Njunnisvaaran vuorenselänne on muinen ollut rajana tuorpenain ja
sirkkain välillä.
Sirkan heimojen vanha asuinpaikka on ollut etelänpuolella niillä
paikkeilla, missä tunturiselänteet alenevat Tunturijärveen päin.
Laajoja sammal- ja jäkälärikkaita metsiä siinä on, ja siksipä ovatkin
sirka'in miesten karjalaumat suuria ja hyvinvoipia.
Pohjoispuolella on luonto karumpi ja synkempi ja siellä on tuorpenain
olinpaikka. Niinkuin luonto ovat tuorpenain miehetkin ulkomuodoltaan
synkempiä ja totisempia kuin sirkat. Heidän ankarapiirteisten
kasvojensa takana piilee myöskin kova ja karu luonne.
Koski, jonka nimi on Raijetjatse, on niinkauan kuin muistetaan
ollut rajana sirkkain ja tuorpenain alueiden välillä. Harvoin menee
sirkanmies tuorpenain alueelle ja ehkä vielä harvemmin tuorpena sirkain
maille. Sillä nämät mahtavat saamein heimot ovat sittemmin vihanneet
toisiansa kuin muinen tuorpenan noita viskasi erään sirkain heimon
seidan järveen ja siten koko kesäkaudeksi vei heimon kalaonnen.
Tämä tapahtui niin kaukaisina aikoina, ettei vanhinpainkaan isät
muistaneet milloin, mutta noaidde, joka sen teki oli nimeltään Vaari,
suurin tietäjä ja loihtia mitä saamein keskuudessa milloinkaan on
tavattu.
Totisesti tarvitsikin hän suurta voimaa uskaltaakseen kukistaa seidan,
vaikkakin se kuului toiselle heimolle. Sillä seidalla on suuri valta
sekä kostaa että suojella...
Vaarin aikana tuorpena oli mahtavin Lapin heimoista — lähimpänä asuvien
heimojen "lais'in" ja "vapste'n" vieläpä sirkankin oli maksettava veroa
tuorpenoille saadakseen poro-, metsästys- ja kalaonnea.
Opettipa Vaari pirkkalaisetkin tuntemaan eriskummaisen voimansa.
Kerrotaan, että norjalaiset lapinkävijät olivat tulleet tuorpenain
luo laittomana aikana kauppaa käymään. Petollisesti he menettelivät
hölmistyttäen lappalaiset väkevillä juomilla ja väärillä painoilla.
Ahkiot täynnänsä tavaraa lähtivät pirkkalaiset matkoihinsa kun
lappalaiset humaltuneina eivät vielä tajunneet, että olivat tulleet
petetyiksi.
Mutta pitkällepä eivät päässeet. Kolme yötä ja kolme päivää samoilivat
he erämaita, mihinkään löytämättä, kuljeskellen ympäri omia jälkiään;
silloin he päättivät palata tuorpenain luo, tarjoten täysikelpoista
hopeata lunnaikseen, sillä he käsittivät Vaarin heidät noituneen.
Ja vasta kun olivat tuorpenoille antaneet minkä piti ja sen lisäksi
kauneimmat hopeasolkensa uhranneet kuunjumalalle, Kuonalle, saivat
mennä tiehensä.
Merkillisiäpä olivat jutut joita vanhasta Vaari-noidasta kerrottiin.
Polvi polvelta perinnöksi jäävät häneltä tietäjänlahjat, ja eipä
koskaan millään saamein heimolla ole ollut niin mahtavia noaiddeja kuin
tuorpenoilla.
Mutta viimeisinä vuosina tuorpenoilla ei ollut tietäjiä ja tällöinpä
olikin heidän valtansa ja kuuluisuutensa sen verran heikentynyt, että
pienempi sirkan heimokin, jonka tuorpenat jo kauan sitte miltei olivat
kukistaneet, uudelleen alkoi näyttää elonmerkkejä. Oli pelättävissä,
että sirkkalaiset pääsisivät tuorpenoista voitolle. Eihän tuorpenoilla
ollut enää muuta toivoa kuin Kouno, vanhan Koodatsin, heimon viimeisen
tietäjän poika, joka tosin isältään oli perinyt loihtian sauvan ja
oppinut loitsuja, mutta joka ei edes ollut syntynyt hammas suussa.
Mutta päästyänsä täyteen miehuudenikään, näyttikin hän, nimittäin
Kouno, omaavan suuremman tietäjän mahdin kuin kukaan sitä ennen. Hänen
noaidegadsensa [noidegadsella tarkotetaan taikaelukoita, joiden luultiin
noitia ympäröivän; mitä suurempi elukkasaatto sen suurempi noaidde]
oli siksi monilukuinen, että hän empimättä rohkeni ryhtyä taistelemaan
itse Valkean Kristuksen pappia vastaan.
Monena vuonna oli Valkoisen Kristuksen oppia saarnattu markkinapaikalla
kauppa- ja verokokouksissa, ja nytpä vihdoin oli eräs pappi mestari
Olavi jäänyt sinne asumaan. Moni lappalainen oli antanut kristityksi
kastaa itsensä. Sirkan heimossa tuskin enää oli ketään, paitsi heidän
vanha Skalok noaideansa, joka ei olisi kääntynyt Valkean Kristuksen
uskoon. Mutta hänkin oli vanha ja raihnainen eikä ollut voinut estää
mestari Olavia, kristittyjen pappia, lyömästä alas kaikkia uhrilavoja
ja ristivedellä pesemästä pois lapinnimen kastetta sirkain päistä.
Olipa mestari Olavi mennyt niinkin pitkälle, että oli ottanut erään
nuoren poikaisen, Kuosan pojan, mukanansa kirkolle valmistaakseen häntä
sitte papin oppiin.
Tuorpenainkin keskuudessa oli kristinoppi saanut jalansijaa ja useat
tuorpenain perheenisistä olivat antaneet mestari Olavin ammentaa vettä
päällensä.
Kun Kouno miehistyi ja sai noituuden mahdin, oli hänen ensi työnsä
esi-isien tapojen uudelleen käytäntöön saattaminen ja kunnioituksen
tunnon herättäminen heidän oppeihinsa. Ne lapset, jopa vanhemmatkin,
jotka pappi viime vuosina oli kastanut, kastoi Kouno lappalaiseen
tapaan uudelleen. Ja ettei pappi rukouksineen saisi lappalaiseen
tapaan kastetulta uudelleen palaamaan Valkean Kristuksen oppiin ja
palvelukseen taikoi Kouno kastettujen nabmaskjellon, kasteenmerkin mitä
voimakkaimmin loitsuin.
Vanhat uhripaikat, joita jo kauan oli hyljeksitty, hän taas laittoi
kuntoon; kotijumalat saivat säännölliset uhrinsa — ainoat joihin
naisetkin saivat ottaa osaa — ja kaikkia tuorpenan miehiä varotettiin
mitä ankarimmin kunnioittamaan isien viisautta ja käyttämään kaikkia
luvallisia manauksia ja loitsuja.
Kummapa oli nähdä, miten tuorpenan heimo muutamassa vuodessa vapautui
tuosta tylsyyden tilasta, johon olivat vaipuneet. Aineellinenkin tila
näinä vuosina parani; tuorpenain karjalaumat olivat pian suurten
järvien eteläpuolisista suurimmat ja rikkaimmat.
Mutta maine Kounon manauksista ja hänen uhreistansa vanhoille jumalille
kulki kauas, tulipa papin, mestari Olavinkin korville.
Siksipä, kun Kouno kerran sydäntalvella tuli hiihtäen kirkolle
kaupantekopäivänä rauhallisten tuorpenan miesten etunenässä, kävi niin,
että hän tuli tekemisiin mestari Olavin kanssa.
Molempain kesken syntyi kiihkeä sanasota, josta tarinat vieläkin
kertovat. Molemmat käyttivät voimakkaimpia loitsujansa ja manauksiansa
ja kovinpa sanat molemmin puolin kuni paljastettuina miekanterinä
purivatkin.
Papin ja Kounon ympärillä seisoskeli tuorpenan miehiä. Heihin liittyi
lapinkävijöitä sekä sirkan, laisin ja vapsten saameja. Joukko
kasvamistaan kasvoi.
Pappi vaikkakin vanha ja harmaantunut oli vielä kookas ja voimakas
kuin nuorukainen. Vaaleat hapset lepattelivat leveäotsaisessa päässä,
suurine synkästi välähtelevine silmineen ja ääni kuului uhkaavalta kuin
ukkoisen jylinä tuntureilla.
Vastapäätä seisoi Kouno, päätä pitempänä kuin kukaan hänen
heimolaisistansa; ohuissa, parrattomissa huulissa sykähteli väreittäin
pidätetty kiukku ja silmät olivat ilkeämielisen pistävät kuin naskalit.
Hänellä oli yllään valkea punareunuksinen poronvasikannahkainen
puku; solakoilla, voimakkailla vyötäisillä oli tiivisti hopeavyö, ja
monikoristeinen tuppi poronluupäisine puukkoineen oli uhkaavan läheltä
siepattavissa. Moni odottikin saavansa nähdä teräksen välkähtävän
tupestansa papin voimakkaimpia kirouksiansa syytäessä. Mutta Kounopa
ei pikastunut. Hän ei kättänsä nostanut raivoavaa ja jylisevää pappia
kohti, jonka sanoista hän ei suuria ymmärtänyt. Mutta kun tämä oli
lakannut manaamasta taivaan tulia noidille ja pakanuuden riettaudelle,
alkoi Kouno äkkiä mumista manausta.
Vähätpä siitä mestari Olavi välitti.
Tyynein, varmoin askelin lähti hän paikalta ja hävisi pieneen
pappilaan, jättäen Kounon ympäristöineen omiin hommiinsa.
"Kouno, hän sanoi sinun kuolevan", arveli papin poistuttua Hiisu,
vanhin joukosta.
"Ja, että sinun pitäisi palaa ikuisessa tulessa", lisäsi toinen.
Kouno nauroi uhkaavasti:
Uhka ei minuun uletu,
Suuretkaan sanat pelota,
Lorut mua ei lopeta.
Sitte virkkoi hän uhmaten nyrkkiin puitu käsi ojennettuna pappilaan
päin kalskahtavammalla äänellä:
Tutise en tuonelata
Rotasta en synkeätä.
Rotas nuolensa sinuhun
Vasamansa viskokohon,
Rotaimohon ryöstäköhön.
Äänettöminä hiihtelivät tuorpenanmiehet hänen jälessään, kun hän
meni itse markkinapaikalle, missä pirkkalaiset jo olivat kauppansa
alottaneet.
Kaikkia ahdisti kummallinen painava tunne. Kaikki olivat levottomia,
rauhattomia tulevista ajoista, jonka aavistivat käyvän levottomaksi
ja vaikeaksi. Ja kaikki tunsivat ikäänkuin helpotusta, kun Kouno jo
toisena markkinapäivänä kehotti lähtemään.
Kaikki olivat jo lähtövalmiina, kun vanha Hiisu tuli hiihtää
sinkauttaen pappilasta käsin ja sydän kurkussa kertoi, että pappi, tuo
ankara mestari Olavi, oli kuollut. Hän oli pakisten istunut poikansa
kapellanin, maisteri Ericus Olain kanssa, äkkiä noussut pystyyn,
pidellyt rintaansa ja sitte äkisti kouristunut mykkärään verivirran
pulpahdellessa suusta ja sieramista.
Kummastellen tuorpenanmiehet tuollaisia uutisia kuuntelivat ja
merkitsevästi vilkuivat Kounoon päin, joka häijynilkisesti hymyillen
oli kuunnellut Hiisun uutisia.
Hän ei kumminkaan näyttänyt olevan halukas vastaamaan kyseleville
katseille, mutta kun kuiske alkoi käydä miesten kesken, että Kouno oli
ampunut noidannuolen pappiin, mumisi hän puoleksi itsekseen:
Uksakkapa isältäni
Antoi mulle jäykät jänteet;
Sarakaltapa oon saanut
Vereheni velhon voimat,
Päähäni pätevät tiedot,
Suosikkia suojaella
Kääntääkseni nuolen kärjen
Johtaakseni jousen juonen
Kohti itse ampujata
Kostaakseni kostajalle.
Niinpä Kouno käänsi suksenkärjet pohjoista kohti ja hurautti tiehensä.
Joukkonsa seurasi häntä äänettömänä markkinapaikalta, missä huhu
mestari Olavin äkillisestä kuolemasta oli pannut väen liikkeelle ja
kummastelemaan.
Lapinkävijäin, vieläpä itse voudinkin oli vaikea uskoa maisteri Erikin
väitettä, että hänen isänsä mestari Olavi oli kuollut luonnollisella
tavalla.
"Kouno on lähettänyt hänelle noidannuolen. Kounolla on suurempi voima
kuin papilla. Kuulimme, miten he toisiansa kohti sinkahuttelivat
manauksia; pappi uhkaili Kounoa kuolemalla ja tulella, mutta Kouno
käänsi kirojen voimat pappia itseänsä kohti".
Niin kuiskailtiin kaikkialla sekä daroin että saamein keskuudessa, eikä
milloinkaan suurempaa tietäjänmainetta ollut tullut kellekään noaidelle
menneinä aikoina. Ja niinpä kerrotaan Stöttingvuorilta Kebnekaiseen:
"Hän, nuori tuorpenain Kouno, on noaideista suurin ja mahtavin".