Vähän tarina tietää kertoa Vilppu Hiltuisen hiljaisesta taistelusta
erämaan kauhuja vastaan.
Kaukaisilta mailta hän tänne perille oli tullut yksinäisyydestä
etsiäksensä parannusta raskaalle mielellensä. Ja yksinpä hän taisteli
ensimäiset kamppailunsa luonnon karuutta ja saamein hurjuutta vastaan.
Ei kukaan tiedä eikä koskaan saakaan tietää hänen elämänsä vaiheita ja
ajatuksia Raijetjatsen aarniometsässä. Sillä yksin hän oli, ja erämaan
eläimet olivat hänen ainoat toverinsa.
Hän oli kiivasluontoinen. Ja jos hän kiukussaan loikin kuin luonto
nousi, niin siitä hän itse oli enin pahoillaan kuin viha oli mennyt ohi.
Monia salaisia runoja hän oli kotiseudullaan oppinut, mutta kunnioitus
Jumalaa ja pappia kohtaan pidätti häntä niitä käyttämästä. Sillä hän
tiesi että noitia ja niitä jotka noituutta käyttävät kohtaa Jumalan
viha. Kumminkin luuli olevansa oikeutettu käyttämään puollustukseksensa
niitä taikatempuista, mitä kristityn hätätilassa suinkin vain sopii.
Siksipä hän olikin, ennenkuin kaskensa sytytti, hakannut ristinmerkkejä
puihin lukien salaperäisiä runoja, joissa oli Väinämöisen viisautta.
Rauhalliselta ei hänestä sittenkään tuntunut. Hänhän oli nähnyt,
että lappalaisia oleskeli läheisyydessä. Ja varmaankaan eivät he
vastustuksetta antaisi anastaa porolaitumiansa, vaikka hänellä
kuninkaallisten kirjeiden nojalla olisi kuinkakin suuri oikeus niihin.
Kounon käyttäymisestä kosken luona voi hän päättää, että lähinnä asuvat
lappalaiset olivat pakanoja ja noituutta harjottavia. Vilppu Hiltuinen
tiesi vallan hyvin, että verivamman kun sai vastustajalleen, voi hänen
noituudeltansa olla turvattu, ja siksipä hän olikin heti nähtyänsä
Kounon kirveellä uhkailevan, kiiruhtanut hänelle nuolen sinkauttamaan.
Sitä hän oli sittemin katunut, sillä hän oivalsi, että hän siten vaan
herätti kaunaa ja katkeruutta lappalaisen mielessä.
Hiljakseen hän oli alkanut raataa metsässä Raijetjatsen luona eikä
hän sen koommin ollut nähnyt eikä kuullut lappalaisista mitään.
Kuitenkin häntä vaivasi epämääräinen levottomuus ja yöllä kaskea
polttaessaan heräsivät hänessä kummat ajatukset. Oli kuin hän
yhtäkkiä olisi tuntenut itsensä pieneksi ja yksinäiseksi erämaassa.
Ympäristön varjot liikuskelivat tulen valossa, muuttuivat kummiksi
kavalasti hiiviskeleviksi häntä vaaniviksi peikoiksi — kurkien huuto
puidenlatvojen yläpuolella muuttui saastaisten olentojen vonkumiseksi.
Kaikki satujen erämaan kauhut muistuivat hänen mieleensä punaisten
liekkien ympärillä räiskyessä. Äkkiä juolahti mieleen: täältä et
koskaan palaja. Tänne erämaahan kuolet, eikä kukaan konsa löydä
vaalenneita luitasi.
Vankoin käsivarsin nakkasi Vilppu Hiltuinen suuren honkataakan tuleen.
Kypeniä ponnahteli ja ratisi ja tuli tukehtui hetkiseksi seuraavassa
silmänräpäyksessä kyvensuihkua lekahtaaksensa uuteen kirkkaaseen
liekkiin. Hän katseli erästä kipinää, joka loistavana kiiti yli metsän
kunnes äkisti sammui. Silloin tunsi Vilppu Hiltuinen omituista kaihon
tunnetta povessansa, mutta hidasmietteinen kun oli ei hän sitä voinut
tajuisuuteen saakka itselleen selvittää — ja niinpä hän uudelleen kävi
työhön käsiksi.
Yön synkkyys peitti erämaan. Ja Vilppu Hiltuinen oli yksin.
Ei hän koskaan ollut tuntenut sellaista kuin nyt. Yksin, yksin
kajahteli sisäinen ääni korvissa ja oli kuin nuppujen räiske olisi
samaa sanaa toistellut.
Hiljaisuudessa hetket kuluivat ja Vilppu Hiltuinen yhä teki työtä
kaskensa keskessä. Ajatukset hyörivät etäällä. Lapsuuden kotiin
tuhatjärvien maahan ne pyrkivät, missä hän ensimäisen kaskensa oli
polttanut isänsä kodin maalla. Vihollinen oli tullut ja laittanut
kaiken kaskeksi. Isä ja äiti murhattiin — itse hän piili metsänreunalla
ja näki heidän vihollisen väkivallanteossa menettävän henkensä. Mutta
ei hän mitään sille mahtanut, sillä hän oli vain poikapahainen ja
pahantekijöitä oli monta voimakasta miestä.
Palavan kodin loimussa hän oli alkanut maailman rantaa kiertää.
Kaukana hän oli kuljeskellut ja kovaksi oli luonto karaistunut
elämäntaistelussa. Enemmän vastoinkäymistä kuin rakkautta hän oli
kokenut ja useampia suruja kuin ilonhetkiä. Mutta vankaksi ja terveeksi
hän oli kasvanut — jänteet vankentuivat ja pianpa hän ei iskuja ja
lyöntejä takaisin antamatta jättänyt. Hillitsemätön luonto hänellä
oli, ja puukko höllällä tupessa — niin, hän muisti miten Turun torilla
hänen toverinsa Martti oli häntä ärsyttänyt mielettömään raivoon ja
miten puukko heti oli välkähtänyt. Pulppuili verta — verta — punaista
lämmintä verta, ja Martti kaatui kelmeänä maahan. Alutta Vilppu
Hiltuinen juoksi tiehensä ja kätkeytyi metsiin.
Ja nyt hän oli täällä.
Liekit hänelle unisina vilkkuivat ja alkoi hiljakseen viskellä hienoa
vihmaa. Sehän olikin hyvä, sillä yksin kävisikin vaikeaksi kaskea
vartioida niin että tuli pääsisi ympäröivään metsään. Nytpä Vilppu
Hiltuisen ei tätä tarvinnut pelätä. Aamupuhteella hän voisi käydä
virkistääksensä itseään levollekin.
Niin hän kasken ääressä seisoessaan ajatteli ja samalla hän tunsi
herpaisevan pistävää kipua oikeassa olkapäässään. Kaikki sameni
hänen silmissään. Hän näki liekkien leimuavan ympärillänsä ja tunsi
putoavansa huimaa vauhtia.
Sitte oli hiljaista ja pimeätä.
− − −
Kun Vilppu Hiltuinen virkosi oli ympärillä selkeä päivä.
Kaski oli sammunut — vain siellä täällä savusi jokunen nuppu, josta
kohosi kapeita savukiemuroita vaaleansinistä taivasta kohti.
Vilppu Hiltuinen tunsi itsensä raukeaksi ja päässä oli omituinen
tunne. Polttava kipu viilteli olkapäätä ja kiduttava jano tuskia
lisäsi. Vaivoin hän nousi istualleen — silloin huomasi hän lepäävänsä
havuvuoteella, että haava oli sidottu ja oikea käsivarsi tunnotonna
sivulla roikkui. Kummastellen hän tähysteli ympärillensä. Kuka oli
hänet raahannut liekeistä ja pannut havuvuoteelle? Ja miksi rinnassa
tuntui niin omituiselta? Omituinen kuume veressä poltti ja voimatonna
vaipui hän havuille. Ajatukset eivät ottaneet selvitäksensä, vaan
kulkivat sikin sokin.
Puoli horroksissa hän lepäsi hetkisen, uneksien kuulevansa ääniä
ympärillä. Yhä voimakkaammiksi äänet kävivät — kuului kuin suuren
kansanjoukon hyörinää. Ei, sehän oli vain Raijetjatsen kohinaa ja
tuulen suhinaa puiden latvoissa.
Hän avasi uudelleen silmänsä.
Korkeana kaareili taivas puidenlatvojen yläpuolella. Orava hyppeli
vikkelästi siinä kuusessa, jonka juurella Vilppu Hiltuinen lepäsi. Hän
näki ruskean tuuheahäntäisen kerän notkeana oksien lomassa liikkuvan.
Ja äkkiä tunsi hän nälkää. Hän ei ollut mitään eilisestä saakka syönyt
— nyt hän sen muisti. Mutta mitenkä lienee ollut kasken laita?
Vielä kerran yritti hän kohota istualleen, mutta hänet esti syvä ääni,
joka häntä puhutteli.
Ruotsin kieltä puhuttiin, ja Vilppu Hiltuinen kuuli suuresti ihmetellen
puhuttelua.
"Miten on laita miesraukka?"
Puhuja oli suuri ja uhkea ulkomuodoltaan — nuori, mutta kookas ja
voimakas mies, jonka kasvoista kuvastui lempeyttä, mutta samalla myös
kovuutta.
Vilppu Hiltuinen oli näkemästään siksi hämmästynyt ettei tullut
vastanneeksi, jonka vuoksi tuntematon toistikin kysymyksensä.
Sokeltelevalla ruotsilla vastasi Vilppu Hiltuinen: Heikoksi ja
raukeaksi hän tunsi itsensä ja kuume verissä poltti.
"Ilkeän haavan oletkin saanut", puheli tuntematon, "ja jollei Herra
pohjattomassa armossaan olisi johtanut askeleitani tänne, missä sinut
tapasin verta vuotavana keskellä sammuvaa kaskea, olisi sielusi tällä
hetkellä luultavasti Jumalan tuomioistuimen edessä."
Hellästi muutteli tuntematon sitte siteitä Vilppu Hiltuisen haavoille.
Tämä lepäsi hiljaa ja antoi tyynenä tuon tapahtua, sillä hän tunsi
itsensä kovin raukeaksi ja voimattomaksi.
Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä. Hän muisti lauseen, jonka
kotona oli kuullut papin raamatusta lukevan: "Tulkaat minun tyköni te
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon
teitä virvottaa."
Sepä oli merkillistä — kuka oli tämä mies, joka tuli yksinäisen Vilppu
Hiltuisen luo erämaahan? Lempeästi ja hilpeästi hän puhui, ja kun
Vilppu Hiltuinen katsahti tuohon tuntemattomaan, joka hänen edessään
seisoi, täytti hänen sielunsa omituinen pelko, sillä takaapäin paistava
aurinko muodosti sädekehän vieraan valkean pään ympärille.
Väräjävin äänin kysyi Vilppu Hiltuinen:
"Oletko sinä Kristus?"
Lempeä hymy päilyi tuntemattoman kasvoilla. Mutta seuraavassa tuokiossa
ne taas kävivät syvällisen totisiksi, miltei ankariksi.
"Mielettömiä kysyt. Ihminen minä olen ja olen suurin syntisistä."
Kuitenkin kuulun Kristuksen halvimpiin palvelijoihin. Ja Kristuksen
lempeyspä minut tänne korpeen johti ajoissa pelastaakseni henkesi."
"Kuka sinä sitte olet?"
"Ericus Olai, Jumalan halpa lähetti ja lähetyssaarnaaja Lapissa."
* * * * *
Monta päivää ja yötä taisteli Vilppu Hiltuinen kuumeen kourissa.
Mutta uskollisesti vartioi hänen vieressään Jumalan lähettämä herran
palvelija, Ericus Olai.