Paljon työtä ja vaivaa meni Kounolta uuden kobdaan hankkimiseen vanhan
sijaan, joka oli joutunut tulen uhriksi. Kaikki voimakkaammat loihtunsa
ja mahtisanansa pani hän työssään liikkeelle, hän ei sittekään ollut
vakuutettu siitä, että oikea henki siten tuli rumpuun kiinnitetyksi.
Viimeaikojen tapahtumat olivat järkyttäneet Kounon luottamusta
itseensä ja voimaansa, ja tämä teki hänen mielensä alakuloiseksi.
Ja eikä hän miestensä katseissa nähnyt yksinomaan ystävyyttä. Hiisu
ei jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä Kounon ärsyttämiseksi,
ja niinpä vähitellen kävivät kaikki heimon miehet ja naiset hänelle
pahansuoviksi. Julkisesti ei tätä pahansuopuutta uskallettu tuoda
näkyviin, sillä olihan Kouno noita, jolla oli salaisia temppuja sekä
puolustukseksi että kostoksi.
Mutta että jumalat olivat vihastuneet Kounoon, siitä kaikki olivat
vakuutettuja. Ja siitähän oli päteviä todistuksiakin, kun keskellä
kesää ahma tuli ja iski parikymmentä Kounon kauneinta porohärkää.
Mikä tähän oli syynä, sitä ei Kouno kyennyt selville saamaan, kun rumpu
ei vielä ollut valmis, mutta hän aavisti uutta Raijetjatsen miehen
noituutta. Varmaankaan hän ei ollut kuollut. Ja kuitenkin Kouno oli
nähnyt hänen kaatuvan liekkeihin, ja niiden loihtujen, joita nuoleen
oli luettu, jonka Kouno oli ampunut, piti oleman tarpeeksi vahvoja
tuottaakseen varman kuoleman sille, johon nuoli osui. Tämä mies oli
käynyt Kounolle pelottavaksi kummitukseksi; hän tunsi häntä samalla
kertaa sekä vihaavansa että pelkäävänsä. Ja ehkeivät taiat tätä
vihollista vastaan mitään hyödyttäisi.
Tästä hänen oli päästävä selvyyteen. Hänen oli saatava selville
oliko hänen taisteltava elävää miestä vai jabmekia vastaan. Rummusta
hän helposti olisi kotona kodassaan voinut tuon tutkia, mutta vanha
rumpuhan oli poltettu eikä uusi ollut valmis käytäntöön otettavaksi.
Siksipä hänen oli mentävä Raijetjatselle omin silmin nähdäksensä
tuntemattomaan ampumansa nuolen vaikutuksen. Päivästä toiseen hän
retken lykkäsi, mutta tuntemansa omituinen levottomuus häntä ajoi
lähtemään.
Oli säteilevä, kirkas kesäaamu. Päivä paistoi sydänkesän kuumuudella
taivaalta ja tuskin väreilykään kävi yli Vistejauren kuvastinkirkkaan
pinnan. Heimon kaikki miehet ja naiset olivat menneet saloille etsimään
ja koolle ajelemaan kevätkesällä harhaan joutuneita poroja — Kouno
yksin oli jäänyt kotia, muka tärkeitä taikatemppuja tehdäksensä.
Kouno kävi kappaleen puronvartta. Hän tiesi jossakin puron
läheisyydessä olevan vanhan seidan, joka jo aikoja sitte oli menettänyt
voimansa, kun heimo monen monituiseen vuoteen ei ollut sille enää
uhrannut. Taru kertoi tästä seidasta:
Oli tuorpenanheimon mies nimeltä Patto-podnie.
Hänen asuntonsa oli Aranoiven läheisyydessä, jossa tähän aikaan asui
eräs Stalo.
Patto-podnie oli viisas mies ja monessa suhteessa koko taitava.
Hopeaakin hänellä oli sekä monta kirkasta vaskikattilaa. Mutta hänen
kallein omaisuutensa, arvokkain kaikesta mitä hän omisti, oli hänen
tyttärensä. Kaunis tytär, joka auttoi häntä poroja paimentamaan.
Patto-podnien tytär paimenteli poroja; kaikkia isän kauniita poroja.
Hän oli yksin metsässä. Silloin kohtasi hän Stalon.
Stalo äkkäsi sorean neidon — näki Patto-podnien tyttären. Ja kiihkeästi
valtasi hänet haki omistaa Patto-podnien tyttö.
Hän otti tytön olalleen ja kulki raskain askelin halki soiden. Raskain
askelin hän käveli, jättäen syviä jälkiä.
Ja Patto-podnien tytär, joka oli lähtenyt metsään isänsä poroja
paimentamaan ei palaa.
Silloin itkee Patto-podnie ja valittaa. Tytöstäänpä, joka metsästä
varastettiin, hän katkerasti valittaa. Ja surun painamana hän hakee
laulunhengeltä lohdutusta.
Hän laulaa: "Jubmel, sinä suurin ja korkein! Jubmel, sinä joka korkeita
taivaita hallitset! Katso, tyttäreni, Patto-podnien tyttö, on poissa."
"Beive", hän laulaa, "Beive, taivasten silmä! Sinä, joka säteilet
korkeuksissa maan yli, katso armahtain Patto-podnien tuskaa tyttärensä
tähden."
"Kuka on Patto-podnien tyttären ryöstänyt? Kuka on vienyt teille
tietymättömille kauniin tytön? Antakaa, jamalat, Patto-podnie raukalle
tytär takaisin."
Niinpä Patto-podnie jumalille laulaa ja hänen joikauksensa ääni kohoo
Jubmelan luo. Silloin näkeekin Patto-podnie Stalon jäljet jängällä ja
seuraa niitä luolaan, jossa Stalo asuu.
Stalo hyökkää Patto-podnieta kohden. Pientä saamea vastaan ryntää suuri
Stalo. Patto-podniepa pakenee pyhän kiven luo ja lupaa uhriksi nuoren
porohärän, jos seita antaa hänen voittaa Stalon.
Mutta Stalo lupaa samanlaisen uhrin, ja taistelu jää ratkaisematta.
Vielä kerran lupaa Patto-podnie uhrin — sata härkää. Mutta Stalokin
kohottaa samaan määrään tarjouksensa ja tasapäisenä jatkuu tappelu.
Patto-podnie huutaa korkeille jumalille. Uksakka hänen päähänsä neuvon
johtaa: Lupaa seidalle uhriksi Stalon kirves. Niinpä tekikin saame
ahdingossaan. Stalo joutuikin heti hengiltä. Patto-podnie sai takaisin
tyttärensä.
Runsaita uhreja hän sitte lahjottikin seidalle ja laski sen juurelle
Stalon kirveen.
Kouno ei tiennyt, miten seidan luota oli hävinnyt Stalon kirves, eikä
hän myöskään tiennyt miksi tuorpenanheimo oli lakannut uhraamasta
tuolle seidalle, jolla kerran oli ollut niin suuri voima. Hän oli
kumminkin tullut ajatelleeksi Patto-podnien tarinaa, ja kun hän tiesi,
että ken uhraamalla unohdetulle seidalle saa sen uuteen voimaan, saa
myös seidalta apua vihollisiansa vastaan taistellessaan, niin hän
päätti etsiä vanhan seidan ja antaa sille tarpeellisen voitelun. Ehkäpä
se nyt osottautuisi yhtä tehokkaaksi saamein auttajaksi tunkeilevia
vieraita vastaan kuin silloin kun se auttoi Pattopodnea Staloa vastaan.
Kauanpa Kouno sai puron luona etsiä ennenkuin seidan löysi. Monet
vuodet unohdettuna ja hoitamattomana kuin oli ollut, oli se lyyhistynyt
muiden rantakivien joukkoon, ja ainoastaan kiveen, vuosikautisista
lumista ja sateista huolimatta, piintyneestä verestä ja rasvasta, voi
Kouno sen muista kivistä erottaa.
Paljain päin ja kumarrellen laskeutui Kouno polvilleen ja tarttui
molemmin käsin seitaan, lukien manausta:
Erämaiden suuri henki,
Metsänriistan suoja parhain,
Veriuhrein voitelema
Ellös sie pahaksi pane,
Kosta, ettäs koskettelen
Kunnioittain, pehmein koprin.
Seita tuntui keveältä. Sitä piti Kouno jumalten suosiollisena enteenä,
jonka vuoksi hän kantoikin seidan kappaleen rannasta ja pani sen
suurelle maakivelle.
Tuskinpa oli tuo tehty, kun Kouno kuulee ryskettä ja jyminää metsässä.
Suuri koirasmetso lähti liikkeelle ja istui suureen mäntyyn ainoastaan
muutaman askeleen päähän Kounosta.
Suotuisampaa merkkiä jumalat tuskin voivat antaa. Vironakan ylväs lintu
oli itse tullut seidan luo tarjoamaan itseään uhriksi. Kouno sieppasi
jousensa, jonka oli pannut luotaan seitaa etsiessänsä, ja tarkasti
tähdätty nuoli osui kauniiseen lintuun.
Nopsasti leikkasi hän sen kaulan poikki ja antoi veren tippua seidalle.
Ammutun linnun pään, jalat ja siivet uhrasi hän sitte Patto-podnien
kivelle.
Kouno tunsi itsensä tyynemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin pitkiin
aikoihin, ja nopein askelin kiiruhti hän Raijetjatsea kohti. Oli
paahtavan lämmin ja ilma puiden lomissa väreili kuumuudesta, mutta
vaikka hiki valui, ei Kouno hiljentänyt pehmeitä askeleitansa. Vasta
Raijetjatsen kohinan kuuluessa niin läheltä että hän koska tahansa
saattoi nähdä sen valkean vaahdon vilahtelevan metsän lomitse, alkoi
hän hiipiä hiljemmin ja varovaisemmin.
Ei muu kuin kosken pauhina häirinnyt hiljaisuutta ja vaikka Kouno
kuinka tähysteli, ei hän voinut huomata mitään, mikä olisi ilmaissut
suuren tuntemattoman miehen vielä oleskelevan täällä.
Ei yhtään verkkoa — ei edes koukkua ollut pantuna tyveneen kosken
alapuolelle. Ei mistään näkynyt kohoavaa savua, joka tietäisi ihmisen
läsnäoloa.
Kouno, joka alussa oli varovaisena hiiviskellyt, peläten näyttäytyä
piileskelevälle viholliselle, kävi nyt rohkeammaksi, "Karjalan
voima ei ollut nuoltani väkevämpi", hän mutisi.
Hän kävi metsän halki kaskelle käsin. Äkkiä hän seisahtui. Sillä
varjoisen, pilviä piirtelevän kuusen juurella hän huomasi havuista,
oksista ja eläimentaljoista kyhätyn vuoteen. Muutamia yksinkertaisia
tarvekaluja siinä myös oli, mutta näytti sillä kuin olisi kaikki äkisti
moniaita päiviä sitte jätetty paikalleen.
Kouno juoksi havuvuoteelle ja istui siihen nauraen täyttä kurkkua.
Hänen vihamiehensä oli kuollut metsään. Ei hän milloinkaan palajaisi.
Tai oli hän paennut, peljäten naapurejaan. Ei milloinkaan hän tulisi
takaisin. Vielä oli Kouno suuri noita — ja riettaan karjalan oli hän
noituudessa voittanut.
Kasken luo meni Kouno. Tuli oli itsestään sammunut suurta vahinkoa
tekemättä. Laidun ei ollut mennyt piloille. Oi, jumalat olivat suopeita.
Ehkä löytäisi Kouno täältä vihamiehensä kuolleen ruumiin? Kiihkeästi
hän alkoi etsiä mitään löytämättä. Olihan selvää — karjala oli paennut.
Poissa hän oli eikä koskaan palaisi.
Ja vielä kerran nauroi Kouno kalseata vahingonilon nauruansa.
Kevennetyin mielin hän lähti paluumatkalle tuorpenain asuinpaikalle.