X.

Kiihkeä kiukku oli sirkanmiesten mielet täyttänyt Vilppu Hiltuisen

kasken nähtyänsä ja oli saanut heidät väkivaltaisuuksiin Kounoa

ja hänen asumustansa kohtaan. Mutta kaikki osanottajat alkoivat

pahantekoansa kovasti pahotella ja katua. Ja lisäksi tuli vielä

tuorpenain koston pelko. Sillä vaikkakin noita Kouno olisi kuollut,

olisi hänen heimonsa tarpeeksi suuri ja vahva kostaaksensa, jos

tuorpenanmiehet vain saisivat tietää, että teko oli sirkkain työtä.

Mutta eivät kaikki olleet edes siitä vakuutettuja, että Kouno

todellakin oli kuollut, sillä eräs sirkan mies Sjoibma vakuutti,

ettei Skalokin kirves suinkaan ollut sattunut Kounoon, vaan vanhaan

poronpaimenämmään; hän väitti myös nähneensä Kounon metsässä muutamia

päiviä myöhemmin monenmoisia temppuja tehden kaatamassa puuta.

Ja totta se olikin. Kounon tärkein tehtävä kodan rakennettuansa olikin

uuden noitarummun hankkiminen. Sillä ilman sitä hänen noituutensa oli

vallan mitätön. Senpävuoksi hän olikin mennyt metsään etsiäksensä

pohjoisesta etelään käsin kulkevasta laakson pohjasta kuusta, joka

oli kasvanut kiemuroihin myötäpäivää ja johon ukkonen oli iskenyt.

Tätä tehdessään hän oli tullut sirkkain laitumelle ja Sjoibma oli

hänet nähnyt kivikirveellä — sillä teräksellä ei saanut koskea

siihen puuhun, josta noitarumpu oli tehtävä — kaatamassa ukkosen

halkaisemaa kuusta. Kouno ei ollut nähnyt, että hänet oli huomattu ja

Sjoibmakin oli katsonut viisaammaksi väistyä suuren noidan tieltä. Hän

olikin senvuoksi hiipinyt pois ja kiiruhtanut sirkkain asumuksille

kertoaksensa mitä oli nähnyt.

Mutta sirkanmiehet eivät ottaneet uskoaksensa Sjoibman kertomusta.

Kärkkäin oli Skalok väittämään, että Sjoibma oli nähnyt vain pelkän

jabmekin metsässä. Sjoibma kumminkin oli varma asiastaan, hän oli omin

silmin nähnyt Kounon ja kuullut hänen kirveenlyöntiensä paukkeen. Ja

sirkanmiehet, jotka vähitellen olivat alkaneet katua ja peljätä mitä

Skalokin ja kiukkunsa johtamina olivat tuona onnettomana yönä tehneet,

tulivat vähitellen vakuutetuiksi siitä, että Sjoibma oli puhunut totta,

ja että Kouno tosiaankin oli elossa.

Perinpohjainen kosto heitä odotti, ja heimon nuorkristityt, jotka

kaiken aikaa olivat vastustelleet Skalokia, mutta jotka kuitenkin

lopulta olivat suostuneet lähtemään kostoretkelle tuorpenoja vastaan,

pelkäsivät yhtä paljon Jumalan vihaa kuin tuorpenannoidan kostoa.

Kuumeentapaisella innolla he senvuoksi antautuivat rukouksiin ja

uskonnollisiin menoihin parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. Ei

heillä ollut yhtään kirjaa — eikä myöskään yhtään lukutaitoista, mutta

jokainen saarnasi miten parhaiten taisi. Päivät pääksytysten jatkui

itkua ja parkua ja ruttona uskonnollinen herätys levisi.

Vain Skalok ja muutamat muut — pari vanhinta sirkanmiestä — jäivät

uudelle liikkeelle kylmiksi ja katselivat halveksien tai säälien

muiden polvien notkistuksia, rukouksia ja kyyneleitä. Niin, Skalok

luulottelu että tuo oli kokonaan Kounon jabmekin loihtimaa, joka siten

vielä kuoleman jälkeenkin tahtoi sirkanheimoa vahingoittaa. Mutta

nuorkristityt näkivät suureksi mielipahakseen Skalokin puoluelaisineen

uhraavan ja taikovan niinkuin ennenkin. Ankaria tuomioita he Skalokista

ja hänen miehistään langettivat, mutta nämät eivät niistä olleet

tietävinäänkään.

Hyvän kappaleen matkan päässä pääasuinsijoilta oli pieni vuorennyppylä,

jota nimitettiin Nalovaardeksi. Täällä oli sirkanheimolla ammoisista

ajoista ollut stuoramuspassensa ja tänne, uhripaikan läheisyyteen,

muutti nyt Skalok ja ne sirkanheimolaiset, jotka olivat pysyneet

hänelle ja vanhoille jumalille uskollisina, papin tultua asumuksille ja

vielä enemmän kiihdytettyä sirkkalaisten kristillistä intoa.

Sopivaan aikaan oli maisteri Ericus tullutkin, sillä koko heimo oli nyt

siihen määrään täynnänsä kristillistä intoa, ettei maisteri Ericus sitä

voinut käsittää muuksi kuin Jumalan erityiseksi ihmeeksi.

Kun pappi Vilppu Hiltuisen seuraamana ensin oli tullut

valta-asumapaikalle, valtasi useat sirkat, jotka hänessä tunsivat tuon

jättiläisen, jonka olivat nähneet tulessa työskentelevän, suuri kauhu.

Mutta papin läheisyyshän takasi, ettei noituus voinut olla kyseessä.

Siksipä molemmat otettiin mitä parhaiten vastaan ja kestittiin, eikä

maisteri Ericuksella milloinkaan ollut ollut hartaampia kuulijoita

Jumalan sanaa julistaessaan kuin erämaassa Njunnisvaaran rinteellä.

Päivät läpeensä hän saarnasi ja opetti, ja jättäen kaiken maallisen

kokoontuivat sirkan miehet ja vaimot kiven ympärille, joka kävi

alttarista, kuullaksensa maisteri Ericuksen suusta Jumalan lohduttavaa

sanaa ja nauttiaksensa hänen pyhää sakramenttiansa.

Eivät toki kaikki.

Skalok ja pari vanhusta, jotka siksi paljon kunnioittivat

esi-isiensä jumalia, ettei kunnioitus voinut hälvetä äkillisistä

tunteenpurkauksista, olivat heti maisteri Ericuksen tultua jättäneet

kylän ja lähteneet Nalovarden luo.

Tämä oli tapahtunut näin:

Pappi oli heti kuultuansa Skalokin ja muutamien muiden heimolaisten

vielä olevan pakanoita, mennyt Skalokin kodan luo puhutellaksensa

vanhaa noitaa. Skalok olikin kotosalla, muttei näyttänyt papille

suopealta.

Lempeästi ja totisesti alkoi maisteri Ericus puhua kristittyjen

Jumalasta ja Kristuksesta, joka oli tullut maailmaan syntisiä

vapahtamaan. Skalok kuunteli vaieten ja antoi papin puhua suunsa

puhtaaksi. Hän istui kyyryssä arenin ääressä ja tirkisteli tukkansa

alta pienine tihusen ruskeine silmineen pappia, joka istui vastapäätä.

"Niin, niin", sanoi hän, papin lopetettua, "kyllähän daroille on

valko-Jeesus, kirkossakäynti ja papin kuunteleminen sunnuntaisin

hyvä, mutta lappalainen tarvitsee arkipäiväistä jumalaakin. Ei ole

hyvä yksinänsä olla tuntureilla. Varminta on että lappalaisilla

edelleen isien tapaan on Beive ja Jubmel ja Tjermes ja Ruotta. Daro ei

tarvitse arkipäiväistä jumalaa — pitäköön hän siis kauniin ja hienon

pyhäpäivä-Jeesuksensa".

"Ne jumalat joitas palvelet", sanoi pappi, "ovat vain voimattomia

pahoja henkiä. Ainoa oikea Jumala on kristittyjen Jumala. Ainoastaan

yksi Jumala on".

"Oh, nytpä pappi lasket loruja! Teillä kristityillä on useampia Jumalia

kuin meillä — olenhan itse ollut kirkossa kuulemassa. Jumala ja Kristus

ja Isä ja Poika ja Pyhä henki ja Neitsy Maaria ja Pontius Pilatus... ja

manauksiakin käytätte, vaikkei niillä ole oikeaa voimaa..."

"Jumalan sanaa ei mikään pakanallinen saarna voi vastustaa".

"Ja kumminkin tuorpenannoita Kouno lähetti noidannuolen isääsi vastaan

yhdellä ainoalla sanalla..."

Maisteri Ericus tunsi vihan kiehuvan sisällänsä, mutta hän tiesi, että

joka vihan ilmaisu vahingoittaisi hänen asiaansa ja siksipä hän malttoi

mielensä ja otti lempeät hyvästit.

Skalok seisoi kodan ovella ja katsoi hänen jälkeensä.

Ja auringon seuraavana aamuna noustessa, oli Skalok ja ne harvat,

jotka olivat pysyneet hänelle ja isien jumalille uskollisina, menneet

matkoihinsa Nalovaaraa kohti.

Täällä ylhäällä pyhällä vuorella he olivat, papin alhaalla kylässä

saarnatessa Kristuksen oppia, uhrattuansa vanhoille Jumalille,

rakentaneet kodan, johon aikoivat jäädä, kunnes luulivat maisteri

Ericuksen palaavan kirkolleen Tunturijärvelle.

Metsästäen ja kalastaen he päivänsä viettivät ja monia uhreja tällä

aikaa jumalille annettiin. Illalla, kun miehet olivat kerääntyneet

aren ja lihapadan ympärille, joka tulella porpotteli, juteltiin monia

vanhoja tarinoita ja Skalok opetti seuralaisillensa monta salaperäistä

runoa.

"Merkillisiä asioita pappi kertoi", sanoi Skalok eräänä iltana, aren

ääressä istuessa satuja ja tietoja kertoillen, "mutta vähätpä hän

sentään tietää siitä miten daro ja saame tulivat kahdeksi eri kansaksi".

"Kertovatko tarinat siitäkin?" kysyi Bootas-Njojte, vanhin miehistä.

"Vanhastaan on siitä olemassa joiku", vastasi Skalok.

Ja ilman että kukaan häntä pyysi alkoi hän joikata:

Itään auringosta, kuusta,

Länteen lähtein tähtöisistä

Attje, ihmisluoja syntyi,

Yhden käden kääntehestä,

Jubmelan on luottehista,

Aivan aikojen alussa.

Itään auringosta, kuusta

Länteen lähtein tähtösistä

Maa on kultaa, kuultavata

Kivet hohtaa hopeoina.

Aivan aikojen alussa

Attje ainut ihmisluoja

Mailla hopeen hohtavilla

Kultaisilla kunnahilla

Kultasorkkia poroja

Ajoi kiiltosarvisia.

Maidot pulppuilit puroina,

Beive silmäänsä ei sulje.

Kuuset kystinä lihoina,

Juustona petäjät pitkät.

Idän virtain vieremillä

Beivel' laajat laituimensa,

Tuhansine poroinensa,

Nopsine kuin päivän nuolet

Kiiltävät kuin Beiven silmä.

Taivaiselle taatollensa,

Puhelevi Beiven neito:

Pane minut paimenehen

Karjojesi kaitsentahan

Idän virtain vieremille!

Beive laski lapsosensa.

Neito saihe metsämaille

Päivän peurain paimeneksi.

Beive vaali valkoistasi!

Poika Maan tuo matkajavi

Vaeltaa valojen maita,

Huomaa Beiven kauniin karjan,

Porot neidon paimentamat.

Hiipii hiljaa metsän halki

Jaloillansa nokkelilla

Härkää suurta heittämähän.

Neito Beiven metsämailla

Taaton karjaa kaitsemassa

Beive vaali valkoistasi!

Beiven neitosen näkevi,

Aurinkoisen tyttölapsen,

Poika maan tuo rautajänne.

Sydämehen kaiho syttyy,

Povi kummastusta kumpuu,

Tytön silmät nähtyänsä.

Päivän neitonen näkevi

Poian maan, tuon rautajänteen.

Riemu tytön rinnan täyttää,

Jubmel-suosikin kun näkee,

Povensa hän pullistelee,

Kiemailevi kaikin keinoin,

Antaa katseen kauas kiitää

Poikaan valot kohdistavi.

Beiven neito kaunokainen

Yhtyi poian kumppaniksi

Metsänkäyntiin, kalateille,

Nuolet poian huojentavi,

Lohdut murheille tuo muistaa,

Kisakumppani on oiva.

Jubmel suuren lahjan lainaa,

Jälkeläisen heistä jättää.

Idän virtain vieremillä

Beiven porot valkorinnat

Samoilevat saattajatta,

Paimenetta kaunis karja.

Kasvoi Beiven tyttärestä,

Maan pojasta nuori polvi,

Maille, ilmoille iloksi.

Beiven pojille avuksi,

Neito peuroja kesytti,

Koiria kotihin saattoi,

Ruoan eestä palvomahan.

Kuoli kaunis Beiven neito —

Nytpä koitti kovat aiat.

Näin on Neito ennustanut,

Beiven luokse päästessänsä:

Laskee päivä, yöhyt jakaa

Pimeyttä pitkin maita

Asunnoille päivän poikain.

Aamusta ei kenkään tiedä.

Sudet saapuu, kormit[1] pistää,

Laskee päivä, taudit tappaa,

Pimeässä valon lapset,

Aamun koittoa et arvaa.

Päivä laskee. Beiven neito,

Palaa kohti valkeutta,

Sen vie Beiven lapsosille.

Eipä kenkään taida tietää,

Koska koittaa uusi aamu — —

Tämä oli toinen aika.

Peikot polkee, jyryy, jyskää.

Meret, maat ja taivaat suuttuu,

Valo jättää Beiven poiat,

Jubmelalta unhoon joutuu

Beiven tytön jälkeläiset,

Bjäggogalle[2] lapioittain

Myrskysäitä maille heittää.

Tuuli vinkuu, vesi virtaa,

Jubmel kumoo koko mailman,

Merten, järvein, virtain vedet

Vuorten korkeuksiin kohoo.

Turha ihmislasten pako.

Rotaimosta Beiven-neito,

Näki tuo tuhon tulevan

Riensi hän Jubmelan luokse,

Pyytämään rukoilemahan.

Jubmel herra taivahitten,

Kuuntelevi Beivenneittä,

Rientää maille, mantereille,

Beiven poikien avuksi.

Liian myöhään taisi tulla,

tapaa kaksi sisarusta

Batje-poian, Nanna-tytön

Ottaa heidät kainaloonsa

Passevaaren[3] kukkulalle,

Tuonne turvapaikkaan saattaa,

Mailman takaisin hän kääntää,

Että vedet poispäin virtaa.

Noin tuo uusi mailma luotiin:

Liejuin pohjalla on kullat,

Hopeet vuoriin kytkettyinä,

Makeat ei metsän annit.

Nanna Passevaaran jättää

Idän kulmaa kohti kulkee,

Miestä, puolisoa etsein.

Batje lännen puoleen lähtee

Kulkein kolmen päivän kierron,

Halki suurien salojen,

Käyden naisen etsinnässä.

Turha ompi nuorten etso,

Kohtaavat ja erkanevat.

Eteläänpäin Nanna lähtee,

Batje pohjan puoleen painaa

Parin päivän pitkän kierron.

Näki neitosen norolla,

Siskoksensa tuon hän tunsi. —

Kulmallensa kumpainenkin

Kulki etsein puolisoa.

Murhemielin Beiven neito

Näkee lasten harhailevan,

Unehen nuo uuvuttavi;

Ihanaista unta nähden

Unhoon joutuu menneet muistot.

Herättyään virkeimpinä

Halki maiden matkajavat,

Aina kunnes kohtajavat;

Eivät tunne toisiansa.

Poika tuosta immen ottaa,

Nannetjamin[4] naiseksensa

Kodan kyhää, porot ottaa,

Laatuun tulee Beivän lapset.

Tämä oli kolmas aika.

Nannan Batjen jälkeläiset —

— Saameks häntä sanottihin —

Jumalan ol' suosikkeja,

Rotaimon rikosten miehen

Pahan Perkeleen vihaamat.

Meren rantaan tuo menevi.

Sieppaa savea ja hiekkaa,

Saamen kuvaksi sen muovaa.

Näki nuori sorja Saame

Isän luokse tullessansa

Kuvan oman muotoisensa

Perkeleen savesta saaman.

Valittavat Batje, Nanna:

Kumpi oikea on näistä?

Kumpi Saame — kumpi Daro[5]

Beive taivaan kirkassilmä:

sano kumpi näistä Saame?

Beive lapsiansa kuulee,

Tjermes[6] ajamahan lähtee,

Kuminalla kukkuloille.

Säikkymättä seisoo Saame,

Aijan juoksaa[7] ei hän pelkää.

Mutta poika perkeleisen,

Savesta kokohon saatu,

Pelkää perin pehmiivänsä,

Sadevirroissa viruen;

Satehelta suojaa etsii.

Kaarnasta katon kyhäsi.

Batje parahiten huomaa,

Perkeleen petoksen hankkeet

Isän mielen muuttimiksi;

Turhanpäite työ on tehty,

Näkee Manna, näkee Batje

Kumpi oikea on poika,

Jälkeläinen Beiven neidon:

Poika peloton on Saame;

Vaan ken arastellen piili,

Raukka rankkasateina:

Poika Perkeleen on Daro.

[1] Poropaannat. [2] Tuulten jumala. [3] Pyhä vuori. [4] mo nannatjam

= rakkahaiseni. [5] Daro = petkuttaja, ruotsalaisen lapinkielinen

nimitys. [6] Tjermes = ukkosen jumala. [7] Aijan-juoksaa pitivät

lappalaiset ukkosen kaltaisena.

Äänettöminä kuuntelivat miehet Skalokin joikua ja paljon he kehuivat,

kun hän laulunsa oli lopettanut.

Mutta arella oli tuli häältynyt ja sääsket alkoivat veisata

yksitoikkoista nuottiansa, viimeisten sirkan heimon pakanain Skalokin

kertomusta muistellen nukahtaessa.