kohdistuen
salamoivana aukkoon metsän reunassa.
Kaikki tähystelivät kummeksien ja pelonsekaisin tuntein samaan suuntaan
kuin Kouno, ja kun he näkivät suuren karjalan, terveenä ja reippaana,
jousi selässä uhkaavin elein, luulivat kaikki näkevänsä jabmekin ja
lankesivat huudellen armoa kasvoillensa maahan.
Mutta Kounon ääni kuului ankaran käskevänä halki metsän hiljaisuuden.
"Pois täältä, sinä saastainen karjala tuorpenain stuoramus passelta!
Väisty jumalten vihaama — joka häväiset pyhän paikan. Jumalat sinut
kiroovat — me sinut kiroomme. Susi ja karhu sinut syövät. Peikot sinua
ajavat takaa, polkevat sinut. Väisty saastainen karjala!"
Mutta metsästä astui pappi. Suurena ja valoisana hän asettui Kounon
eteen, joka ei voinut sietää hänen silmiensä salamoja.
"Ken sinä olet joka kiroot, itse Jumalan kirooma. Sinun ja joukkosi
kiroukset takaisin kimpoavat, sinä pahojen jumalten musta pappi."
"Kuule — kuule — hän pilkkaa meidän jumaliamme! Surman omaksi Valkean
Kristuksen pappi!" huusi Kouno vihasta vavisten.
Uhkaavina ponnahtivat miehet ylös, mutta papin tyyneys, hänen
seisoessansa riutuvan hiiloksen valaisemana pienen, vihasta
hypiskelevän Kounon vastapäätä, sai heidät hetkiseksi epäröimään.
"Ottakaamme kiinni kristitty pappi ja uhratkaamme hänet Ruottalle",
kuului Kounon ääni, ja veitsi kädessä syöksyi hän maisteri Ericusta
kohti. Mutta samalla kaatoi hänet Vilppu Hiltuisen jykevän nyrkin isku.
Ja tuorpenat, jotka hetkisen näyttivät aikovan noudattaa Kounon
kehotusta, seisoivat toimettomina, rohkenematta kättänsäkään kohottaa
molempia miehiä kohti.
Nyt tuli vouti seuralaisinensa esille ja Kounon näöltänsä hengettömän
ruumiin luo juoksi vanha Hiisu.
"Tämä on rangaistus — jumalien rangaistus ettäs olet käynyt käsiksi
vanhukseen. Poissa on voimasi — missä ovat nyt loihtusi?"
Ja pilkallisesti nauraa hohottaen potkasi Hiisu Kounoa niin että pari
etuhammasta irtautui.
Siten vei Hiisu Kounon voiman, sillä noita ei voinut olla kukaan, jolta
yksikin hammas puuttui.
Hämmästyneinä ja kauhuissaan seisoskelivat tuorpenanmiehet. Tapahtuma
oli heidät kokonaan lamauttanut eivätkä he voineet selvittää
ajatuksiaan ja tunteitaan.
Jumalat olivat heidät hyljänneet — Kounon voima, joka kerran oli ollut
tarpeeksi suuri vastustaaksensa Valkean Kristuksen pappia oli nyt
ainaiseksi murtunut ja vielä heidän oman miehensä kautta.
Ja papin vieressä seisoi tuo karjala, johon ei Kounon noituus
ollut tehonnut. Pappi sanoi hänelle jotakin ruotsin kielellä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi Kounon kobdaan ja heitti
sen voimakkaasti uhrituleen niin että säkenet ja kekäleet ympärillä
lentelivät. Kumea paukahdus kuului — nahka halkesi ja kärventyi
käppärään, tuli syttyi puuhun ja suuri liekki lekahti ilmoille.
Tuorpenanmiehet odottivat, että mies, joka oli tehnyt suurimman
kaikista pyhäinhäväistyksistä, kaatuisi maahan ja kuolisi. Mutta
mahtava noita hän lienee, mahtavampi kaikkia tuorpenain noitia.
Sillä tyynenä ja välinpitämättömänä hän seisoi tulen ääressä, jossa
noitarumpu poltettiin. Ja yhtäkkiä kuului yli kaiken muun papin ääni,
hänen erämaan suuressa kirkossa, vihamielisten pakanain ja noitain
ympäröimänä laulaissansa Lutherin virttä:
Jumala ompi linnamme,
Varustus vahva aivan.