siitä on niin monta vuotta kun olen lukenut sitä, etten ollut enää
varma. Mutta olisin kiitollinen, jos vastedes puhuisitte kieltä, johon
olen paremmin perehtynyt."
Werper käänsi päänsä salatakseen irvistyksen ja kuiskasi Tarzanille:
"Hänelle se kyllä oli kreikkaa, ja minulle myöskin."
Mutta eräs musta sotilas jupisi tovereilleen matalalla äänellä: "Olen
kuullut näitä ääniä ennen, -- kerran yöllä, kun olin eksynyt
viidakkoon, kuulin karvaisten mustien keskustelevan puissa, ja heidän
sanansa muistuttivat tämän valkoisen miehen sanoja. Toivon, ettemme
olisi löytäneet häntä. Hän ei ole ollenkaan ihminen, -- hän on paha
henki, ja meille tulee huono onni, jollemme päästä häntä menemään."
Näin sanoen mies vilkui pelokkaasti viidakkoon päin.
Hänen toverinsa nauroi hermostuneesti ja poistui kertoakseen
keskustelun muuteltuna ja liioiteltuna mustille sotilastovereilleen,
niin että ennen pitkää jättiläisvangista oli sepitetty kaamea juttu,
joka oli täynnä noituutta ja äkillisiä kuolemantapauksia, ja se oli
levinnyt pitkin leiriä.
Ja syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen
keskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään
nopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä
tarkoituksessa.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Kauhun yö
Jane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan,
tuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin
vihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja
hän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän
polkua pitkin.
Liehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja
vartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli
Frecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen
voi odottaa etsivän piilopaikkaa.
Se, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä.
Mutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt
tummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien
ratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa
jäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui
alaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi
tervetuliaishuudahdus.
Ensi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä
hevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan
naaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään.
Mies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän
kieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi
johtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä
puuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui
hitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa
oikeuden ja ihmisyyden nimessä.
Suuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa
menettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että
häneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse
asiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.
Kun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille,
olisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin
rangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta
mieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija
ottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin
olennon.
Jane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti
ottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä
suojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja
toivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli
nostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien
käskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi
pitää välttämättömänä.
Menetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse
perehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä
polulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli
edennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut
pakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin
kylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä
toiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.
Näin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään
tiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina
leijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin
sekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut.
Ihmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita
asetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon
torjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä
hyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku
leijonia vastaan kuin okainen boma.
Keskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä
huolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan
vaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli.
Mustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja
pahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa
ja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja
rätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa
kuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista,
hermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.
Leijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta
tärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi
ja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti.
Muuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien,
pystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon,
koettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona
loikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa
loisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi
kaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.
Luoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti
samalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon
ilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa
tai ketteryyttä.
Jollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit
käännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo
varovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen
se selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.
Jos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt
suorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka
päälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen
toverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin
leiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina
aitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan
verran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.
Yksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni
aitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka
tappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten
kanssa.
Ensimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut
pystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn,
joka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut
hevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka
ajoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen
ohitseen, että hän taas meni kumoon.
Pyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden
miesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat
iskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät
abessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti -- joka mies sai itse pitää
huolta itsestään -- ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko
unohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä.
Parikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa -- sitä uhkasivat
hyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten
umpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen
mahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät,
ilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä,
saartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien
kynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä
pelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun
hevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin
ympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua
viidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä
pakoon.
Harhautuneen luodin satuttama hevonen kaatui Jane Claytonin viereen, ja
muuan leijona loikkasi kuolevan eläimen yli suoraan toiselle puolelle
mustan ratsumiehen päälle. Mies kohotti kiväärinsä ja iski tuloksetta
leveään päähän; sitten hän tuupertui maahan, ja peto kumartui hänen
ylitseen.
Kauhusta kiljaisten sotilas tarttui voimattomilla sormillaan pörröiseen
rintaan, koettaen turhaan työntää irvistäviä leukoja poispäin. Leijona
laski päänsä alas, kuului yksi ainoa kaamea rusahdus, kun uhkaavat
torahampaat iskivät pelon vääristämiin kasvoihin, ja sitten peto lähti
taas kuolleen hevosen ruumiin yli, raahaten hervotonta ja veristä
taakkaa perässään.
Nuori nainen tarkkasi näytelmää silmät suurina. Hän näki pedon astuvan
kompastellen hevosen raadolle, kaamean möhkäleen heiluessa sen leuoista
alas etukäpäliin asti, ja hänen silmänsä tuijottivat lumoutuneina
leijonaan, tämän mennessä hänen ohitseen muutaman askeleen päästä.
Ruumiin tuottama rasitus näytti raivostuttavan leijonaa, joka pudisteli
elotonta uhriaan kiukkuisesti. Se murisi ja karjui hirveästi
kuolleelle, tunnottomalle olennolle ja sitten pudotti sen, nosti päänsä
ja katseli ympärilleen etsien jotakin elävää uhria, jolle saisi purkaa
pahaa tuultaan. Leijonan keltaiset silmät kiintyivät pahaa ennustavina
nuoren naisen hahmoon, ja pörröinen huuli kohosi paljastaen irvistävät
torahampaat. Puistattava karjunta puhkesi villistä kurkusta ja peto
kyyristyi hypätäkseen tämän uuden, avuttoman uhrin kimppuun.
* * * * *
Hiljaisuus oli jo aikaisin laskeutunut siihen leiriin, jossa Tarzan ja
Werper makasivat lujasti sidottuina. Kaksi hermostunutta vartijaa
asteli kierroksellaan ja heidän silmänsä vilkuilivat usein synkän
viidakon läpitunkemattomiin vartijoihin päin. Muut nukkuivat tai
koettivat nukkua -- kaikki paitsi apinamies. Hän ponnisteli hiljaa ja
voimakkaasti, katkaistakseen ranteitaan kahlehtivat siteet.
Lihakset pyöristyivät käsivarsien ja hartioiden sileän, ruskean nahan
alla, suonet pullistuivat hänen ohimoillaan ponnistusten rajuudesta --
nyt katkesi yksi säie ja sitten yhä useampia, kunnes toinen käsi oli
vapaa. Viidakosta kuului matala kurkkuääni, ja apinamies kävi äkkiä
hiljaiseksi ja jäykäksi kuin patsas; hän koetti korvin ja sieraimin
saada selvää mustasta tyhjyydestä, jonka läpi hänen katseensa ei
tunkeutunut.
Taas kuului kaamea ääni tiheästä, vihreästä syvyydestä leirin takaa.
Vartija pysähtyi äkkiä ja pinnisti silmiään nähdäkseen pimeyteen.
Kähärä villatukka hänen päässään jäykistyi ja nousi pystyyn. Hän kutsui
toveriaan käheästi kuiskaten.
"Kuulitko sitä?" hän kysyi.
Toinen tuli vavisten lähemmäksi.
"Mitä niin?"
Kaamea ääni uudistui taas, ja sitä seurasi melkein heti samanlainen
vastausääni leiristä. Vartijat astuivat lähemmäksi toisiaan, tarkaten
mustaa täplää, josta ääni näytti tulevan.
Juuri siinä kohdassa -- se oli vastakkaisella puolella leiriä --
kaartuivat puut boman yli. He eivät uskaltaneet mennä likemmäs. Heidän
kauhunsa esti heitä herättämästä tovereitaan -- he vain seisoivat
pelosta jähmettyneinä ja tähystivät kamalaa ilmestystä, joka millä
hetkellä tahansa voisi syöksyä viidakosta.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hämärä, kookas hahmo pudottautui
keveästi puun oksilta leiriin. Sen nähdessään toinen vartijoista kykeni
taas käyttämään lihaksiaan ja ääntään. Hän kirkaisi kovasti
herättääkseen nukkuvan leirin, syöksyi lepattavan vartiotulen luo ja
heitti siihen kasan risuja.
Valkoinen upseeri ja mustat sotilaat hyppäsivät vuoteiltaan. Uudestaan
elpyneet tulen liekit leimahtivat korkealle valaisten koko leirin, ja
heränneet miehet hätkähtivät taikauskoisen kauhun valtaamina näkyä,
joka kohtasi heidän pelästynyttä ja hämmästynyttä katsettaan.
Noin kaksitoista suurta, karvaista hahmoa häämötti mahtavina puiden
alla aitauksen toisessa päässä. Valkoinen jättiläinen, jonka toinen
käsi oli vapaana, oli ponnistautunut polvilleen ja kutsui hirveitä
yöllisiä vieraita luokseen, päästellen kurkustaan kaameana sekasotkuna
eläimellisiä kurkkuääniä, haukuntaa ja murinaa.
Werperin oli onnistunut päästä istualleen. Hänkin näki lähestyvien
ihmisapinoiden villit naamat ja tiesi tuskin, pitikö hänen tuntea
helpotusta vai kauhua.
Suuret apinat loikkivat muristen Tarzania ja Werperiä kohti. Tshulk
johti heitä. Belgialainen upseeri komensi miehiä ampumaan
tunkeilijoita, mutta neekerit vitkastelivat, taikauskoisesti peläten
karvaisia metsäihmisiä ja ollen varmoja, että valkoinen jättiläinen,
joka tällä tavoin kykeni kutsumaan viidakon petoja avukseen, oli
yli-inhimillinen olento.
Vetäen esiin oman aseensa upseeri ampui, ja Tarzan, joka pelkäsi, että
pamaus vaikuttaisi hänen itse asiassa pelokkaisiin ystäviinsä, käski
heitä kiiruhtamaan ja täyttämään hänen käskynsä.
Pari apinaa kääntyi pakoon paukauksen kuullessaan, mutta Tshulk ja
puolisen tusinaa toisia kiiruhti vaappuen eteenpäin, ja apinamiehen
käskyjä seuraten he tarttuivat sekä häneen että Werperiin ja kantoivat
heitä viidakkoa kohti.
Belgialaisen upseerin onnistui uhkauksilla, herjauksilla ja kirouksilla
saada vapisevat miehensä ampumaan yhteislaukauksen peräytyvien
apinoiden jälkeen. Laukaus oli hajanainen ja huonosti tähdätty, mutta
ainakin yksi luodeista osui maaliinsa, sillä kun viidakko sulkeutui
karvaisten auttajain suojaksi, alkoi Tshulk, joka kantoi Werperiä
leveällä olkapäällään, hoiperrella ja kaatui.
Hän oli samalla hetkellä taas pystyssä, mutta belgialainen arvasi
apinan epävarmasta käynnistä, että se oli pahasti loukkaantunut. Hän
jäi kauas jälkeen toisista, ja vasta monta minuuttia myöhemmin kun
apinat olivat Tarzanin käskystä pysähtyneet, tuli Tshulk hitaasti
heidän luokseen, hoippuen puolelta toiselle ja kaatuen lopuksi
uudelleen taakkansa painon ja haavansa tuskan uuvuttamana.
Tuupertuessaan maahan Tshulk pudotti Werperin, niin että tämä kaatui
kasvot alaspäin, apinan ruumiin ollessa puolittain hänen päällään.
Tässä asennossa belgialainen tunsi jotakin puristuvan käsiään vasten,
jotka yhä olivat sidottuina selkään -- jotakin, mikä ei kuulunut apinan
karvaiseen ruumiiseen.
Miehen sormet tunnustelivat koneellisesti esinettä, joka oli melkein
niiden ulottuvilla -- siinä oli pehmeä pussi täynnä pieniä kovia
palasia. Werper äännähti kummastuksesta, kun hänen epäuskoinen mielensä
vähitellen käsitti, miten asian laita oli. Tämä oli mahdotonta, mutta
kuitenkin totta!
Hän ponnisteli hätäisesti riistääkseen pussin apinalta ja saadakseen
sen omaan haltuunsa, mutta hänen sidottujen käsiensä rajoitettu
liikkuma-ala esti sen. Hänen onnistui kuitenkin tunkea pussi kalliine
sisältöineen housujensa vyötärön sisään.
Tarzan, joka istui vähän matkan päässä, irrotteli kahlehtivien nuorien
jäljellä olevia solmuja. Pian hän heitti viimeisenkin nuoran syrjään ja
nousi pystyyn. Lähestyen Werperiä hän polvistui tämän viereen. Hän
tutki hetken ajan apinaa.
"Epäämättömästi kuollut", hän lausui. "Kovin paha asia -- hän oli
mainio miekkonen." Sitten hän kääntyi vapauttamaan belgialaista.
Hän vapautti ensin miehen ranteet ja kävi sitten käsiksi hänen
nilkkojaan sitovien köysien solmuihin.
"Voin kyllä suoriutua lopusta", sanoi belgialainen. "Minulla on pieni
taskuveitsi, jota he eivät huomanneet tarkastaessaan minua." Tällä
tavoin hänen onnistui välttää apinamiehen tarkkaavaisuus; hän etsi
pikku veitsensä, avasi sen ja leikkasi poikki pussin nahkahihnan, joka
kulki Tshulkin olkapään yli. Sitten hän siirsi pussin housunkauluksesta
paitansa rintamuksen alle, nousi ja lähestyi Tarzania.
Ahneus oli jälleen saanut hänet valtoihinsa. Unohtuneet olivat kaikki
hyvät tarkoitukset, jotka Jane Claytonin luottamus hänen kunniaansa oli
nostattanut. Mitä Jane oli saanut aikaan, sen oli pikku pussi
hävittänyt. Werper ei voinut kuvitella, kuinka se oli tullut suuren
apinan haltuun, jollei eläin mahdollisesti ollut nähnyt hänen
taisteluaan Ahmet Zekin kanssa, huomannut pussia arabialaisella ja
ottanut sitä pois häneltä. Mutta Werper oli varma, että Oparin
jalokivet olivat tässä pussissa, ja vain se seikka häntä nyt
innostutti.
"Nyt", sanoi apinamies, "pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut
siihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni."
Viidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä
oli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään
viivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään
puusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja
näin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.
Apinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä,
mutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui
pienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he
istuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka
yhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin
lehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan
lepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen
esimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin
matkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.
Miehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat
olivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan
kiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin
samalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten
kuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa,
johon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä
karjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.
"Siellä on joku pulassa", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. "Minun on
mentävä sinne -- siellä voi olla ystäviä."
"Vaimonne voi olla siellä", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas
oli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä
apinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia
päästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä
hänen pelastajansa että vangitsijansa.
Tarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut
ruoskanisku.
"Hyvä Jumala", hän huudahti, "hän voi olla siellä ja leijonat käyvät
heidän kimppuunsa -- ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta
päättää -- kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää
täällä, mies -- tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä
heidän luokseen." Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä
yöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.
Hetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet.
Sitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. -- Pysyisinkö täällä? --
hän kysyi itseltään. -- Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit
ottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.
Kääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan
viiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä --
ainiaaksi.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kotiin
Kun Apinain Tarzan syöksyi eteenpäin pitkin puita, kuului
abessinialaisten ja leijonain välisen taistelun melskeinen ääni yhä
selvemmin hänen herkkiin korviinsa, vahvistaen hänen vakaumustaan, että
ihmiset olivat hyvinkin tukalassa ottelussa.
Lopulta paistoi leiritulen loimu välillä olevien puiden keskitse
selvästi, ja hetkeä myöhemmin jättimäinen apinamies pysähtyi eräälle
leirin yli riippuvalle oksalle katselemaan alhaalla näkyvää kaameata
verilöylyä.
Hän loi yhden ainoan kaikki käsittävän silmäyksen taistelunäyttämölle,
ja sitten hänen katseensa kiintyi naisen hahmoon, joka oli suurta
leijonaa vastapäätä; välillä oli vain hevosen raato.
Peto kyyristyi juuri hyppyyn, kun Tarzan sai hirveän näyn silmiinsä.
Numa oli melkein sen oksan alla, jolla apinamies seisoi alastomana ja
aseettomana. Tarzan ei epäillyt hetkeäkään -- näytti siltä kuin hän ei
olisi edes pysähtynyt joutuisassa kulussaan pitkin puita, niin
salamannopeasti hän näki ja käsitti näyn alapuolellaan -- niin
välittömästi hän ryhtyi toimeen.
Jane Claytonista oli tilanne tuntunut niin toivottomalta, että hän vain
seisoi välinpitämättömän toivottomana odottaen ison ruhon tölmäystä,
joka viskaisi hänet maahan -- odottaen sitä hetken kestävää tuskaa,
jonka julmat kynnet ja kamalat torahampaat tuottaisivat, ennenkuin
tulisi lempeä unohdus, joka lopettaisi hänen surunsa ja kärsimyksensä.
Mitä hyödyttäisi yrittää pakoon? Yhtä hyvä oli katsella kauheata loppua
silmästä silmään kuin tulla turhan paon aikana takaapäin isketyksi
maahan. Hän ei edes sulkenut silmiään poistaakseen kauhean, murisevan
kidan näkyvistään. Niinpä hän nähdessään leijonan valmistautuvan
hyökkäämään näki myöskin pronssinvärisen mahtavan hahmon loikkaavan
yläpuoleltaan puusta samalla hetkellä, jolloin Numa nousi hypätäkseen.
Janen silmät kävivät ihmetyksestä ja epäuskoisuudesta suuriksi, kun hän
näki tuon hahmon, joka tuntui kuolleista nousseelta. Leijona oli
unohdettu -- samoin hänen oma vaaransa -- kaikki oli merkityksetöntä,
paitsi tämän merkillisen kuolleistaheräämisen ihme. Huulet raolla ja
kädet lujasti puristettuina kohoilevaa rintaa vasten Jane kurottautui
silmät suurina eteenpäin kuolleen puolisonsa näkemisestä lumoutuneena.
Hän näki jäntevän hahmon solahtavan leijonan viereen ja syöksyvän
loikkaavaa petoa vastaan valtavan, elävän muurinsärkijän tapaisena. Hän
näki pedon suistuvan sivulle, kun se oli jo melkein hänen kimpussaan,
ja samalla hetkellä hän käsitti, ettei pelkkä aineeton aave voinut
tällä tavoin tehdä tyhjäksi mielettömän leijonan hyökkäystä -- tuossa
oli todellinen, elävä voima, joka oli suurempi kuin eläimen.
Tarzan, hänen Tarzaninsa eli! Sanomattoman ilon huuto puhkesi hänen
huuliltaan, mutta kauhu keskeytti sen, kun hän näki puolisonsa
täydelleen suojattoman aseman ja käsitti, että leijona oli tointunut ja
kääntynyt Tarzania vastaan mielettömän kostonhimon vallassa.
Apinamiehen jalkojen juuressa oli kuolleen abessinialaisen hyljätty
kivääri, hänen, jonka raadeltu ruumis oli raajat levällään siinä, mihin
Numa oli sen jättänyt. Nopea katse, joka oli tähystellyt maasta jotakin
puolustusasetta, huomasi pyssyn, ja kun leijona nousi takajaloilleen
käydäkseen kiinni uhkarohkeaan ihmisolentoon, joka oli uskaltanut
pikkuruisine voimineen asettua sen saaliin väliin, suhahti raskas
pyssynperä ilmassa ja pirstoutui pedon leveään otsaan.