Hämärä kohoo hiljalleen hiipien soiden sammalvuotehilta. Vaaleana
ohuena harsona se mättäille painautuu ja metsässä, missä pitkäpartaiset
sammalloituneet kuuset kököttävät hiljaisissa erämaan mietelmissä,
se kömpelösti runkojen välissä leikittelee, kohoten korkeammalle,
hyväillen ja kätkien pehmeihin piirteisiin ja himmeihin väreihin
kaiken sen raihnaisen minkä aurinko äsken piittaamattomassa
totuuden-rakkaudessa paljasti.
Taivas Njunnisvaaran kohdalla on vesisessä iltahämyssä, mutta
viimeiset päivänhohteiset hattarat pilkistelevät harmaanhämärien
pilvenjänkäleiden lomitse. Sieltä virtailee valojuova tunturille, halki
hämärikköjen yli Aranoiven terävän laen. Alempana metsä jo on pimeänä.
Nytpä auringonsäteet Aranoiveltakin katoovat. Tunturein huiput
tummenevat, ikäänkuin lyöttäytyvät pelotteleviksi haamuiksi jotka
lakeuksia rajottavat. Noituudenahjoilta ne näyttävät, uhkaavilta
pahojen olentojen tyyssijoilta, joissa kudotaan surujen ja taistelujen
harsoja, joita muodostuu erämaan äärettömyyden yksinäisyydestä ja
määrättömästä kaihosta — suuria mustia suruharsoja, jotka pelottavasti,
ahdistavina laskeutuvat jumalan kauneimman maan metsien ja järvien yli.
Suuremmoinen erämaan äärettömyys vallitsee saloilla — hiljaisuus,
jota äänettömyydestään huolimatta saatat kuunnella, joka painaa ja
vapauttaa, herättää kaihoisaa ahdistuksen tunnetta ja kumminkin suo
rauhaa. Köyhä, unohdettu maa nukkuu saderikkaiden pilvien kastamana
— surujen ja kärsimysten syvän yksinäisyyden ja surujen maa, jossa
tuhansia kummallisia olentoja asustaa metsissä, järvissä ja vuorissa.
Metsä nukkuu. Maa nukkuu. Pimeys ja hiljaisuus leviää yli autiojen
avaruuksien. Ja Raijetjatsen koski etäällä laulelee surunsynkkää
tuutilaulua näille raukoille nukkuville perille.
Silloinpa korkeuksista kuuluu viiltävä huuto — torven toitotuksena se
kaikuu yli uinuvien metsien ja vetten. Siinä on kaihon ja elon sävel ja
se vyöryy taisteluhaluisena kajahdellen tunturein lomissa.
Kurkia ne ovat, jotka etelästä tulevat näille unohdetuille pohjan
perille, näille auttosoiden ja erämetsäin ihmemaille. Niiden
kintereillä on kesä ja ne huudahtavat erämaan uinuvasta kauneudesta
riemastuneina.
Metsästä välkähtelee. Heikko lekahteleva valo näkyy puiden lomasta.
Se loimuaa levottomasti sinne tänne, katoo hetkiseksi heti taas sitä
voimakkaammin loistaaksensa. Lopulta kohoovat liekit häikäisevän
kirkkaina metsän hämärästä — sen valo loistaa punervana puiden lomitse
ja tekee ne aavemaisiksi varjoiksi, jotka hyppivät sen mukaan kuin
tuuli liekkiä loimuaviksi puhaltaa tai riuduttaa. Satamalla kohoo
punaisia kipinöitä öistä taivasta kohti. Ne liitävät huimaavasti
kierien yli kuusien ja honkien latvain, kunnes tähdenlennontavoin yöhön
sammuvat. Mutta toisia kiitää perässä. Sillä tuli yhä kiihkeämmin
palaa. Se leviää — loimuaa pilviä piirtäväksi, metsässä kohisee ja
sähisee ja metsän eläimet, jotka kummastellen ja kauhulla tätä ovat
katselleet, pakenevat tai ryntäävät valon häikäiseminä tulimereen.
Kauas valo kajastaa, punervana ja säteilevänä kuin nousevan auringon
valo. Ja seutu ei enää uinu. Tuli on sen herättänyt uuteen eloon, sillä
rovio salolla on ihmiskäsien — vankkojen ihmiskäsien sytyttämä, joiden
tehtävänä on herättää nukkuva maa.
Hän on Vilppu Hiltuinen, suomalainen uutisasukas, joka ensimäistä
kaskeansa polttaa. Lappi ei enää ole saamein maa...
* * * * *
Etäälle kantoi Vilppu Hiltuisen kaskesta valo.
Sirkan miehet näkivät olinpaikastaan tulen. Ja tuorpenanmiesten kodissa
tulen loimu herätti kummastusta ja kauhua.
Sillä lappalaisella ei ole kamalampaa vihollista kuin kulovalkea. Se
hävittää hänen laitumensa — jäkäliköt, porojen laitumet palavat, eikä
siihen missä tuli on raivonnut, koskaan enää kasva mitään. Siksipä ei
kukaan niin varovaisesti pitelekään tulta kuin lappalainen, ja siksipä
olivatkin ennen suomalaisten ja ruotsalaisten tänne tuloa metsät
reheviä ja metsänpaloilta säästyneitä.
Viestit kulkivat nopeasti sekä tuorpenain että sirkkain kotain väliä.
Sillä nyt oli kyseessä onnettomuuden torjuminen, joka oli molemmille
yhtä suuri.
Ei kukaan voinut käsittää, miten metsä oli syttynyt. Sillä ukkonen ei
vielä ollut käynyt — Tjermes ei viskele nuoliaan tähän vuodenaikaan —
ja sitä, että joku ihminen olisi metsän sytyttänyt tuleen, ei juuri
voitu kuvitellakaan.
Sirkan miehet huomasivat valosta ja kypenistä, että tuli raivosi heidän
maillaan. Siksipä he kiiruhtivatkin tulta sammuttamaan, ennenkuin se
ehtisi tehdä kovin suurta vahinkoa. Vähäpä he ehtivät päivitellä, miten
tuli oli syttynyt. Mutta Skalok noita, arveli että onnettomuus oli
rangaistus siitä, että sirkan miehet olivat hyljänneet isiensä jumalat.
Ajattelivatpa monet vanhat sirkan miehet toisinkin, kiukulla he
muistelivat miten sirkan heimon oli täytynyt luovuttaa Raijetjatsen
riistarikkaat kalavedet tuorpenoille ja heidän mahtavalle noidalleen.
"Kounopa on taikonut metsän tuleen", he mielessään ajattelivat, ja
käsi haparoi tuppea. Mutta ääneensä eivät rohjenneet mitään sanoa
nuorkristittyjen tähden. Sillä pappi oli sanonut, ettei kristittyä
kastetta saanutta noituus voinut vahingoittaa, ei edes hänen
omaisuuttaan. Ja pappia täytyy uskoa, sanoivat nuorkristityt.
Tuorpenain keskenkin tuli herätti pelkoa ja ihmeteltiin miten se oli
saanut alkunsa. Ei ollut ajattelemistakaan, että sirkat itse olisivat
laitumensa sytyttäneet ja niin voimakas noita kuin Kouno olikin, ei
kukaan luullut hänen rohjenneen metsää sytyttää. Sillä sepä olisi
vihastuttanut matsänhaltioita ja Kouvamanoa, sateenjumalaa, jonka siten
täytyisi nähdä lastensa, porojen näkevän nälkää laitumilla, joilla
ennen oli ollut kyllin elatusta.
Kouno yksin aavisti, ken oli tulen sytyttäjä. Tuo suuri, vaalea mies,
joka ylhäällä Raijetjatsella oli noidan verille haavottanut — yksin hän
voi uhmata metsänjumalten vihaa ja sytyttää Kouvamanon laitumet tuleen.
Mutta jos mies vielä kerran sattuisi Kounon tielle, niin miteltäisiin,
kumman taikavoima olisi tehoisampi.
Kouno ei tyytynyt vain kirveeseen tuorpenain kera kiiruhtaissaan
Raijetjatselle. Hartioilleen ripusti hän jousen ja nipun teräväkärkisiä
nuolia.
Kummastellen hänen miehensä tätä katselivat, mutta ajatus ei huulilta
puhjennut kysymykseksi. Sillä kaikki tiesivät Kounon kysymykseen,
miksi hän niin tahi näin teki, harvoin vastaavan, ja yhtä varmaa oli,
että mitä hän tähän saakka oli tehnyt, sen hän aina oli tehnyt heimon
hyväksi, vaikkeivät kaikki olleetkaan käsittäneet kaikkien Kounon
taikatemppujen tarkotusperiä.
Kouno itse käveli äänetönnä, mutta ajatukset liitelivät kaukana. Kostaa
piti hänen saada tälle miehelle, joka oli hänen tiellensä sattunut.
Veri verestä. Hänen kolea naurunsa vieläkin kaikui Kounon korvissa ja
nuolen jälki kasvoja poltti.
Jos nuolenkantamille tulet, palkan saat — olitpa sitte ihminen tai
jabmek. Veri verestä. Loihtu loihdusta. Kounon jumalat ovat yhtä suuret
kuin sinunkin.
Näinpä Kounon mielessä ajatukset pyörivät, tuorpenanmiesten kiirein
askelin rientäessä Raijetjatselle, missä Vilppu Hiltuisen kasken tuli
nousevan auringon tavoin loisti yli puiden latvain.
* * * * *
Sirkanmiehet olivat kevät-yön puolipimeässä juosseet Raijetjatsen
luona palavaan metsään. Mutta tässä he äkkiä kauhun herpaisemina
pysähtyivät. Sillä heidän silmänsä näkivät jonkun olennon, jonka täytyi
olla vitrani, æppar. Metsä paloi — mutta liekkien keskellä touhusi
jättiläisenkokoinen mies, kaataen puita ja laahaten havuja ja hirsiä
suuriin röykkiöihin, jotka syttyivät sitä myöten kuin tuli kulki
eteenpäin. Suurikasvuinen hän oli — kaksi miehen mittaa — ja hänen
jäsenensä olivat niin karkeatekoiset, että ne herättivät pienissä
sirkanmiehissä kauhua heidän vavisten metsänreunalla seisoskellessansa.
Liekit valaisivat hänen kasvojansa — niillä oli inhimillinen muoto,
mutta kovat ja karut kuin itse erämaa ne olivat.
Taikauskoinen kammo, suurempi kuin tulen pelko, valtasi sirkanmiehet.
Ehkäpä pitivät Skalok ukon sanat sittekin paikkansa, että jumalat
olivat siksi suuttuneet, että sirkat olivat menneet Valkean Kristuksen
papin luo, ja että jumalat juuri siksi olivat antaneet tuorpenoille
vallan tulella ja taioin saattaa sirkat perikatoon. Kaikki olivat
vakuutetut siitä, ettei tulimeressä työskentelevä mies voinut olla
ihmissukua. Kaameasti loimuavassa valossa oli hän enemmän noiden
riettaiden henkien tapainen, joista pappi tapasi puhua — niiden
kaltainen, jotka elävät tuli- ja tulikivijärvessä.
Kummastellen ja kauhun valtaamina sirkanmiehet vetäytyivät kauemmas
metsään, jonne ei tulen valo ylettynyt. Äänettöminä varjoina he
hiiviskelivät pimeässä metsässä, ja kaskensa keskellä puuhaava mies ei
ollut huomannut eikä tiennyt mitään siitä kummastuksesta ja pelosta,
joka sirkkain keskuudessa vallitsi.
Metsässä alkoi kiireellinen neuvottelu. Nuorkristityt ehdottivat,
että pahan hengen, joka metsässä raivosi, annettaisiin häiritsemättä
työtänsä jatkaa. Sillä papin puheista he tiesivät, ettei pahoja henkiä
vastaan tepsi muu kuin rukous ja jumalan sana. Mutta Skalok ja muutamat
vanhat tuumailivat toisin. Tuorpenanmiehet tämän pahan hengen olivat
lähettäneet, heille oli kostettava.
"Kyllähän Kouno on suuri noaidde", arveli vanha Skalok, "mutta minäkin
olen hammas suussa syntynyt ja tontolta mahtisanoja oppinut. Kylläpä
minunkin taikani ovat yhtä hyviä kuin hänen, vaikkakin vanha koira
lyhemmän kierron laukkoo kuin nuori. Montahan meitä on ja teräkseen
kilpistyvät taiat — menkäämme siis tuorpenain asuinsijoille ja
maksakaamme noituus teräksellä! Tuorpenat ovat muinen vuodattaneet
sirkkain verta — jos he nyt tahtovat meidän laitumemme hävittää, niin
tuorpenain verikin virratkoon."
Paljo puhuttiin puoleen ja toiseen, mutta Skalokin ja vanhat oli
vallannut hillitsemätön raivo. Kirvein häristeltiin ja kirota
roiskuteltiin tuorpenaa ja Kounoa.
Ja niinpä kävi, että tuorpenain miesten rientäessä apuun Raijetjatsessa
loimuavan tulen sammuttamiseen, sirkat hiipivät kostonhimoisina
tuorpenain asumuksille polttamaan ja murhaamaan...