Notkein liikkein Kouno juoksi halki metsän Aranoivea kohti. Mutta äkkiä
hän seisahtui, tuonne ylös ei hän haavottuneena voisi mennä. Sillä
Aranoivella oli heimon stuoramus passe [uhripaikka] ja Kouno tiesi,
että jos hän sulkemattomin verihaavoin astuisi pyhälle maalle sattuisi
häneen ennen vuoden loppua Jabmien akan nuoli [Jabmien akan nuoli =
kuolema].
Siksipä hän kääntyikin takaisin ja meni laaksoon, joka joelta kulki
kappaleen sisämaahan päin. Laakson pohja oli paljaana kivimuhkurana.
Suuria viertokiviä oli päällekkäin niin että ne muodostivat leveän
tientapaisen jonon, joka kulki pitkin laaksoa. Kouno tiesi sen olevan
Kouvamanon [Kouvamano = eläinten jumala, porojen suojelija] muuttotien,
ja hän vältti sille astumasta. Hän pysytteli kivirytäköiden sivulla
ja tuli pienelle purolle, joka vallattomana lirisi ylempänä olevasta
lähteestä.
Tänne Kouno lopulta istahti.
Hän huuhteli haavaa ja luki loitsun sulkeaksensa verenjuoksun. Mutta
loitsu, vaikka olikin monasti ennen hyväksi havaittu, näytti nyt äkkiä
käyneen tehottomaksi, sillä verta tihkui edelleenkin punaisena viiruna
posken haavasta.
Sellaista ei Kounolle vielä milloinkaan ollut tapahtunut — ja hän tunsi
kiukun sisällänsä kiehuvan tuota tuntematonta miestä kohtaan, jonka
voiman hän aavisti omaansa suuremmaksi.
Kuka hän sitten oli? Oliko hän vain kristityn papin Kounolle kostoksi
lähettämä jabmek Jabmienaimosta? Vai oliko hän mies lihaa ja verta?
Jollei Kounolla poskessaan olisi ollut polttavaa merkkiä siitä ettei
mies ollut haamu tahi vitrani, olisi hän ollut vakuutettu siitä että
tuo oli ollut vain jonkun epäsuopean jumalan lähettämä kangastus, mutta
veri, jota virtasi poskea pitkin ja teki punervan raitan turkille,
puhui toista.
Mitä hän tahtoi erämaasta, tuo mies, jonka ulkomuoto tarpeeksi ilmaisi,
että hän oli daro tahi karjala? Sen että hänellä oli pahat mielessä oli
Kouno äsken sekä kuullut että nähnyt Mutta mitä hän aikoi tehdä?
Tuo mies koskenniskalla oli kiiruhtanut ampumaan verivamman Kounolle,
ennenkuin tämä oli ennättänyt lukea loitsuansa — sepä todisti miehen
olevan taikuuksiin perehtyneen. Sillä muuten hän ei olisi tullut
ajatelleeksi, ettei haavottunut mies voi tehokkaasti loihtia. Mutta
Kouno ei koskaan ollut kuullut daron perehtyneen salaisiin tietoihin.
Miehen täytyi siis olla karjala.
Kouno muisti kuulleensa heidän olevan jäykkää, noituuteen perehtynyttä
väkeä ja saamein vihollisia. Monet voimakkaat loihdut oli saatu
idästäkäsin — sen Kouno tiesi, ja siitä puhuivat vanhat muistelmatkin.
Mutta jos mies oli taiantietäväinen karjala — niin miksi hän oli
korvessa, ellei noituudella pilatuksensa saamein metsästysmaat ja
kalavedet? Varmaankin oli tulossa kovia taisteluja saamein ja karjalan
kesken. "Saammepa sentään kokea kenen mahti on suurempi, sinun tai
minun" ajatteli Kouno.
Hän ei päässyt ajatuksistansa selville, ja siksipä hän päättikin mennä
kotiin kobdaalta neuvoja kysymään...
Loihtua lukien löi hän veitsellä kipunan kivikirveestä ja sytytti
palamaan tuohenkäivärän, jolla sitte poltti poskeansa kunnes veri
tyrehtyi. Sitte heitti hän tuohenpalasen lähteeseen ensin luettuaan
siihen lyhyen loitsun, ettei Saivoneita, lähteenjumalatar, siitä
vahingoittuisi ja suuttuisi, ja meni sitte nopein askelin asuinpaikalle.
− − −
Tuorpenan miesten pääolinpaikka oli Njunnisvaaran pohjoispuolella erään
järven lähettyvillä, jota nimitettiin Vistejaureksi, sammaljärveksi.
Täällä he kesän asuivat, porojen vapaina ympäristön metsiä
kierrellessä. Kokoomis- ja erottamisaikoina tosin heimo oli liikkeellä
ja talvella, kun nälkä ajoi porot alas rannikkoseuduille, kuljeskelivat
tuorpenat muuttelevien tunturilappalaisten tavoin, mutta kesäkauden he
asuivat samassa pääolinpaikassa.
Siksipä olivatkin tuorpenain kodat suurempia ja parempia kuin
tunturilappalaisten, samaten olivat myös heidän poronsa suurempia ja
lihavempia.
Kodat oli rakennettu männynrangoista ja havuista, joiden päälle
oli pantu turvepeite. Ne olivat hajallaan siellä täällä järven
ympäristöllä, siksi kaukana toisistansa, että päivän matka olisi
riittänyt kaikissa kodissa pistäytymiseen.
Kounon kota oli järven eteläpuolella, pienen puron suulla. Kota
oli suuri ja hyvin rakennettu, sillä Kouno oli rikas ja heimonsa
ensimäinen. Pari suognea [suogne = jalustalla oleva ruokain y.m.
tarpeidensäilytyspaikka] oli kodan sivulla puron partaalla ja
järvenrannalla roikkui muutamia verkkoja kuivaamiskojeillansa.
Kappaleen matkaa kodan takana metsässä näet kömpelösti kyhätyn lavan,
joka lähes kolmea kyynärää pitkine jalkoineen muistuttaa pöytää.
Pöydällä on merkillisesti ihmisen hahmon muotoiseksi kasvanut verellä
ja poronihralla voideltu koivunjuurikka. Se on uhrilava Kounon
stuorjunkkareineen [stuorjunkkari = puinen epäjumalankuva] ja lavan
ympärillä on sama ja poronluita ladottuna kasoihin, jotka muodostavat
kokonaisen luutarhan.
Ja ympärillä on synkkä, tiheä metsä sammalpartaisine kuusineen ja
korkeine henkineen.
Kun Kouno tuli kotiin tervehti häntä kajahteleva koiran haukunta.
Se oli pitkähäntäinen Seipi, joka yksin oli jätetty kotiin kotaa
vartioimaan, sillä kaikki väki, sekä miehet että naiset, oli mennyt
mikä minnekin. Se sopikin erinomaisesti Kounolle, sillä hänellä oli
mielessä jotakin, jonka toteuttamiseksi hänen täytyi olla yksin.
Kodan sisällä oli puolipimeä, sillä reppenperje [reppenperje =
poronnahkainen räppänänpeitto, jolla kodan suuaukko peitettiin]
oli levitetty savuaukon yli ja sekä suuri ovi että poossio-ovi oli
suljettu. Kouno otti salon ja nosti sillä sisäpuolelta pois räppänän
peitteen, niin että valo virtaili sisälle. Niinpä hän sytytti tulen ja
ajatuksissa hautoessaan aamupäivän tapahtumia, hän keitti lihapalaa.
Lopetettuansa syömisen, hän otti kattilan alas ja pani sen ovensuulle,
että koiratkin saisivat osansa, liemen. Sitte laski hän kontullensa
ja ryömi niin paljain päin neljin kontin possiota, kodan pyhäkköä
kohti. Täältä otti hän kumarrellen ja palvoen esille noitarummun,
kobdaan, joka oli kätkettynä porontalja-vuoteelle. Valkeasta
poronvasikantaljasta otti hän käsille arvan, messinkirengasnipun sekä
vetjeraan, vasaran, joka oli sirosti poronsarvesta tehty ja jossa
koristeina oli messinkirenkaita ja muita helyjä.
Kounon kobdas oli vanha ja mainehikas. Suuria lahjoja sille oli
annettu ja suuria se olikin tehnyt. Toistasataa vuotta oli se kulkenut
perintönä tuorpenain tietäjillä, jotka yksin olivat pystyneet sen
kummalliset merkit selittämään.
Kouno otti vasemmalla kädellänsä kiinni rummun pohjasta ja pani
oikealla arvan Beiven kuvan kohdalle, keskelle rummun kalvoa. Sitte
otti hän vetjeraan ja alkoi kiihkeästi rummuttaa, joikuen manausta:
Ailekes olmak,
Ihmisten valtias,
Jubmel korkea,
Taivasten herra.
Stuorre Aija, isä,
Taivasta lähin
Älä vihaasi käännä
Beiven lapsia kohti.
Beive, joka valtavasti säteilet
Yläpuolella tähtösien
Juoksan[1] Tjuoken[2] yläpuolella
Yli pilvein, tuntureitten
Yli Stuor Aijaan kaaren[3]
Vihassas el' käänny meistä!
Loista johda polkujamme
Lapsias elämän säteillä
Saivo-Nejta Viron-Akka,
Lähteen pulpunnan, metsän valtiattaret
Jakakaa armollisesti antimianne!
Routta, manalan herra,
Joka pimeitä polkuja kuljet —
Sinulle uhriporoja tarjoomme,
Kauniita vaajoja ja härkävasikan
Vihasi torjuaksemme,
Ettei nuolesi kohtaisi
Veisi meitä Jabmien-Akan luo
Ja kelmeän Kuonan-nejdan luo...
Valtiaat jumalat!
Ailekes olmak
Klinikkaa tietäjää
Ja rummun kuminaa
Antakaa rummun
Salaiselle hengelle
Valta mitata
Tulevaisuuden syvyyttä!
Näyttäkää merkki
Stuor Aijaan neuvotteluihin
Noaidde kutsuu — kuulkaa lapsia!
[1] Juoksa = jousi, Otavan lapinkielinen nimitys.
[2] Tjuoke = sydän, seitsenlähden lapinkielinen nimitys.
[3] Taivaankaari.
Rummun kumea kolke ja messinkirenkaiden helinä niiden rämisten
hypellessä poronvasikannahkalla yhtyi noidan yksitoikkoiseen lauluun ja
muodosti omituisen soiton, jonka ääni kuului kauas kodan ulkopuolelle.
Kounon kotaväki, joka oli palannut metsästä pysytteli äänetönnä
odotellen ulkona, sillä noidan häiritseminen hänen rummuttaessaan olisi
voinut viedä häiritsijältä hengen.
Hiljaisella äänellä he keskenänsä puhelivat kummastellen, mitä mahtoi
merkitä, että Kouno lauloi tuota suurta uhrilaulua, jota ei muualla
ollut tapana joikata kuin stuoramus passella.
Kaikki tiesivät jotakin tärkeätä olevan tekeillä ja Amul Padde, tuo
vanha lappalainen, joka oli ennustanut Kounolle onnettomuutta papin
tähden, oli heti valmis arveluillensa.
"Kouno lyö rumpua tutkiaksensa miten hän suojelee itsensä papin
jabmekilta."
Rummutus kävi yhä hurjemmaksi, ja talonväki tunsi omituisen pelon
itseään ahdistavan ulkona seistessään ja odotellessansa. Tuntui aivan
kuin rumpu huokaisi ja itkisi — kuului kuin kosken pauhinalta, kuin
kulkisi ryskyen poroparvi — kuin tuulen vonkuminen tunturinlaella ja
hukan ulvonta metsässä.
Äänettöminä paljain päin seisoivat nuo pienikasvuiset ihmiset kodan
ympärillä, tuijottaen ovelle kauhusta ja kummastuksesta kiiluvin silmin.
Mutta kodan sisällä istui Kouno rummun yli kurottautuen. Hän oli
lopettanut laulamisen ja takoi hurjistuneena rumpukalvoa. Arpa
hyppelehti ja kulki kalvolla, mutta teki aina saman kaaren: Beiven
kuvasta sudenkuvaan, kuolemaan ja helvettiin, sitte kirkolle ja
uudelleen saman tien.
Kouno oli kalpea ja silmät tuijottivat lasimaisina; suusta kävi vaahto,
joka pitkänä sitkeänä säikeenä roikkui turkilla. Yhä hurjemmin hän
rumpua löi — kuului kuni henkensä kaupalla tappelevien eläinten ääniä.
Sitte kuului huikea ikäänkuin syvyyksistä tuleva kumina, ja samalla
vaipui Kouno tunnotonna maahan näöltään kuolleena.
Tietäjänuneen hän oli vaipunut — langennut loveen.
Ja hiljaa hiipi talonväki kotaan, niissä noita makasi.
"Vadsa sakan — vadsa sakan mutisi Amul Padde itseksensä.
"Hän on mennyt Rotaimoon papin jabmekia lahjoaksensa."
Kaikki istuivat hiljaa ja totisina tulen ympärillä Kounon tietoisuuteen
herätessä. Eikä kukaan uskaltanut sanaakaan sanoa, sillä äkäiseltä
raskaiden ajatusten vaivaamalta näytti suuri tietäjä palatessaan
varjojen valtakunnasta.