Tarinat kertovat tästä kauhun yöstä:
Hiljaisena ja synkeänä on Vistejaurea ympäröivä metsä, jossa tuorpenain
kodat uinuvat tulten arenilta sammuttua. Mutta vedestä välkkyy
tummansinistä heikkoa epämääräistä valoa, niinkuin rauhaisena kevätyönä
tapajaa.
On aivan äänetöntä ja hiljaista Kounon kodan tienoilla ja puron lirinä
sekä laineiden lipinä rannalla on ainoa, joka hiljaisuutta häiritsee.
Kounon kodan yli leviää nuori kuusi, joka pehmeästi keinuttelee
tuuheata latvaansa tuulen huminan mukaan, joka metsille laulelee
eriskummallista tuutulauluansa. Kodan sisällä on autiota ja hiljaista.
Vain Stjalka, vanha poropaimenpiika, nukkuu rauhatonta untansa
karvakululla porontaljallaan loptessa [lähinnä kodan ovea olevassa,
palvelijoille varatussa karsinassa]. Tuli on arenilla sammunut ja
yksinäinen tähti kiiluu kodanaukosta sisälle.
Stjalka on vanha ja luuvalon vaivaama, eikä hän enää jaksa mennä
metsään. Muu vaimoväki on metsässä poroja vaalimassa. Ja miehethän ovat
Raijetjatsella. Sillä tulenkajastus sieltä tuntuu niin vahvalta, että
kaikkein apu lienee tarpeen sen vastustamiseksi.
Levottomana Stjalka vuoteellansa kiemurtelee ja unessa mutisee
käsittämättömiä sanoja. Hän näkee merkillistä unta.
Stjalka vartioi poroja autioilla tuntureilla. Kaukana etäisyydessä
töröttävät lumisten tunturein huiput kuin jähmettyneinä aaltoina, mutta
laaksosta, missä tiheänä hanhenpajua kasvaa, kuuluu porojen kulkuisten
kilinää.
Stjalka ei olekaan enää vanha luuvaloinen ämmä, vaan nuori ihana
saamen neitonen, ja riemuisin rinnoin hän käyskelee odotellen itsekään
tietämättä ketä. Mutta kaiho, jota tuntee, on hänestä suloinen ja mieli
on iloinen, sillä hän tietää odotetun saapuvan. Ja hän laulelee tuota
vanhaa poronpaimenten laulua:
Bjella rontjo, hella rontjo
Kulloten vesoh...[1]
Katso kaunis porolauma
Metsässä syömässä.
Kenen on tämä valkoinen porolauma,
Tokka suuria kauniita poroja,
Jotka kuljeksivat metsän hiljaisuudessa
Ja tyytyvät valkoiseen jäkälään
Pilikellon metsässä kilistessä?
Ka tuossa juoksentelee suuria härkiä
Ja joukko sieviä vaajoja
Ja niitä on niin monta,
Että niiden sarvet ovat kuin laineet
Tuolla suurissa järvissä.
Bjella rontjo, bjella rontjo
Metsästä kuuluu ja tiedän että
Nämät ovat armaani poroja,
Jotka valkojäkälikössä syövät
Metsässä.
Minä paimennan hänen porojansa
Ja suojelen kaikkia hänen emäporojansa
Hukalta ja ahmalta,
Jotka metsän siimeksessä vaanivat
Käydäksensä käsiksi rakkaani poroihin
Ja saadakseen hyvän aterian.
Huo huo panee hukka
Laukkoessaan lauman ympärillä
Hyvää ateriaa etsimässä,
Täyttääkseen vatsansa poronlihalla.
Vuooa, vuooa vuooa
Se sitte ulvoo
Kun on lappalaisen saanut surulliseksi
Ja syönyt kyllänsä,
Niin silloinpa se pahoin ulvoo —
Ja hölskyttää metsään
Ja laukkoo soita pitkin.
Mutta kultani laumoista
Se ei ruokaa saa;
Vartioin kaikkia poroja
Kaikkia valkoisia poroja...
[1] Poronkello kuultu metsästä.
Silloinpa tuleekin kävellen nuori saame yli tunturein, Stjalka rientää
häntä vastaan. Sillä nyt hän tietää, että tätä hän on odottanut
ja kaihonut. Ja hänkin rientää iloisena neitoa kohti, joka poroja
tunturilla vartioi.
Silloinpa hän näkeekin, että mies on Kouno ja neito ei enää olekaan
Stjalka. Ja myrsky raivoo tuntureilla. Tunturein laet häipyvät ja
porojen kelloja ei enää kuulu metsästä.
Valkeana lepää suuri suo, lumen peitossa ja kaamean yksinäisenä.
Silloin tulee hukka juosten. Sillä on kiire ja häntä laahaa perässä,
vaikeuttaen laukkaamista halki kinoksien. Lumi tupruaa sen ympärillä ja
huurre kimaltelee sen takkuisessa turkissa.
Suhiseva, räiskyvä ääni kuuluu metsästä ja nuori saame tulee että
tupruaa hukan jäljissä. Keihäs on paljaana ja teräs välkkyy uhkaavasti
auringon paisteessa. Nytpä näkee Stjalka, että nuori mies on Kouno
ja samalla muuttuukin susi jättiläisen kokoiseksi mieheksi, joka
paljastetuin keihäin käy Kounoa vastaan. He taistelevat suolla ja
valkoinen lumi käy punervaksi — punaiseksi ylt'ympäri.
Silloinpa salama välähtää kirkkaasti ja Stjalka tuntee, miten se
halkaisee hänen päänsä. Hänen silmissään muuttuu kaikki punaiseksi
ja mustaksi ja hän näkee miten merkillisen loistava tähti tuikkii
kodanaukosta. Pieniä tummia olentoja liikkuu pimeässä hänen
ympärillänsä — kummalliset äänet täyttävät hänen korvansa — kaikki
katoo punaiseen pilveen.
Hän näkee suuren harmaan hanhen lentävän yli aukeiden vetten. Alhaalla
kohisee kuin raju myrsky. Ja hanhi on Stjalka. Hän on niin väsynyt ja
raukea — nuoli on hänet haavottanut. Hän tuntee veren virtaavan — nytpä
hän putoo — putoo...
Ja enempää ei hän tunne.
Stjalka riuhtaisee ylös. Ympärillä on jotakin ahdistavaa — hän kuulee
merkillisiä ääniä — kota on täynnä savua ja ulkona koirat sähisevät.
Herra Jubmel! Palaa, palaa ympärillä!
Tajuttomana säikähdyksestä Stjalka rientää kodan ovelle, mutta ehtii
tuskin pistää päänsä oven ulkopuolelle ennenkuin näkee kirkkaan
teräksen ilmassa heilahtavan. Silmissään kaikki pimenee ja äänetönnä
hän vaipuu hengettömänä takaisin palavaan kotaan.
Sirkan miehet seisoskelevat hiljaa ja totisina ympärillä ja
tähystelevät tuimina tuleen, jonka itse sytyttivät. Yön pimeydessä he
hiipivät Vistejaureen Kounolle kostaaksensa. Kenenkään näkemättä ja
huomaamatta he tulivat suuren noidan kodalle. Risukimppuja he ympärille
pinosivat ja sytyttävät — seisoskellen ympärillä vartioimassa, ettei
noita pääsisi liekkien sisästä.
Varmaankin juuri Kouno pyrki kodasta ja Skalokin kirves halkaisi kait
juuri hänen päänsä. Suurta helpotusta se sirkan miehille tuotti, sillä
jos noita olisi kuollut, eivät hänen taikansa enää olisi voimassa, ja
Raijetjatsen tulen täytyi sammua heti kuin sen virittäjä oli mennyt
Jabmien-aimoon.
Valo etäällä häipyikin vähitellen, mutta Kounon kodasta kohosi sankka
savu kohti idästä käsin vaikenevaa aamu taivasta.
Sirkan miehet hävisivät hiljaa ja jälkeä jättämättä metsiin.
− − −
Mutta tuorpenan miehet olivat salojen halki tulleet Raijetjatselle ja
kumartuneina seisahtaneet Vilppu Hiltuisen kasken reunalle. Samanlainen
taikauskoinen kauhu valtasi tuorpenat kuin äsken sirkat, vain Kouno
näytti tyyneltä.
Hän viittoili seuraajilleen, ja he vetäytyivät hiljaa takaisin tulen
valosta neuvotellakseen metsän hämärässä.
Vilppu Hiltuisen tumma varjo liikkui aavemaisena ja jättiläisen
kokoisena palavan rovion ääressä...
Kounon aavistukset olivat käyneet toteen. Tämä kova ja taikavoimainen
karjala oli tullut tänne anastaaksensa erämaat saamelta — tässä oli
vihollinen jota vastaan oli taisteltava, paha mies, joka oli Kounolle
näyttäytynyt unessa ja rummulla.
Nyt hän kaiken tämän miehillensä kertoi, jotka ihmetellen hänen
ympärillänsä seisoivat Mutta kohtauksen suhteen koskenniskalla hän
vaikeni, sillä se, että Kouno koskematta oli antanut tämän karjalan
itseään verille haavottaa, olisi tuntuvasti vahingoittanut hänen
noidanmainettansa.
"Mutta eipä tämän karjalan rankaisematta anneta laitumiamme lopettaa
ja maatamme anastaa", arveli Kouno. Ja kaikki siihen olivat valmiit
yhtymään.
"Lähetäppä hänelle noidannuoli, niinkuin papille", tuumi Amul-Padde,
jonka äänestä kumminkin sorahti ilkeä sävy.
"Kyllähän sen voisin tehdä, mutta on mahdollista, että tämä karjala
itse osaa tämän taidon, ja silloin meitä itseämme kohtaa onnettomuus,
jonka hänelle aiomme. Siksipä on ensin tutkittava miten suuri hänen
voimansa on."
Kouno nykäisi päästänsä muutaman hiuskarvan, joihin sylki, kieräytti
palloksi ja kiinnitti nuoleen, jonka sieppasi vyöltänsä. Sitte luki hän
nuolelle manauksen:
Itä, länsi, etelä, pohja
Bjäggogallen[1] ylväät poijat
Tuokaa taivaan nurkkamilta
Attjin-ennen[2] käskyläiset
Jabmen-akan[3] piikaisia
Näiden myrkyt nuolihini
Turmiota tuottavaksi...
Rautolassaneh.[4]
[1] Bjäggogalle = tuulien isä.
[2] Attjin-enne = tautien haltijatar.
[3] Jabmien-akka = kuoleman jumalatar. Attjin-ennen palvelijat ja
Jabmien akan palkkapiiat = kuolettavat taudit. [4] Lorua.
Täynnänsä kunnioitusta kuuntelivat tuorpenanmiehet Kounon loihtua ja
kun hän lopuksi lausui mahtisanan, ottivat kaikki lakit päästänsä.
Voimalliseksi loihdittu nuoli jousenjänteellä Kouno hiipi kaskea kohti,
jossa jättiläismäinen mies vieläkin yön hiljaisuudessa työskenteli.
Kasken valo oli hieman heikentynyt, sillä oli hiljaista sadetta alkanut
vihmoa, ja savu kohosi mustana ja sakeana palavista murroksista.
Kouno näki Vilppu Hiltuisen kookkaan vartalon tummana tulta vasten
kuvastuvan. Tyyneenä ja väkevänä hän siinä kisaskeli kohennellen
kaskea, josta piti lähteä leipä hänelle ja kukaties pelloksi perattuna
hänen jälkeläisillensäkin. Liekit ympärillä ritisivät ja valo häikäisi
niin hänen silmänsä, ettei hän nähnyt ympäristöllä hiipiviä saameja.
Kouno pisti nuolen kaarta vasten ja tähtäsi, jousen jänne kilahti ja
suhisten lensi nuoli liekeissä hääräilevää jättiläistä kohti.
Kun salama olisi sattunut kaatui Vilppu Hiltuinen maahan.
Kouno riemuitsi.
Nytpä oli vihollinen vaaraton — pelko, että tämä olisi tehnyt itsensä
kovaksi näytti siis aivan turhalta. Ja kerrankin näytti noitarummun
ennustus olevan väärä.
Alkoi rankasti sataa ja tuli sammuta, ja aamun valjetessa tuorpenan
miehet kulkivat läpi metsien kotiin päin Vistejauren luo kukin
kodallensa.
Mutta kun Kouno oli muista eronnut ja perheenväkineen kulki kotaansa
kohti tunsi hän pahaa katkua.
Pahaa aavistaen, jota ei tahtonut lähemmin ajatella, hän kiirehti
kulkuansa auringon kirkkaana noustessa Aranoiven terävän huipun takaa.