III.

Tarina kertoo:

Idästä tuli mies. Hän oli harteva ja tuiman näköinen. Suurten järvien

maasta hän tuli miesmurhaa paeten.

Korpien halki hän oli samoillut ja luolissa asunut, niinkuin

muinen stalot, siihen aikaan kuin maanpakolaiset, ryöstäjät ja

väkivallantekijät, metsään piiloutuneina elivät lappalaisia ryöstämällä

ja joista nämä sitte saduissaan ja tarinoissaan tekivät jättiläisiä

ja peikkoja. Nämä maanpakolaiset ryöstäjät, jotka sveain lain mukaan

tuomittiin Helsingalantiin menemään, kävivät, voimakkaita ja kookkaita

kuin olivat ja muiden omistusoikeutta halveksivat, saamein kansan

pahimmiksi vihollisiksi. Ja heidän muistonsa elää vieläkin lappalaisten

kesken saduissa stalo-tarinoissa.

Stalon tavoin idänpuolen mies oli tullut. Mutta karjala hän oli,

suomalaista sukuperää ja perehtynyt suomalaisiin runoihin ja jumaliin.

Tänne hän oli tullut monenpäiväisen vaelluksensa suoritettuaan.

Ollessaan vielä rannikkoseuduilla, joissa kyliä ja uutisasutuksia

oli alkanut syntyä ja joissa oli ihmisiä, joiden silmistä hän luuli

näkevänsä muistutuksen rikoksestansa, tunsi hän itsensä onnettomaksi ja

epävarmaksi. Yksinäisenä tunsi hän itsensä voimakkaaksi. Siksipä hän

vetäytyikin yhä syvemmälle korpiin.

Oleskellessaan ja liikkuessaan ruotsalaisten keskuudessa hän oli

kuullut merkillisiä uutisia kerrottavan. Avonaisessa kirjeessä kuningas

oli julistanut, että niiden, jotka tahtoisivat asettua asumaan Lappiin

tiluksia raivataksensa, piti saaman nauttia kaksikymmentä vapaavuotta

sekä saaman vapaan maan itselleen ja jälkeläisillensä.

Mies, jonka nimi oli Vilppu Hiltuinen, piti näitä itselleen suotuisina

uutisina. Ja eivätpä häntä pelottaneet jutut erämaan noituuksiin

perehtyneestä kovaluontoisesta kansasta.

Kun kummallisia tarinoita Lapin asukkaista levitettiin ei yksikään

ruotsalainen vielä ollut rohjennut käyttää hyväkseen niitä etuja,

joita kuninkaan kirje tarjosi niille, jotka sinne asettuivat asumaan.

Ennemmin epävarma toimeentulo tunnetussa maassa kuin varma noitien

seidoista johtuva kuolema erämailla.

Mutta Vilppu Hiltuinen päätti patikoida salomaille. Joutsi selässä

tallusteli hän pohjoista kohti, meni halki metsien yli vesien. Ihmisiä

hän ei tavannut, eikä tahtonutkaan heitä tavata. Elantonsa sai hän

metsänantimista ja kaloista, joita pyydysteli joista ja järvistä.

Suojansa sai hän vuorten onkaloista tahi tuuheiden kuusien juurelta —

puolustusta oli kylläksi hänessä itsessään.

− − −

Joki on pieni ja vuolas Raijetjatsen yläpuolella, ja koskessa se

kutistuu kaidaksi, sohisevaksi vaahtoviiruksi, joka huimaavaa vauhtia

ryntää alapuolella olevaa tyventä vettä kohti. Tässä on leveä, tyyni

ja kalainen patouma. Kosken partaalle saakka tapaat lohia turhaan

yrittelemässä koskenniskalle ponnahdella. Alempana paneutuvat suuriin

joukkoihin taimenet ja harrit ja rantamilla, missä kaisla huojuu,

piileskelevät hauit kärkkymässä pikkukaloja, jotka parveilevat

vedenpinnalla.

Vanhastaan on kalansaalis täällä ollut paras mitä tiettyvillä tapaat,

ja kiihkeästi on tuorpenan ja sirkkain kesken näistä kalavesistä

riidelty. Tuorpenat ovat mielestään tämän vesistön oikeat omistajat,

mutta sirkat pitävät sellaista mielipidettä omistusoikeuden

loukkauksena. Monasti onkin senvuoksi sattunut, että tuorpena ja sirkka

on tavannut toisensa Raijetjatsen luona ja on syntynyt sanakiista, joka

ei ennen ole loppunut kuin kosken veteen on verta sekottunut.

Nytpä sirkan miehet aikoja sitten ovat jo vetäytyneet pois

Raijetjatselta ja jättäneet sen rikkaat kala-apajat tuorpenalle; sirkat

olivat rauhaa rakastavaisempia ja kristityn papin lempeä oppi oli

saanut heidät ennemmin luopumaan oletetusta oikeudesta kuin olisivat

tahtoneet jäykkyydellänsä antaa aihetta veriseen taisteluun. Mutta

vanhempien sirkan miesten mielten pohjalla piili kumminkin viha ja

heitäpä pidätti Raijetjatsen rikkailta kalavesiltä enemmän Kounon pelko

kuin papinopin kunnioittaminen.

Tuossa kesänrinnassa tuorpenat olivat talviteiltään alankomailta

kulkeneet ylös päämajoilleen Njunnisvaaralle. Kittanoose — kevätruoka

— oli otettu esille säilytyspaikoista ja syöty uhrijuhlassa palaavan

Beiven kunniaksi. Talvi oli ollut onnellinen ja ne, jotka olivat

ennustelleet, että Kounon noitatemput pappia vastaan, tuottaisivat

turpenalle onnettomia seurauksia, olivat joutuneet häpeään.

Päinvastoin, ei turpenan heimo milloinkaan ollut suuremmassa kunniassa

ja arvossa ollut kuin nyt, kun Kounon eriskummallisen tietäjän mahdin

maine maita kierteli.

Nytpä tuntuivat kevät ja kesäkin onnellisiksi kääntyvän. Kouno oli

uhrannut kaksi ruskeata poroa Tjermeelle ja valkoisen porovasikan

Beivelle porojen onneksi. Uhrieläinten rasvan olivat heimon nuoret

tytöt sulattaneet ja kaataneet venheenmuotoisiin tuohiastioihin, jotka

ripustettiin kesäasuinpaikan ympärillä oleviin puihin. Nämät olivat

Beiven-Neidan uhreja, että tämä tekisi porot hedelmällisiksi.

Rauha ja yksimielisyys vallitsi heimon keskuudessa ja kaikki olivat

siinä luulossa, että uusi suuruuden ja kunnian aika, kuten muinen

Vaarin aikana nyt tuorpenalle koituisi.

Kouno itse oli kumminkin viime aikoina ollut harvasanainen ja

sulkeutunut. Kun vanha utelias Hiisu oli syytä udellut, hän vain oli

kieltäytynyt vastaamasta. Hiisu käsitti sen siten, että joko manaaminen

tahi taikatemppu oli tekeillä, eikä enempää kysellyt. Sillä Hiisu

tiesi, vaikkei itse ollutkaan tietäjä, että noita menetti voimansa, jos

ilmaisi loitsun, jota hautoi.

Siitä sanoi vuolleh:

Hullu paljon pakisevi,

Viisas on sanoille saita.

Nuoli nopsa vaiti lentää —

Vonkuin saalihin se sattuu.

Kouno oli ilolla ja ylpeänä nähnyt, miten tuorpenaheimo hänen

johdollaan oli päässyt suurempaan valtaan ja hyvinvointiin kuin pitkiin

aikoihin. Mutta hän luuli silti olevan syytä olla varovainen ja

ylvästelemättä. Sillä merkeistä päättäen oli onnettomuus tulossa. Yksin

hän oli nähnyt, että suuri onnettomuus uhkasi heimoa suuren kristityn

miehen kautta.

Sen hän oli nähnyt kobdaasta — noitarummusta — ja turhaan hän oli

luvuin yrittänyt vaaraa vältellä. Hän näki miten se läheni, ja

hän sen siten selitti, että se oli kristityn papin mestari Olavin

jabmek [Jabmek = kuolleen haamu. Lappalaiset luulivat, tuonelan

asukkaiden Jabmien-aimossa jatkavan maanpäällä alkamaansa elämää ja

olevan vilkkaassa yhteydessä elävien kanssa. Siksipä jabmekeille,

kuolleille, uhrattiin, etteivät ne eläviä vahingoittaisi.], joka tahtoi

kostaa ja aina kuljetti arpaa [arpa = messinkirengas, joka pantiin

rummulle, sitä käytettäessä] rummulla samaa rataa, siten uhkaillen.

Kouno ei ollut kellekään heimon miehelle hiiskunut mitä luuli

näkevänsä, ja hän yhä toivoi uusin manauksin ja uhrein tekevänsä

jumalat niin suopeiksi, ettei papin jabmek voisi häntä ja heimoa

vahingoittaa.

Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut niin hilpeä ja täynnänsä luottoa

kuin ennen, ja usein häntä vaivasivat kiusalliset unet. Alati ilmestyi

hänelle vaaleatukkainen mies. Mies, jolla oli mestari Olavin muoto ja

hänen tummat uhkaavat silmänsä. Mutta hänen suunsa ei ollut lempeä ja

sävyisä kuin mestari Olavin, vaan oli siinä julma ja ankara piirre,

ja joutsi, jota hän kantoi oli karkeatekoisempi ja vahvempi kuin

yksinomaan linnustamiseen oli tarpeen...

Kouno oli mennyt etelään käsin Raijetjatsea alaspäin siunataksensa

kalavesiä ja antaakseen ensi uhrit Tjatseolmakille, vetten jumalalle.

Senpävuoksi vei hän mukanaan poronmaidolla täytetyn poronmahan, johon

oli sekotettu seitsemän pyhää lääkeyrttiä ja vyöllensä oli hän pistänyt

kivikirveen, joka pystyy vastustamaan kaikkea noituutta.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Raijetjatsen usviin kuvastui

kirkas taivaankaari. Sitä piti Kouno hyvänä enteenä ja hänen sydämensä

tunsi hetken helpotusta. Hän hetkisen nauroikin pelolleen, ja

aukoessaan solmuja poronmahan suusta kaataakseen siitä maitoa veteen

Tjatseolmakille uhriksi hyräili hän hilpeätä joikua:

Paista, päivä, kirkkahasti,

Orrajauren järven pintaan!

Kuusehen kurotteleiksen

Orrajauren nähdäkseni,

Sekä kaunihin kanani

Kukkarantaa kulkemassa,

Kussa urvut puhkeleivat.

Kuljen pilven teitä myöten

Hattaroilla halki maiden

Orrajaurelle ne kiitää.

Varikselta siivet sieppaan

Otan kuikan kurottimet,

Hanhenjalat harppaella

Luokse armaan astellani,

Hiljaa, hiljaa hiiskumatta...

Solmu olikin kovasti kiinni ja Kouno sai kauan sen kimpussa pusailla

ennenkuin se aukesi. Kun lopulta onnistui, piti hän poronvatsaa

molemmin käsin ja laskeutui polvillensa ja tuli kontillansa ryömien

rantaan, jossa sitte kumarrellen kaatoi maidon koskeen mumisten:

Jumalat voimalliset

Tjatse Olmak,

Jubmelan sukulaiset

Vaahtojen vaipan alla,

Ottakaa uhriksi

Rieskaa poronmaitoa,

Nuorten vaajain maitoa...

Taaskin hän nöyränä kumartui maahan maidon valkeana viiruna juostessa

virtaan.

Samalla kuului toiselta rannalta kovaa naurua, joka kaameana kajahteli

halki kosken kohinan.

Kouno nousi kiireesti pystyyn ja vilkasi ympärillensä.

Hän tunsi miten polvijänteitä herpasi niin että hän oli lyyhistyä

kyykkään kauhusta. Niinkuin olisi vitran [vitra = aave] nähnyt hän

tuijotti kosken tuonpuoliselle rannalle. Sillä siinäpä seisoikin tuo

mies, jonka hän oli unissa nähnyt ja joka häntä kohdalla oli uhkaillut.

Pitkänä ja kookkaana hän seisoi kosken niskalla — tuimasti katseli,

suunpielissä julma ilme. Hartevalta ja vankkaniskaiselta hän näytti;

ja joutsi, joka oli vasemmalla olalla, oli korkeampi ja vankempi kuin

lintujen ampumiseen oli tarpeen...

Pelko valtasi niin äkkiä Kounon, ettei hän heti muistanut mitään

loitsua tahi mahtisanaa suojeluksensa itseänsä tahi vahingoittaaksensa

vitraa, joka oli hänen edessänsä. Mutta kuin kolea ilkkuva nauru

vieläkin kuului toiselta rannalta, vieden voiton kosken pauhinasta,

tempasi Kouno äkisti kivikirveensä ja iski sillä ympärilleen kaikkiin

neljään ilmansuuntaan.

Toisella puolella oleva suuri vaaleaihoinen mies näki Kounon hommat jo

ennenkuin tämä oli ennättänyt lausua loihtusanoja, jotka häntä itseään

suojelivat ja vihollisen veisivät perikatoon, ottikin tämä joutsen

olaltansa ja sinkautti Kounoa kohti suhisevan nuolen, joka raappasi

hänen poskeansa niin että pari veripisaraa tipahti turkinkaulukselle.

Nyt käsitti Kouno mahtinsa tällä erää murtuneeksi, kun kerran verta

oli tihkunut ja kauhun sekä pahojen aavistusten valtaamana hän minkä

jaloista kerkisi ryntäsi metsään ja katosi sinne puiden peittoon.

Mutta kosken alapuolelle viritti Vilppu Hiltuinen tulen, jossa paistoi

ensimäisen Raijetjatsesta saamansa lohen.