Vihdoinkin Vilppu Hiltuinen oli siksi parantunut, että voi jättää
vuoteensa. Mutta suurella huolella ja kärsivällisyydellä oli maisteri
Ericus silläaikaa häntä hoitanut. Polttavassa kuumeessa oli Vilppu
Hiltuinen maannut, kauheine kuumeenhoureineen, joissa hän oli puhellut
pelottavia sanoja. Hiljaa oli pappi istunut sairaan vieressä, milloin
muuttaen käärettä haavalle, milloin vedellä kostuttaen sairaan
kuumeesta polttavia huulia, mutta alati lähettäen sisimmästänsä
rukouksen sairaan puolesta hänen tykönsä, joka on erämaan herra.
Heikompi mies kuin Vilppu Hiltuinen olisi varmaankin kuollut pahasta
haavasta. Nuoli oli tunkeutunut oikeanpuolisen olkaluun takaa, ja
vahingoittanut keuhkon. Paljon verta oli Vilppu Hiltuinen menettänyt,
kun pappi nuolen veti ulos ja vaikea haavakuume jäyti ankarasti siitä
heikentyneitä voimia.
Monasti olikin jo näyttänyt siltä kuin olisivat papin kaikki
ponnistukset pelastaa häntä olleet turhia. Mutta suomalaisen
uutisasukkaan vankka ruumis voitti kuumeen maisteri Ericin huolellisen
hoidon avulla, ja niinpä koitti päivä, jolloin Vilppu Hiltuinen,
vaikkakin voimattomana entiseen verraten, mutta sentään haavasta
parantuneena, voi nousta vuoteeltansa, kiittäen Jumalaa ja hyvää
hoitajaansa.
Erämaan kevät oli kulkenut yli maiden ja herättänyt siellä
hedelmällisen kesän. Metsä oli suloisessa juhannuspuvussaan. Valkoisina
tuomet tuoksuivat ja koivut upeilivat vaaleanvihreissä hunnuissaan.
Mutta tummina ja totisina kuin ennenkin kohosivat honkain ja kuusien
latvat ja Raijetjatsen pauhina kuului uhkaavana keväisiä vesiä
kuljettaen.
Yöt yllätysten valo säteilevän punasinervänä pysyi Njunnisvaaran
huipulla, kimallellen väliin vaaleansviheriänä ja hennon valkoisena,
väliin puhtaan purppuraisena ja hohtaen kuin tulena — ruskeanpunervana
palavista loimuista lähtevänä värinä.
Kun Vilppu Hiltuinen oli päässyt kuumeesta, niin että selvästi voi
jutella papin kanssa, olivat he paljon pakisseet. Vilppu Hiltuinen oli
mitään peittelemättä kertonut elämäntarinansa. Tuntuvalla katumuksella
ja liikutuksella oli hän kertonut, miten hänen kätensä Turun torilla
oli ollut liian nopsa puukkoon tarttumaan, ja miten hän erämaassa
tahtoi rikoksensa sovittaa.
Maisteri Ericus piti kyllä Vilppu Hiltuista syntisenä ja pahantekijänä,
mutta sovitustyö, johon suomalainen vapaaehtoisesti oli ryhtynyt,
tuntui hänestä riittävältä. Sillä varmaankin oli kovaa parannuksen
tekoa lähteä yksinänsä raivaamaan tilaa asutukselle erämaahan, jota
eivät tähän saakka olleet muut kuin paimentolaiset tallanneet.
Maisteri Ericus tiesi myöskin, että Lapinmaa asutus oli kuningas
Kaarlen sydämenasia. Näiden autioiden perien asuttamiseksi oli hän
pari vuotta sitte lähettänyt uutisasutusjulistuksensa, mutta siinä
luvatuista eduista huolimatta, ei kukaan vielä ollut rohjennut
ryhtyä yritykseen. Varmaankin Kaarle kuningas — ajatteli Ericus —
ennen sallisi katuvaisen syntisen, joka erämaassa tahtoi palkita
mitä oli rikkonut, alkavan Lappia viljellä kuin ettei tuohon työhön
koskaan ryhdyttäisi. Ja siksipä päätti pappi olla sekä voudille että
laamannille, jotka saapuivat kirkolle kauppa- ja verokäräjille, olla
viskaamatta Vilppu Hiltuisen rikoksesta, ja päinvastoin avustaa
että hänen uutisasutuksensa Raijetjatsen luona lain mukaisesti
tarkastettaisiin ja merkittäisiin. Sen hän lupasi virkoovalle
suomalaisellekin, joka siitä suuresti ilahtui.
Maisteri Ericus oli aivan sattumalta tavannut Vilppu Hiltuisen
kaskensa keskeltä haavottuneena ja verta vuotavana. Pappi oli lähtenyt
tuntureille etsimään sirkkain pääolinpaikkoja, antaakseen uusille
kastetuille hieman opetusta ja vahvistaakseen heitä uskossaan. Myöskin
oli hän ajatellut mahdollisesti sirkkain avulla voivansa tunkeutua
tuorpenain luo, mitelläkseen heidän omilla maillaan voimiaan heidän
kuuluisan noitansa kera ja ehkä taivuttaakseen heidän kovat mielensä
Kristuksen pelkoon. Ja tällä retkellä oli hän kulkenut Raijetjatsen ohi
ajoissa pelastaaksensa suomalaisen uutisasukkaan hengen.
Isän äkillinen kuolema, josta niin paljo oli puhuttu sekä lappalaisten
että pirkkalaisten kesken, jotka olivat kuulleet mestari Olavin ja
Kounon ankaran sanakiistan, ei ollut maisteri Olavin tunteelliseen
luonteeseen vaikuttamatta, huolimatta siitä että hän muille yritti
selittää kaiken tapahtuman luonnollisella tavalla. Hän kyllä
koetti uskotella itselleenkin, että isän kuoleman oli aikaansaanut
luonnollinen tauti, mutta aivan vakuutetuksi siitä ei hän itseänsäkään
tuntenut. Olihan hän omin silmin nähnyt noitainroviojen palavan
etelämpänä ja omin korvin kuullut mitä kamalimpia kertomuksia
noitaämmien ja miehien teoista. Ja olihan vanhastaan tunnettua,
että lappalaisten ja suomalaisten noituuden taito oli suurempi kuin
muiden. Eihän ollut siis aivan mahdotonta ajatella, että mestari
Olavia oli kohdannut ammus, ja niinhän Ericus herra tiesi tuorpenain
kehuskelevankin, että Kouno oli papin voittanut.
Mutta jos lappalaiset tällaisia taikuuksia käyttivät, olihan silloin
papin velvollisuus sitä vastustaa kaikin mahdollisin keinoin. Ja
vaikkei ollutkaan täysin turvattu niitä vaaroja vastaan, joita kohti
kulki, oli hän kumminkin omantunnon pakottamana lähtenyt tälle retkelle
erämaan noitia vastaan.
Vilppu Hiltuinen oli kertonut kohtauksestaan Kounon kanssa
koskenniskalla ja noista merkillisistä tempuista, jotka hän oli
nähnyt ja naurullaan keskeyttänyt. Tarkkaavasti, aivan kuin väristen
lappalaisten pakanuuden pimeyttä, kuunteli pappi kertomusta.
"Varmaankin hän oli tuorpenan noita Kouno", puhkesi maisteri Ericus
sanomaan Vilppu Hiltuisen vaiettua. "Ja nuoli, joka sinua haavotti
oli palkka itse ampumastasi. Varmaankin sinun nyt on täällä erämailla
taisteltava suurten vaikeuksien kera. Ja ellen tietäisi sinun
niin vakavasti päättäneesi, neuvoisin sinua lähtemään, ryhtymättä
taisteluun, jossa olet alakynnessä. Sillä sinun on taisteltava sekä
lihaa, verta että pahoja henkiä ja olentoja vastaan, jotka ovat tämän
ilkeän noidan seidan kimppuusi manaamia".
"Vähätpä siitä piittaan", sanoi Vilppu Hiltuinen. Sillä minäkin taidan
salaperäisiä runoja noitien kavaluuden varalle, ja tuskinpa minun
tarvitsee Kounoa peljätä julkisessa taistelussa".
"Oletko itsekin noita?" kysyi pappi puolin nuhtelevasti katsoen Vilppu
Hiltuiseen, hänen kuusen juurella istuessaan.
"Eihän sitä synniksi voine lukea, että Kristuksen sanoin ja merkein
sekä isien mahtisanoin puolustautuu jumalattomien pakanojen vehkeiltä",
vastasi Vilppu Hiltuinen kartellen. "Ja jos kimppuuni taistelussa
hyökätään", hän jatkoi, "niin minulla lienee oikeus puolustautua
käyttäen kaikkia Jumalan minulle antamia voimia".
Näitä sanoja ei Ericus herra voinut kumota, ja niinpä juttu siitä
loppui.
Oli vierähtänyt monta päivää, jotka maisteri Ericus oli aikonut käyttää
sirkanmiesten opettamiseen ja ehkä tuorpenain käännyttämiseen. Kun
vihdoin Vilppu Hiltuinen oli tullut siksi terveeksi, ettei hengenvaaraa
ollut, piti maisteri Ericus velvollisuutenansa jatkaa matkaansa ja
pitää kiinni suunnitelmastansa. Sen hän ilmaisi Vilppu Hiltuisellekin,
ja tämä, kiitollisena papin hoidosta ja lupauksesta, että uutisasutus
laillisessa järjestyksessä tarkastettaisiin, ei vaatinutkaan enempää
hyväntekeväisyyttä, etenkin kuin haava oli jo miltei parantunut ja
hänen voimansa yhä lisääntyivät.
Kumminkin oli Vilppu Hiltuinen kovin pahoillaan siitä, että oli nyt
hyvästä papista erottava. Tuo omituinen yksinäisyydentunne, joka oli
hänet vallannut tuona iltana, jolloin hän kaskensa sytytti, hänessä
uudelleen ja kiihtyneempänä heräsi. Kuolema, josta hän äsken Jumalan
ihmeen kautta vain oli pelastunut, kuvastui pelottavana hänen mieleensä.
Ja nöyränä, puoleksi rukoillen ehdotti hän papille, että saisi tulla
tämän seuralaiseksi korven halki sirkkain olinpaikoille.
Kauan pappi tuumiskeli ennenkuin tarjouksen hyväksyi. Mutta Vilppu
Hiltuisen ahdistamana hän lopulta suostui.
Ja niinpä kävi, että nuo molemmat kookkaat miehet poluttomien salojen
halki vaikeakulkuisten erämaiden läpi eräänä helottavan helteisenä
kesäpäivänä tulivat sirkkain pääasunnoille Njunnisvaaran rinteelle.