Veripunaisena aurinko nousee yli Aranoiven suippean laen. Punaisina
nuolina heitti se sädeparvet avaruuksiin saaden metsät ja tunturit
loistamaan lämpimän sinervän punaisissa vivahduksissa.
Väreily kulkee yli Vistejauren kuvastinkirkkaan pinnan. Aamutuuli
herätessään leikittelee. Maata kohti se käy, ajaen öisiä sumuja
edellään. Aallot alkavat soittaa hilpeätä lauluaan, joka kuuluu
kiliseviltä kelloilta. Kuikka huutaa kaukana ja sen huuto kajahtelee
kolmelta taholta rantoja vastaan. Kaislikossa solskahtaa — vanha hauki
on kaislikon reunassa ollut väijyksissä ja on nyt ottanut varhaisen
aamiaisen kutevasta särkiparvesta. Metsän sisästä kuuluu teirin
kuherrus — myöhäinen metso käheästi viheltää suon reunalla.
Järven eteläpuolelta kuuluu valittava ulvonta. Koirat siellä
hullaantuneina loikkivat Kounon palaneen kodan savuavan hiilustan
ympärillä. Kaikki on luuhistunut tuhkakasaksi, josta tuon tuostakin
kohoo jokunen harmahtava käryävä savukiehkura. Siellä täällä hehkuu
vielä tuhkanporossa, mutta öinen sade on tulen taltuttanut, etteivät
liekit enää voi ilmi lekahtaa.
Mutta koirien surullinen valitus kaikuu kauas ja panee Kounon miehineen
kiiruhtamaan kulkuaan metsien halki.
Etunenässä kulkee Kouno.
Yläruumis huiskuen hän juosta lönköttää metsän läpi pujotellen
jalkojaan eteenpäin ikäänkuin hangella suhuten. Tukahduttava
levottomuus on hänet vallannut — hän ei itsekään tiedä miksi.
Pitkäveteinen, valittava ääni vihloen särkee aamuhiljaisuuden. Mikä
se on! Kouno pysähtyi hetkisen kuunnellaksensa. Eikö se ollut Seipin
ulvonta?
Vielä vinhemmin riennetään.
Nyt näkee Kouno uhrilavan — ja tuossa häämöttää suogneja. Mutta missä
kota? Missä koti on?
Kärynhaju pistää kotiinpalaavien nenään. Mutta se ei ole äären
ystävällisesti odottava savu vaan hävitetyn kodan savu.
Kauhulla on Kouno miehineen seisahtanut metsänreunalle katselemaan
silmäinsä edessä olevaa hävitystä.
Ja Kouno kuulee miesten ympärillänsä kuiskailevan.
Karjalan noidegadze oli väkevämpi kuin Kounon. Kounon on voittanut
Raijetjatsen suuri noita.
Mutta Kouno ei kuiskauksista välittänyt. Sillä hän oli lyyhistynyt
mättäälle itkemään surun ja kiukun kyyneleitä hävitetyn kotansa vuoksi.
Ja hän ei enää ole väkevä, voittamaton noita, vaan ainoastaan koditon
köyhä lappalaisraukka...
* * * * *
Tapahtuma oli kova isku Kounon noidanmaineelle, niinkuin se myöskin
oli hänelle itselleen suuri vahinko ja surunaihe. Hän olisi
kumminkin tuntenut itsensä rauhalliseksi, jos olisi ollut varma,
että tuo vaarallinen karjala Raijetjatsen luona todellakin oli hänen
lähettämästänsä nuolesta saanut surmansa. Kyllähän Kouno ja hänen
miehensä olivat nähneet tämän ampumisen jälkeen kaatuvan, mutta
kukapa takasi ettei tuo ollutkin vain näköhäiriö tuorpenain harhaan
saattamiseksi? Ja jos tällä karjalalla oli siksi suuri mahti, että hän
kuolettavasti haavottuneenakin voi taikoa vastustajansa omaisuuden
turmioon — niin silloinpa hän kuolemansa jälkeenkin varmasti voisi
kostaa.
Vahinko, jonka Kouno oli kärsinyt, oli suurempi kuin mitä hän rohkeni
miehilleen sanoa. Vähätpä merkitsi kodan ja konnun menettäminen sen
suhteen: tuorpenannoidan ikivanha ja laajalti kuulu kobdas oli jäänyt
liekkien uhriksi.
Paljon voimaa oli Kouno siten menettänyt, voimaa, josta tiesi, ettei
sitä koskaan saisi takaisin. Sillä rummun hengellä oli tuo voima — ja
rummun hengen olivat liekit irrottaneet eikä se koskaan enää palaisi.
Tätä hän ei kumminkaan miehilleen uskaltanut ilmaista, sillä kunnioitus
hänen noituuteensa olisi siten varmaankin saanut vielä kovemman
kolauksen kuin Raijetjatsen ja Vistejauren tapauksista.
Kounon ja hänen miestensä ensimäinen tehtävä oli uuden kodan
rakentaminen palaneen sijaan. Uusi paikka sille myöskin oli etsittävä,
sillä vanhalle tilalle rakentaminen olisi ollut sama kuin karjalan
noituudelle olisi annettu uutta yltyä. Siksipä kodan tilaksi valittiin
uhrilavaa lähempänä oleva paikka ja tähän pystytettiin kodanriuut,
Kounon ensin Stuorjunkkarille uhrattua ja luettua voimakkaita manauksia
pahojen pulmien varalle.
"Osaatko sanat, jotka tulelta suojaavat?" kysyi Hiisu, kun hän ja
Kouno hetkiseksi olivat jääneet kahden kodan luo, joka pian oli saatu
entistään suurempana ja laajempana kohoamaan.
"Taidan ne sanat, jotka meille ovat tarpeen", vastasi Kouno äkäisesti.
Vastaus ei nähtävästi tyydyttänyt Hiisua, sillä hän mutisi itseksensä
jotakin, joka ei tuntunut kunnioitukselta Kounoa kohtaan. Ja kun tämä
suuttuneena häntä siitä moitti, toinen sanoikin suorat sanat.
"Jos sinä taidat mahtisanat tulta vastaan, niin luultavasti niitä
nyt tarvitset — sillä viimen kun kotaa rakensit, et niitä näy oikein
käyttäneen. Tai on sinulla vähemmän voimaa kuin vieraalla noidalla
Raijetjatsen luona".
Kouno vihasta kalpeana näitä sanoja kuunteli. Hänen kätensä puristuivat
nyrkkiin. Sellaista ei kukaan olisi uskaltanut pari päivää takaperin
sanoa hänelle — ja nyt sanoi tuon vanha raihnainen Hiisu.
Hänen verensä kuohahteli — nousi päähän, niin että silmät pimenivät
eikä hän muistanut, että Hiisu oli heimon vanhimpia, vaan karkasi hänen
kimppuunsa ja vetäisi häntä suuta vasten, niin että veri pulpahti ukon
haljenneilta huulilta.
"Näin Kouno, tuorpenannoaide rankaisee loruavia ilkkujoita, ja siihen
ei tarvita mahtisanoja eikä manauksia", karjui Kouno.
Ja vihan vimmoissa hän vielä kerran aikoi syöstä Hiisu ukon kimppuun.
Mutta nytpä pari miestä syöksi esiin ja sekaantui juttuun. Ja vihasta
vavisten täytyi Kounon kärsiä, että koko perheen väki asettui Hiisun
puolelle, häntä Kounoa, tuorpenannoaidea vastaan.
− − −
Mutta tuorpenanmiehet, jotka saivat kuulla Kounon käyneen käsiksi
vanhukseen — sillä siitä kerrottiin koko heimon kesken — menettivät
suuren osan kunnioituksestansa suurta noitaa kohtaan. Sillä suurempaa
rikosta ei ollut olemassa saamein mielestä kuin ettei vanhuksia
kunnioitettu, ja sellaista rikosta eivät jumalat jätä rankaisematta,
kuka ikinä rikollinen onkin. Ei voimakkainkaan mahtisana voi suojella
sellaisen rikoksen rangaistukselta.
Ja synkkänä kuljeskeli Hiisu, miettien kostoa Kounon iskuille.