XII.

Kokoomisaika oli ohi ja tuorpenanväki oli palannut varsinaiselle

asuinpaikalleen ajellen puolikesyjä poroja kasaan porotarhoihin.

Vasikat piti merkittämän — kesä oli ollut suotuisa, ei liikoja sääskiä

ja laitumet hyviä, niin että sekä porovaatimet että vasikat olivat

väkineitä ja voimakkaita.

Tuorpenan miehet ja vaimot siitä olivat hyvillään, ja merkkaillessa

valitsi joka perhe yhden tai pari poroa uhrieläimeksi suureen

syysuhriin, joka tänä vuonna oli lykätty tavallista myöhempään.

Tämä oli johtunut Kounosta, joka kaikenlaisilla tekosyillä oli lykännyt

uhriaikaa. Syynä siihen oli luonnollisesti, että hän tahtoi rumpunsa

valmiiksi, sillä ilman sitä ei uhrausta voitu toimittaa. Nyt oli

vihdoinkin rumpu valmis, suuri ja pärisevä, aivan entisen näköinen —

hän oli kumminkin sen kalvoon piirtänyt kaksi uutta kuvioa. Valkean

Kristuksen ja Karjalan.

Monia taikoja ja lukuja käyttäen oli Kouno koossaolevasta porolaumasta

valinnut soveliaimmat uhriporot, jotka noidan antaman merkin mukaan

otettiin svopella [svoppe = suopunka] kiinni ja sidottiin lähelläolevaan

puuhun. Kun kaikki porot oli otettu kiinni, meni Kouno ne merkitsemään

eri jumalten merkeillä.

Valkeat porot eivät kaivanneet merkkiä, sillä Beive oli itse ne

merkinnyt valon valkealla värillä. Mutta Tjermeen uhrieläimet

merkittiin punaisella rievulla, joka vedettiin poron korvan läpi, ja

samaten Routtan, manalan valtiaan, porot mustalla merkillä. Jubmelalle

ei suorastaan uhrattu, hän oli tuo suuri jumala, joka lopulta sai

kaikista uhreista kunnian.

Suuri oli raido, joka Matinpäivän aikana pääasumuksilta Vistejaurelta

kulki ylös Aranoivelle. Etunenässä kulki Kouno, taluttaen ensimäistä

uhriporoa, suurta, häikäisevän valkeata härkää, Beiven uhria. Perässä

pitkänä jonona tulivat muut uhrieläimet, peräkanaa sidottuina, Beiven

porot ensin, sitte Tjermeen ja viimeksi Ruottan. Ja molemmin puolin

kulkivat tuorpenanheimon miehet. Kaikki olivat mukana — paitsi vanha

Hiisu.

Oli jotakin merkillistä, että eräs vanhemmista jäi pois stuoramus

passesta. Eivätkä kaikki olleet siihen tyytyväisiä — vähimmin Kouno —

mutta hän ei tahtonut tai rohjennut millään tavoin koettaa pakottaa

Hiisua tulemaan mukaan, vaikka hän tiesi, että Hiisun poissaolo

tällaisesta uhrista voisi viedä suuren osan uhrin voimaa. Sillä

yhteisesti oli heimon uhrattava, jos mieli saada jumalat suopeasti

uhreja katsomaan.

Kumminkin toivoi Kouno niiden monien hyvien merkkien jälkeen, jotka hän

viime aikoina oli huomannut, etteivät jumalat senvuoksi hylkisi heimon

lahjaa, ettei vanha Hiisu tahtonut tulla mukaan uhripaikalle.

Asunnoille jäivät naiset ja Hiisu ainoiksi kotimiehiksi. Miesten

poissaollessa eivät naiset saisi tehdä kuin kaikkein välttämättömimpiä

askareita ja heitä varotettiin ankarasti, auringon punervan kehän

lähestyessä Aranoiven terävää huippua lännessä, joikaamaan ja tekemään

ne taiat, jotka Kouno oli heille opettanut.

Kounon kodassa istui yksin vanha Hiisu mieli katkerana. Kostaa piti

hänen — kostaa Kounolle, vaikka itse siitä kukistuisikin.

Mutta mitenkä olisi kostettava? Paljon oli Hiisu sitä aprikoinut,

voimatta tehdä päätöstä. Sillä yksin hän ei rohjennut käydä Kounon

kimppuun. Eipä siksi, että hän suuresti olisi peljännyt Kounon

noituutta, mutta — Kounollahan oli voima, jota ei ollut hyvä yksin

vastustaa.

Jospa hän hakisi apua papilta?

Hiisu ei ollut paljoakaan kuullut puhuttavan Valkeasta Jeesuksesta,

mutta kumminkin hän tiesi, että tämä oli joku Jaulo-Herra, jolla väliin

oli koko suuri mahti. Olihan Kouno kyllä voittanut vanhan papin,

sehän oli tosi asia, mutta sehän voi riippua siitä, ettei tämä ollut

ollut kyllin viisas ja lukenut varoja suojellakseen itseänsä Kounon

noituudelta.

Ehkäpä jumalat vihastuisivat, jos Hiisu turvautui pappiin? Mutta eikö

hän silti voisi kunnioittaa vanhoja jumalia vaikka tutkiskelikin

Valkean-Jeesuksen viisauden sanoja?

Jospa hän vain ne tietäisi, voisi hän kyllä kostaa Kounolle, itse

panematta mitään alttiiksi.

Tällaiset ajatukset eivät antaneet Hiisulle rauhaa. Hän ei toki

uskaltanut mennä papin luo kenenkään heimolaisen tieten. Mutta kun

kaikki muut heimon miehet menivät stuoramus passeen Aranoivelle, jäi

Hiisu yksin kotiin.

Neljätoista päivää piti uhrijuhlan pyhällä vuorella kestämän.

Uhritulien piti loimuta yli tummien syysmetsien, verta ja poronrasvaa

piti seitain tilkkua. Uhrilaulun tulisi kaikua rummun raskaassa

jyminässä ja uhrilihan porista kiiltävissä kattiloissa.

Mutta tuskinpa oli suuri raido uhriporoineen miesten vaietessa ja

naisten laulaissa lähtenyt asumuksilta, ennenkuin vanha Hiisu nakkasi

jousen olalleen ja läksi nopein, kiirehtivin askelein kirkolle käsin.

− − −

Voimakkaasti oli maisteri Ericus saarnannut sirkan keskuudessa, ja eipä

hän ollut milloinkaan ennen nähnyt saarnansa kantavan niin runsaita ja

äkillisiä hedelmiä. Omantunnon vaivoissa olivat sirkanmiehet kertoneet

papille hyökkäyksestään Kounon asunnolle, ja miten he luulivat

polttaneensa Kounon kotaansa.

Maisteri Ericus kyllä lausui ankarat nuhteet väkivallantekijöille,

mutta hän silti tunsi mielessään ikäänkuin helpotusta, sillä hän tiesi

Kounon olevan etelä-Lapin pakanuuden vankimman tuen ja että hänen

tieltä raivaamisensa samalla oli pahimman kristinuskon levenemisen

esteen poistaminen kovan, hillittömän tuorpenanväen keskuudesta.

Ja Kounohan oli noita — sehän oli sekä tunnettu että tunnustettu —

jonkavuoksi hänen rangaistuksensa, elävänä polttaminen, ei ollut sen

ajan noitien ja noitaämmien tavallista kohtaloa kummempi. Maisteri

Ericus olikin näkevinään Jumalan antaman merkin siinä, että tuo pakana,

Kouno, oli omien heimolaistensa koston vuoksi joutunut perikatoon.

Kumminkin oli jotakin, joka tuntui hänestä omituiselta. Sirkanmiesten

katumuksellaan kertomanhan piti tapahtuneen samana ehtoona kuin Vilppu

Hiltuinen oli haavottunut työskennellessään kaskellansa. Pappi oli

ollut vakuutettu nuolen olleen Kounon lähettämä. Mutta jos sirkanmiehet

samana iltana olivat surmanneet Kounon, kuka oli silloin sinkauttanut

nuolen Vilppu Hiltuista kohti? Tai oliko tässä uusi taikuus? Oliko

Kouno ehkä kääntänyt sirkanmiesten silmät, tai oliko hän kuollessaan

loihtinut nuolen vihollistansa kohti lentämään?

Selvän tästä saisi maisteri Ericus piankin, sillä niinpian kuin

juhannuskokous oli pidetty — johon vain vähäinen osa lähinnä asuvia

lappalaisia tapasi tulla — hän oli päättänyt mennä tuorpenain luo,

tavatakseen näitä heidän omissa metsissänsä ja koettaaksensa Jumalan

sanalla ja hengen voimalla saada heidät oikealle tielle heidän kaikesta

pakanallisesta iljettävyydestänsä.

Tehokasta apua hän siihen toivoi Vilppu Hiltuiselta ja sirkanmiehiltä;

viimeksimainitut olivat täynnänsä äskenkäännettyjen pyhää intoa,

ja Vilppu Hiltuinen varmaankin mielihyvällä soisi taikataitoisten

naapuriensa, joita hänen alati oli peljättävä, kääntyvän Kristuksen

lempeään oppiin.

Aluksi sirkanmiehet kohtelivat Vilppu Hiltuista pelolla ja epäillen,

mutta oleskellessaan papin kera sirkan heimon keskuudessa oli hän

saanut heidät ihailemaan suuria ruumiinvoimiansa ja taitavuuttaan

kaikissa missä miehuutta kysyttiin. Moni neito katseli ihailevasti,

miten nuori kookas suomalainen erehtymättömällä varmuudella ampui

rautakärkisen nuolensa metsänotukseen tai pilkkaan, jota käytettiin

miesten huviksensa kilpaillessa nuolilla ampumisessa.

Kävipä niin, että Vilppu Hiltuinen tapasi naisen, joka tahtoi käydä

hänen kanssansa elämään erämaahan. Se oli Sjoibman tytär, Marga.

Sirkat eivät suurin olleet tyytyväisiä siitä eivätkä tahtoneet juoda

suomalaisen kosioviiniä [Lappalaisten kosinta tapahtui siten, että

kosija tuli aiotun morsiamensa luo tuoden mukanansa viinaa, joka

juotiin ennen kosiaisjuhlallisuuksia. Kihlaus ei ollut pätevä ennenkuin

oli juotu kosijan "suognodia vijne" s.o. kosio-viini.], mutta kun

pappi itse oli puhunut Vilppu Hiltuisen puolesta ja luvannut viisi

kokonaista kiiltävätä kosiolahjaksi suojatillensa, myöntyi Sjoibma ja

muut sukulaiset, ja kuin maisteri Ericus palasi takaisin kokoukseen

kirkonkylään, seurasi häntä moni sirkanmies sekä Vilppu Hiltuinen ja

hänen aiottu morsiamensa. Oli näet tarkotus viettää häät rukouspäivän

kokouksessa.

Maisteri Ericus oli luvannut auttaa Vilppu Hiltuista uutisasumuksen

katselemuksessa, että hän sen saisi laillisesti hyväksytyksi. Kun

vouti vielä asui kaupungissa eikä tullut tunturiseuduille paitsi

veronkantokäräjille, ei Vilppu Hiltuisella ollut suuria toiveita saada

uutisasuntoansa tarkastetuksi ennenkuin seuraavana vuonna.

Kumminkin tapahtui juuri tänä vuonna jotakin merkillistä. Vouti

saapuikin rukouspäivän käräjille korkeiden herrain seurassa, jotka

kuningas oli lähettänyt tutkimaan miksi ei kuninkaan vapaakirjeestä

huolimatta oltu perustettu yhtään uutistaloa. Matkassa olivat mahtavat

ja hyvin ymmärtäväiset herrat Baltzar Beck, Jören Hansson ja "fogati"

(Karle Kröplin?). He jäivät rukouspäivänkäräjiksi tänne, ja ilolla he

kuulivat Lapin nyt saavan ensimäisen uutisasukkaansa. Empimättä he

eivät kumminkaan olleet halukkaita lähtemään papin ja Vilppu Hiltuisen

sekä muutamien oppaina seuraavien sirkanmiehien mukana Raijetjatselle

uutisviljelyksen katselemukseen. Houkuttelemisia tarvittiin ennenkuin

he suostuivat, mutta kerran luvattuaan, eivät he vastustelleet edes

papin koetteeksi ehdottamaa käyntiä tuorpenain luoksi.

Muutamia päiviä suuren kokouksen jälkeen kaikki miehet jättivätkin

kirkontienoon lähtien Raijetjatsea kohti, jossa oli pidettävä Vilppu

Hiltuisen uutisasutuksen katselemus.

− − −

Vastustamattoman uteliaisuuden ajamana oli Hiisu kulkiessaan kirkolle

poikennut Raijetjatselle. Hänen mielensä teki nähdä, oliko Kouno

todellakin karkottanut tuon karjalan, jota hän tuntui niin suuresti

pelkäävän. Ehkäpä voisi tämä karjala, jos olisi hengissä, auttaa

Hiisiin kostotuumia, tieten tai tietämättänsä. Jos hän taas olisi

kuollut, löytäisi Hiisu hänen ruumiinsa metsästä, ja hän tiesi loihdun,

joka vahingoittaisi Kounoa, jos se luettaisiin hänen tappamansa

vihollisen ruumiille.

Tultuansa alankoon levenevän jängän reunalle, seisahtui Hiisu yhtäkkiä.

Sillä vastakkaisella taholla olevassa metsässä hän näki liikuskelevia

miehiä ja kuuli vilkkaasti keskustelevia ääniä. Ruotsin kieltä

puhuttiin, ja sen Hiisu kuuli, vaikkei muuten mitään ymmärtänyt.

Mutta — mitä tuo merkitsi? Eikö miesten keskellä näkynyt suuri

karjala? Hänhän siis ei ollut kuollut, huolimatta Kounon nuolesta ja

loihtuluvuista. Ja tuolla — eikö tuolla ollut muutamia sirkanmiehiä?

Mitä se mahtoi merkitä?

Vaara tässä kumminkin saattoi piillä, sillä nyt tunsi Hiisu sekä voudin

että papin. Ehkäpä he tulivat veroja vieläkin korottaaksensa, niinkuin

oli käynyt silloin kun kuninkaan uskottu kamreri Daniel Thordinpoika

Hjort kerran Hiisiin nuoruudessa oli tehnyt retken näille maille.

Varovaisesti hiipi Hiisu lähemmäksi nuotion ääressä istuvia

sirkanmiehiä mahdollisesti heidän puheistansa saadaksensa selkoa mitä

tämä kaikki merkitsi. Mutta sirkanmiehet olivat saaneet käsiinsä voudin

ja ylhäisten herrain viinat ja istuivat juopotellen, puhumatta selkeätä

sanaa. Heidän joikauksistansa älysi Hiisu kumminkin, että oli vietetty

häitä ja että sulhanen oli suuri karjala.

Tuli loi punaista loimuaan kohti lörpötteleviä, nauravia ja joikaavia

sirkanmiehiä. Tulella porisi lihapata, jota suuri karjala hoiteli.

Vastapäätä istuivat pappi, vouti ja pari muuta herraa vilkkaasti

keskustellen.

Kauan piili Hiisu metsänreunassa, harkiten menisikö nuotiolle. Ettei

matka kokonaan menisi hukkaan ja kosto raukeisi tyhjiin, oli hänen

tavattava pappi ja kun hän nyt on täällä, eihän häntä silloin kirkolla

voinut tavata. Kyllähän Hiisun ei ollut mieleen tavata sirkanmiehiä

ja etenkin voutia, jolta hän tuskin odotti mitään hyvää itselleen

tai muille saameille, mutta koston ajatteleminen sai hänet kaikki

syrjäyttämään ja äänekkäästi lausuen "puorist" astui hän metsästä

nuotion ympärillä olevien miesten luo.

Pahasti vilkuilivat sirkanmiehet esille astuskelevaan tuorpenaan, mutta

papin rauhanjulistusta seurattiin, ja rauhassa sai Hiisu maistella

lihapadan sisällystä ja sai tuliaisiksi pari aimo ryyppyä voudin

lekkeristä.

Viina päästi valloilleen Hiisun kielen ja kiihdytti hänen vihaansa

Kounoon. Ja nyt saivat sirkat kuulla, että Kouno vielä eli ja

että tuorpenat pitivät väkivallantekoa Vilppu Hiltuisen noituuden

matkaansaattamana.

Hiisu jätettiinkin tuohon luuloonsa. Taikauskoisella kunnioituksella

katseli hän kookasta suomalaista, ja Kounolle kantamastansa vihasta

huolimatta kuuli hän pelolla uutisen, että tämä karjala oli tullut

sukulaisuussuhteisiin sirkkain kanssa.

Tarkoin kyseli pappi, missä tuorpenanheimo nyt asusteli.

"Jos lupaat auttaa minua Kounon mahdin musertamisessa, saat tietää

missä hän on, muuten et. Jollei sinulla ole kyllin voimakkaita

mahtisanoja voittaaksesi Kounon taiat, niin ei sinulla ole siellä

mitään tekemistä, silloin käy sinun kuten isäsi", sanoi Hiisu.

"Jumala on minun voimani", sanoi pappi, "ja hänen sanassaan on suurin

viisaus."

"Isälläsikin oli Jumalan sana, mutta eipä hänellä silti ollut tuota

oikeata voimaa."

Silloin nousi vouti.

"Mitä Kounosta kerrot, todistaa hänen olevan kiivaan noidan, joka on

annettava Jumalan ja ihmisten lain käsiin, joka säätää, että hän on

menettävä henkensä esivallan käden kautta. Tämä on minun loihtuni ja

viisaudensanani, ja jollei se häneen pysty, niin pystyneepä tuli ja

miekka."

"Onko sinulla kuninkaan kirje sitte?"

"Minulla on kuninkaan valtakirja olla voutina Vester-Bottenin Lapissa

ja valani olen rehellisesti vannonut, ja niinpä ei noituus voi minua

vahingoittaa."

Hiisusta tuntui mahtavan miehen puhe sattuvalta ja kunnioittaen hänen

viisauttansa ja valtaansa lupasi hän viedä voudin seuralaistensa

tuorpenain stuoramuspasselle. Kumminkin oli kaikkien yhteisesti

luvattava ettei kellekään muulle kuin Hiisun katkerasti vihaamalle

Kounolle tehtäisi mitään pahaa.