Saarella Isojoen laskupaikalla Tunturijärvestä, juuri virran suulla on
kirkko. Molemmin puolin kiitää virta vinhana, etenkin keväisin Isojoen
paisuessa yli äyräittensä ja Tunturijärvikin näyttää silloin suurelta,
pauhaavalta sisämereltä.
Tuo pieni harmaa, jykevistä hirsistä salvettu kirkko on niemekkeellä
vaaleiden riippakoivujen ympäröimänä ja taustana on tummaa havumetsää.
Virran alapuolisella rinteellä kasvaa pehmeitä ruohokasveja ja kieloja,
jotka keväällä sekä kevätkesällä täyttävät tienoon tuoksullansa.
Alempana virta pyörteineen ja nieluineen käy vihaiseksi — väliin se
kimaltelee ja hymyilee, väliin on uhkaavan synkkä. Ja etäältä kuuluu
yöt päivät kosken kumea yksitoikkoinen pauhina.
Ylhäällä näet koko kirkonkylän — joukon harmaita, viheliäisiä
tuparäniä; kokoonsulloutuneina rantamalle ne ovat kuin vuohilauma.
Pieniltä ja vähäpätöisiltä ne näyttävät, mutta kertovat silti
ympäristöllä olevan viljelysaluetta, sillä jokainen kirkkotupa on
samalla merkkinä jostakin pitäjän kylästä tahi uutisasutuksesta.
Kirkonkylä on enimmäkseen autiona. Ainoastaan pienessä pappilassa,
joka punaisena, ulkonurkkaisena pistää esiin kirkon vierustalta, asuu
ihmisiä vuosikaudet umpeensa. Muut tuvat alhaalla "paikalla" ovat
tyhjinä, paitsi suurkokousten aikana, kirkkopyhinä, jolloin pitäjän
väki kerääntyy kirkonmäelle kuullakseen Jumalan sanaa ja hieroaksensa
kauppaa.
Niinpä jo ammoin on ollut Jo 1300-luvulla oli tässä markkinapaikka,
jossa pirkkalaiset "kolmantenatoista päivänä joulun jälkeen kauppojansa
julkisesti tehköhön" sen oikeuden mukaisesti, joka vanhoista ajoista
heillä on ollut ja jonka vahvisti drotsi Nuutti Juhonpojan 1328 v:n
kirje.
Pahoin kohtelivat pirkkalaiset aution seudun ainoita asujamia,
lappalaisia. Kuninkaan kirjelmän nojalla oli pirkkalaisilla oikeus
hallita ja vallita lappalaisia ja tätä oikeuttansa he käyttivätkin.
Eipä siinä kyllin että lappalaiset pakotettiin veronmaksuun — monessa
suhteessa joutuivat he ankaran pirkkalaisvallan kautta ikäänkuin
orjuuteen. Siksipä lappalaiset sortajia, ainoita ruotsalaisia, jotka
erämaille tulivat, vihasivatkin. Ja "daro" pettelijä tuli ruotsalaisten
lapinkieliseksi nimeksi.
Vuosia kului ja kristinusko alkoi tunkeutua Lappiinkin. Eräs korkea
hengen mies itse Upsalasta tuli suurine seurueineen, matkustaen halki
Lapin niin komeasti ja uhkeasti kuin salomailla kävi päinsä. Taru
kertoo, että hän olisi erämailla eräällä lähteellä houkutellen saanut
kastetuksi kaksikymmentä lappalaista.
Vähänpä näytti tästä lappalaisten kastamisesta tulosta olevan. Tuskin
oli mahtava jumalanmies palannut etelän maille, ennenkuin lappalaiset
uudelleen alkoivat uhrata Beivelle, Stuorjunkkarille ja Tjermeelle.
Eivätpä toki kaikki.
Yksi siemen oli langennut hyvään maahan ja iti, vaikkakin heikoksi
kasviksi.
Kastettujen joukossa oli lappalaisvaimo, kasteessa nimitetty
Magdalenaksi, joka ei ainoastaan alistunut kasteeseen, vaan joka
myöskin kaikesta sydämestään ja mielestään oli omaksunut kristinopin.
Palavalla uskoninnolla alkoi tämä saarnata heimolaistensa keskuudessa.
Mutta vähänpä hänen saarnansa vaikuttivat, sillä hänhän oli vaimo ja
vaimo ei lappalaisten katsantokannan mukaan saanut puuttua pyhiin
asioihin.
Täynnänsä palavaa heimonsa käännyttämisintoa kuin oli, läksi Magdaleena
Upsalaan kunnioitettavien isien luo, jotka kiihkeistä pyynnöistä
suostuivatkin lähettämään lähetyssaarnaajan, herra Tosten, Pohjan
perille lappalaisia kristinuskoon kääntämään.
Kova työ hänellä täällä olikin edessänsä. Hänen lähetystyötänsä näet
vastustettiin kahdelta taholta. Sekä pirkkalaiset että lappalaiset
yhtyivät taistelemaan kristinuskoa vastaan, ja vaikkakin pirkkalaisia
sanottiin "kristityiksi lapinkävijöiksi" ja he nimikristityitä
olivatkin, he kumminkin salaisesti olivat kristinuskon pahimpia
vihollisia. Sillä he pelkäsivät, että jos lappalaisista tulisi
kristityltä ja pappeja asettuisi Lappiin, se arvelluttavasti rajottaisi
pirkkalaisten vanhaa valtaa, ja sellaista eivät he saattaneet
rauhallisesti katsella.
Siksipä kerrotaankin, että kun Toste oli kappelin rakentanut
ja piti viettää vihkiäisiä Antinpäivänä, muutamat lapinkävijät
jumalanpalveluksen aikana olivat sulkeneet ovet, sytyttäneet kappelin
pappeineen ja lappalaisineen tuleen. Sattui kumminkin, että papin sekä
muutamien muiden onnistui päästä katon alla olevasta luukusta ulos ja
olivat he siten pelastuneet valkeanvaarasta.
Tämän jälkeen koittikin kosto daroille, ruotsalaisille. Lappalaiset
liittyivät yhteen ja asettuivat lapinkävijöitä väijyilemään. Ja kun
nämät tulivat porokyydillä ajaen, yhtäkkiä nuolet vinkuilivat heidän
korvissansa.
Syntyi verilöyly. Ei yksikään pirkkalaisista pelastunut. Itse pappi,
herra Toste nipin napin säästettiin. Tuorpenain noita Vaari vaati,
että Toste herra tapettaisiin uhrilavalla Ruottan kunniaksi, mutta
puolikääntyneiden lappalaisten rukoukset sen estivät. Toste kuitenkin
tämän perästä lähti etelään omille maillensa ja toista vuosisataa kului
ennenkuin kristittyä pappia näille perille tuli.
Taru tietää kuitenkin kertoa eräästä Tukki-Tuomaasta, jonka jumalanmies
uumajalainen Olaus Njurenius olisi kristinuskoon kääntänyt ja että hän
sitte olisi vanhalle markkinapaikalle kirkon perustanut. Sitä ei toki
koskaan rakennettu muuanne kuin kääntyneiden mielikuvituksiin.
Nyt siinä kyllä kohoo vanha harmaja kirkko ja olipa siinä jo tätä
ennenkin. Mutta vanhin kaikista on sittenkin Tosten herran kappeli,
jonka pirkkalaiset polttivat.
− − −
Viljeltyjä seutuja on nyt pitkin pitäjää, niinkuin kirkkotuvistakin
voit päättää, jotka ovat yhtenä ryhmänä kirkkosaarella.
Suurikasvuista, vaaleatukkaista kovakouraista väkeä tänne suurille
käräjille kokoontuu. Ja lappalaiset, jotka muinen olivat miltei ainoat
kirkossakävijät ovat nyt harvinaista kirkkoväkeä. Kun he joskus
tulevat kirkolle, kävelevät he kiirein hoippuroivin askelin ikäänkuin
olisivat epävarmalla maaperällä ja vilkuvat arasti ympärillensä, kuten
sellaiset, jotka tietävät olevansa vihamiesten keskellä.
He ovat kukistettua kansaa, omilta mailtaan karkotettuja. Ja daroin
ja karjalaisten, suomalaisruotsalainen, sekarotuinen kansa on heidän
voittajansa.
Pitkiä tuimia taisteluita on käyty syvissä hiljaisissa metsissä
ennenkuin niin on käynyt. Mutta saamein kansa oli häviöön tuomittu
ja darot, jotka tulivat oppeineen valkeasta kristuksesta ja karjalat
(suomalaiset) noituuksineen, joka oli saamein vanhaa seitaa
tehokkaampi, ovat päässeet erämaan herroiksi.
Ja nyt on tuo pieni kirkonkylä korven autiossa yksinäisyydessä
niin hiljaisena ja tyyneenä kuin rauha aina olisi siinä asunut.
Ja ympäröivissä kylissä on ihmisiä, jotka aherrellessaan elämän
välttämättömimmän eteen karussa luonnossa, ovat unohtaneet tarinat
isien taisteluista erämailla. Mutta kukistettuin saamein kesken
elää vieläkin tarinana, jota äären (tulisijan) ääressä kerrotaan,
muisto menneistä riidoista, joita käytiin auringon lasten, tämän maan
ikimuistoisten asujanten ja etelästä tulleitten, suomalaisten ja
daroin välillä. Nuo ovat kaameita juttuja erämaasta ja niitä kerrotaan
kuiskaavalla äänellä, jossa viha vieläkin kytee. Ja jos silloin
mainitaan Vilppu Hiltuisen nimi, käy väristys läpi kuulijain ja silmät
kiiluvat ilkeästi vihasta, jolla ei enää ole esinettä. Vihattu on
Vilppu Hiltuisen nimi saamen kansan keskuudessa.
Suuri noita hän oli ja saattoi matkaan paljon pahaa auringon lapsille.
Kirottu on hänen muistonsa heille, niinkuin hänet kerran Kouno
tuorpenaheimon viimeinen noaidde (noita) kirosi.
Mutia uutistaloissa ja kylissä on hänen nimensä unohdettu. Ja kuitenkin
oli hän, suomalainen uutisasukas Vilppu Hiltuinen, uranaukaisija ja
viljelijä, joka ensimäisenä ryhtyi taistelemaan Lapin karua luontoa
vastaan ja joka laski ensimäisen perustuksen sille viljelysalalle,
jonka nyt pitäjässä tapaat.
Miehentyö se oli jos mikään, tämä hänen elämäntyönsä.
Sillä korvesta hän teki vainioita, ja vaikkapa tieltä väistyneillä
onkin oikeus kirota hänen muistoansa, on tämä muisto kuitenkin sen
arvoinen, että ne joiden hyväksi hän raivasi, sille suovat muistelman.