kumartui ja kohotti telttaseinän alareunaa, meni selkä edellä sisään ja
raahasi Mohammed Beydin ruumista jäljessään. Hän veti sitä perässään
kuolleen rosvon vuodematoille saakka ja hapuili sitten pimeässä, kunnes
löysi Mohammed Beydin revolverin. Hän palasi ase kädessä kuolleen
miehen luo, polvistui vuoteen viereen ja pujottaen oikean kätensä
aseineen mattojen alle kasasi vasemmalla kädellään joukon paksuja
huopia revolverin yläpuolelle ja ympärille. Sitten hän veti
liipasimesta ja yskäisi samalla hetkellä.
Joku teltan ulkopuolella seisova ei olisi hänen yskinnältään voinut
kuulla tukahdutettua laukausta. Werper oli tyytyväinen. Synkkä hymy
väreili hänen huulillaan, kun hän veti aseen matoista ja sovitti sen
huolellisesti kuolleen miehen oikeaan käteen, taivuttaen kolme sormea
kädensijan ympäri ja etusormi liipasimen suojuksen sisäpuolelle.
Hän viipyi vielä hetken järjestelläkseen sekaisia mattoja, ja lähti
sitten, kuten oli tullutkin, kiinnittäen teltan takaseinän maahan,
niinkuin se oli ollut, ennenkuin hän oli sitä kohottanut.
Mennen vangin telttaan hän poisti sieltäkin kaikki, mikä olisi
osoittanut, että joku olisi kulkenut takaseinän alitse. Sitten hän
palasi omaan telttaansa, astui sisään, kiinnitti telttansa takaseinän
maahan ja ryömi vuoteelleen.
Seuraavana aamuna hän heräsi, kun Mohammed Beydin orja kiihtyneenä
kutsui häntä oviaukolta.
"Pian! Pian!" huudahti musta kauhistuneella äänellä. "Tulkaa! Mohammed
Beyd on kuolleena teltassaan -- hän on kuollut oman kätensä kautta."
Werper nousi nopeasti vuoteellaan istumaan, kuultuaan ensi hälytyksen,
ja hänen kasvoillaan oli hämmästyksen ilme. Mutta mustan viime sanat
houkuttivat hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen, ja kasvojen
jännittyneet piirteet lientyivät vinoksi hymyksi.
"Minä tulen", hän huudahti orjalle, ja vetäen saappaat jalkaansa hän
nousi ja lähti teltastaan.
Leirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia
Mohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki
joukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja
jäykkä.
Tunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon
viereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi
sitten arabialaisiin päin.
"Kuka on tämän tehnyt?" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava
että syyttävä. "Kuka on murhannut Mohammed Beydin?"
Koko joukko puhkesi äkkiä sekasortoisesti väittämään häntä vastaan.
"Mohammed Beydiä ei ole murhattu", huusivat miehet. "Hän on saanut
omasta kädestään surmansa. Tämä ja Allah ovat todistajamme." Ja he
osoittivat revolveria kuolleen miehen kädessä.
Werper teeskenteli hetken ajan epäuskoisuutta, mutta näytti lopulta
käsittävän, että Mohammed Beyd oli tosiaan tappanut itsensä surren sen
valkoisen naisen kuolemaa, jota hän kaikkien miestensä tietämättä oli
rakastanut niin hellästi.
Werper itse kääri kuolleen miehen huovat ruumiin ympäri, sovittaen
huolellisesti sisäpuolelle kärventyneen ja luodin lävistämän kankaan,
joka oli vaimentanut edellisenä yönä ammutun laukauksen äänen. Sitten
kuusi neekeriä kantoi ruumiin aukeamalle, jossa leiri oli, ja siellä he
panivat sen matalaan hautaan. Kun löyhä multa putosi hiljaiselle
hahmolle, joka oli pahaa kielivien huopien alla, pääsi Albert
Werperiltä toinen helpotuksen huokaus -- hänen suunnitelmansa oli
onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.
Ahmet Zekin ja Mohammed Beydin kuoltua olivat rosvot ilman johtajaa, ja
lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät palata pohjoiseen niiden
heimojen luo, joihin kuuluivat. Saatuaan tietää, mihin suuntaan he
aikoivat mennä, ilmoitti Werper, että hän puolestaan lähtisi itäänpäin
rannikkoa kohti, ja kun he eivät tienneet hänellä olevan mitään, mitä
olisivat halunneet, sanoivat he olevansa suostuvaisia päästämään hänet
tiehensä.
Kun he ratsastivat pois, istui hän hevosellaan keskellä aukeamaa,
katsellen, kuinka he toinen toisensa jälkeen hävisivät viidakkoon, ja
kiitti jumalaansa, että vihdoinkin oli päässyt noiden roistojen
kynsistä.
Kun hän ei enää kuullut ääntäkään heistä, kääntyi hän oikealle ja
ratsasti metsään sitä puuta kohti, johon oli kätkenyt lady Greystoken.
Pidättäen hevostaan sen alla hän huusi iloisella ja toivehikkaalla
äänellä: "Hyvää huomenta!"
Vastausta ei kuulunut, ja vaikka hänen silmänsä tutkivat tiheätä
lehvistöä, ei hän voinut nähdä merkkiäkään nuoresta naisesta.
Laskeutuen ratsailta hän kiipesi nopeasti puuhun, niin että saattoi
nähdä sen kaikki oksat. Puu oli tyhjä -- Jane Clayton oli hävinnyt
viidakkoyön hiljaisten hetkien aikana.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Tarzanin muisti elpyy
Kun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä
pussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta
arabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi
taistelleet.
Mitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla
piikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo
metalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen
tunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että
keltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja
kuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa
-- että se oli ollut hänen?
Millainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen
muistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain
keskuudessa -- sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja,
hahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään
tekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa
muodossaankin olivat tuttuja.
Muisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet
aivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus
vähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.
Ihmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta
viikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan
voinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet
hänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän
nimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen
kasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa
muisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain
Tarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä
paikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta,
mutta ympäristö oli toinen kuin nykyään -- hän näki rakennuksen -- hän
näki monia rakennuksia -- ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia.
Tarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä
ongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja
sitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu
viidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan
karvaisen apinajoukon kanssa.
Tarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa
kaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli,
hänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu,
valkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin
erottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.
Jos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi
parempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen,
Tarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen
tyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin
kantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.
Metsän reunassa hän kohtasi arabialaiset, jotka palasivat Ahmet Zekiä
etsimästä. Hän piiloutui, antoi heidän mennä ohi ja jatkoi sitten
matkaa hävitettyä kotiansa kohti, jonka oli jo ollut vähällä muistaa.
Hänen matkansa tasangon poikki keskeytyi hänen huomatessaan pienen
antilooppijoukon vähäisessä norossa, jossa maasto ja tuuli yhdessä
tekivät väijymisen helpoksi. Lihava, vuoden vanha eläin oli puolen
tunnin varovaisen hiivinnän ja äkillisen, villin hyökkäyksen palkkana.
Myöhään iltapuolella apinamies istui kyykkyyn saaliinsa ääreen,
nauttiakseen taitonsa, viekkautensa ja urheutensa hedelmää.
Kun nälkä oli tyydytetty, tuli janon vuoro. Joki houkutteli häntä
virkistävän vetensä luo, ja kun hän oli juonut, oli yö jo tullut, ja
hän oli yhä noin puolen kilometrin päässä jokea alaspäin siitä
kohdasta, jossa hän oli nähnyt keltaisen harkkopinon ja jossa hän
toivoi kohtaavansa muistamansa naisen tai saavansa jotakin selvitystä
siitä, missä ja kuka hän oli.
Viidakon asujamille ei aika tavallisesti paljoakaan merkitse, ja kiire
on suorastaan inhottava paitsi kun sen syynä on kauhu, raivo tai nälkä.
Tänään eletty päivä oli mennyt. Huomispäivät, joita oli ääretön jono,
riittäisivät oivallisesti Tarzanin tarkoituksiin. Ja sitäpaitsi
apinamies oli väsynyt ja tahtoi nukkua.
Muuan puu tarjosi hänelle turvaa, yksinäisyyttä ja mukavuutta kuten
hyvin varustettu makuuhuone ainakin, ja hän vaipui pian syvään uneen,
villin joen rannalla metsästävien ja metsästettyjen eläinten säestäessä
huudoillaan hänen uinailuaan.
Aamulla hän oli sekä nälkäinen että janoinen uudelleen, ja pudottautuen
puusta hän lähti juomapaikalle joen rantaan. Siellä hän huomasi
Numa-leijonan ehtineen ennen. Suuri otus lipoi vettä ahnaasti ja
Tarzanin lähestyessä tiellä sen takana nosti päätään ja suunnaten
katseensa taaksepäin tuuheaharjaisten hartioiden yli tuijotti
tunkeilijaan. Sen kurkusta kuului matala varoitusmurina, mutta Tarzan,
joka arvasi, että peto oli juuri lähtenyt saaliiltaan kylläisenä, teki
vain pienen kierroksen ja jatkoi matkaansa joelle, jossa pysähtyi
muutaman metrin päähän ruskeankeltaisen kissaeläimen yläpuolelle ja
laskeutuen käsiensä ja jalkojensa varaan upotti kasvonsa viileään
veteen. Hetken ajan leijona silmäili edelleen miestä, sitten jatkaen
juontiaan, ja mies ja eläin sammuttivat janonsa vieri vieressä,
kumpikin näennäisesti unohtaen toisensa läsnäolon.
Numa lopetti ensiksi. Kohottaen päätään se tuijotti joen poikki
muutaman minuutin ajan, osoittaen ryhdissään sellaista kivettynyttä
tarkkaavaisuutta, joka on luonteenomainen sen sukuisille eläimille.
Jollei ohikulkeva tuulenhenki olisi löyhyttänyt sen mustaa harjaa,
olisi sitä voinut luulla keltaisesta pronssista muovailluksi: niin
liikkumaton, niin patsasmainen oli sen asento.
Syvä huokaus laajoista keuhkoista lopetti jäykkyyden. Mahtava pää
kääntyi hitaasti ympäri, kunnes keltaiset silmät kohdistuivat mieheen.
Karvaiset huulet kaartuivat ylöspäin, ja keltaiset torahampaat tulivat
näkyviin. Toinen varoitusmurina tärisytti voimakkaita poskia, ja
eläinten kuningas kääntyi mahtavana ympäri ja asteli hitaasti tietä
pitkin tiheään kaislikkoon.
Apinain Tarzan joi edelleen, mutta tarkkasi harmailla silmillään
salavihkaa ison eläimen jokaista liikettä, kunnes se oli kadottanut
hänet näkyvistään, ja silloinkin hänen terävät korvansa saivat selville
pedon kaikki toimet.
Joessa pistäydyttyään hän söi sattumalta löytämiään munia niukaksi
aamiaisekseen, ja sitten hän lähti jokea ylöspäin huvilan raunioita
kohti, missä kultaharkot olivat osoittaneet eilispäivän taistelun
paikan.
Ja kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä
suuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja
hevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui
siltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.
Apinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei
ollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras
oli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla
oli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun
jälkimmäinen oli viety muualle.
Kaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä -- sievät piikivet,
keltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella.
Hän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän
kääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon
poikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin
ketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.
Hänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää -- hän vain samosi eteenpäin
viidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen
pääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää
Tshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.
Kahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden
ja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna
hänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän
muutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä
haju tuntui.
Ei kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla
itää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä
hänen nenänsä oli jo aavistanut -- ratsastaja oli se, joka oli
varastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä
harmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes
oli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.
Vain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän
hänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen
eteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet
raastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta
makaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa
polvillaan hänen rintansa päällä.
Werper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen
piirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen
kurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä
puolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti
kuin ne aikoivat riistää hengenkin.
"Koreat piikivet?" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. "Mitä olet
tehnyt koreilla piikivillä -- Tarzanin koreilla piikivillä?"
Tarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa
saattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni
taas puhumaan.
"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta", hän huusi, "hän pakotti
minut antamaan pussin ja piikivet".
"Näin kaiken sen", vastasi Tarzan, "mutta pussin piikivet eivät olleet
Tarzanin piikiviä -- ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on
yllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla.
Arabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena
pois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni -- missä
ne ovat?"
"En tiedä, en tiedä", huudahti Werper. "Annoinhan ne Ahmet Zekille,
muutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän
seurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut
olla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia
ei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut
löytää sitä."
"Minä löysin sen, kuuletko", murisi Tarzan, "ja löysin myös piikivet,
jotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet
Tarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat,
muutoin tapan sinut." Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman
lujemmin uhrin kurkun ympäri.
Werper ponnisti päästäkseen vapaaksi. "Hyvä Jumala, loordi Greystoke",
onnistui hänen huudahtaa, "tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen
kiviä?"
Sormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme
lievensi harmaiden silmien ankaruutta.
"Loordi Greystoke!" kertasi apinamies. "Loordi Greystoke! Kuka on
loordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen."
"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke", huudahti belgialainen.
"Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti
siihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän
mustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti
muistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, -- ettekö
todellakaan muista sitä?"
"John Clayton, Greystoken loordi!" kertasi Tarzan. Sitten hän oli
hetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen
ilme tuli hänen silmiinsä -- kummastuksen ja äkillisen selviämisen.
Unohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut
päästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta
ja hypähti pystyyn.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Jane!" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin.
"Vaimoni?" hän kysyi. "Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te
tiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te
seurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin
sieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa
minulle, ettette ole."
"Hän on pahempi kuin veijari", lausui rauhallinen ääni ihan heidän
takanaan.
Tarzan kääntyi hämmästyneenä ja näki pitkän virkapukuisen miehen
seisovan tiellä muutaman askeleen päässä, ja taempana oli joukko mustia
sotureita Kongon vapaavaltion univormuissa.
"Hän on murhaaja", jatkoi upseeri. "Olen tavoittanut häntä pitkän
aikaa, viedäkseni hänet tutkittavaksi ylemmän upseerin tappamisesta."
Werper oli nyt seisaallaan ja tuijotti kalpeana ja vavisten sitä
kohtaloa, joka oli saavuttanut hänet sokkeloisen viidakon kätköistäkin.
Hän kääntyi vaistomaisesti paetakseen, mutta Apinain Tarzan ojensi
voimakkaan kätensä ja tarttui hänen olkaansa.
"Odottakaa!" sanoi apinamies vangilleen. "Tämä herra haluaa puhutella
teitä, samoin minäkin. Kun välimme tulevat selviksi, saakoon hän
teidät. Sanokaa minulle, kuinka vaimoni on käynyt."
Belgialainen upseeri katseli uteliaana melkein alastonta valkoista
miestä. Hän huomasi omituisen vastakohdan miehen alkeellisten aseiden
ja varusteiden ja hänen puhumansa sujuvan ja luontevan ranskankielen
välillä. Edelliset edustivat alhaisinta, jälkimmäinen korkeinta
sivistysmuotoa. Hän ei voinut täsmälleen määritellä tämän omituisen
olennon yhteiskunnallista asemaa, mutta ainakaan hän ei pitänyt siitä
rauhallisesta varmuudesta, jota mies osoitti uskaltaessaan määrätä,
milloin hän saisi vangin haltuunsa.
"Suokaa anteeksi", hän sanoi astuen esiin ja laskien kätensä Werperin
toiselle olalle, "tämä herra on minun vankini. Hänen pitää tulla minun
kanssani."
"Kun olen selvittänyt välini hänen kanssaan", vastasi Tarzan
rauhallisesti.
Upseeri kääntyi ja viittasi sotilaille, jotka olivat polulla hänen
takanaan. Osasto aseistettuja mustia astui nopeasti esiin. Kiiruhtaen
kolmen miehen taitse sotilaat ympäröivät apinamiehen ja hänen vankinsa.
"Minun puolellani on sekä laki että voima lain täytäntöönpanemiseksi",
ilmoitti upseeri. "Älkäämme ryhtykö kiistelemään. Jos teillä on jotain
valittamista tätä miestä vastaan voitte tulla kanssani ja esittää
säännönmukaisesti syytöksenne täysivaltaisen tuomioistuimen edessä."
"Teidän lailliset oikeutenne eivät ole kaiken epäilyn yläpuolella,
ystäväiseni", vastasi Tarzan, "ja teidän voimanne panna käskynne
täytäntöön on vain näennäinen -- ei todellinen. Te olette uskaltanut
aseistetun joukon kanssa tulla brittiläiselle alueelle. Missä teillä on
valtuus, joka oikeuttaa tällaiseen maahantunkeutumiseen? Missä on
luovutuskirja, jonka nojalla voitte pidättää tämän miehen? Ja mitä
takeita teillä on, että minä en voi hankkia aseistettua joukkoa, joka
ympäröi teidät ja estää palaamasta Kongon vapaavaltioon?"
Belgialainen menetti malttinsa. "Minulla ei ole halua väitellä
alastoman villin kanssa", hän huudahti. "Jollette tahdo kärsiä
väkivaltaista kohtelua, ette saa sekaantua minun asioihini. Kersantti,
ottakaa vanki."
Werper kurotti huulensa Tarzanin korvan kohdalle. "Varjelkaa minua
heiltä, niin voin näyttää teille sen paikan, jossa näin vaimonne eilen
illalla", hän kuiskasi. "Nyt juuri hän ei voi olla kaukana tästä
paikasta."
Sotilaat, seuraten kersanttinsa merkkiä, sulkivat piirinsä ottaakseen
Werperin kiinni. Tarzan tarttui belgialaisen vyötäisiin ja kantaen
häntä kuin jauhosäkkiä loikkasi eteenpäin, koettaen murtaa itselleen
tien ketjun läpi. Hänen oikea nyrkkinsä osui lähimmän soturin leukaan
ja lennätti hänet taaksepäin tovereittensa päälle. Iskuun kohotetut
kiväärit riistettiin niiden käsistä, jotka salpasivat hänen tiensä, ja
mustat sotilaat keikahtelivat oikeaan ja vasempaan, kun apinamies
taisteli rajuna vapautensa puolesta.
Mustat ympäröivät niin täydellisesti molemmat miehet, etteivät
uskaltaneet ampua, peläten luotien osuvan tovereihin, ja Tarzan oli jo
tunkeutunut heidän lävitseen ja aikoi juuri livahtaa viidakon
sokkeloisiin kätköihin, kun muuan mies, joka oli takaa hiipinyt hänen
luokseen, iski häntä pyssyllään raskaasti päähän.
Samalla hetkellä apinamies oli maassa, ja hänen selässään oli tusinan
verran mustia sotureita. Tultuaan jälleen tuntoihinsa hän huomasi
olevansa lujasti sidottu, ja samoin oli Werperkin. Saatuaan
ponnistuksensa päättymään hyvin oli belgialainen upseeri hyvällä
tuulella ja halukas ivailemaan vankejaan siitä, kuinka helposti heidät
oli saatu kiinni, mutta hän ei saanut Apinain Tarzanilta yhtäkään
vastausta. Werper taas oli hyvin liukaskielinen esittäessään
vastalauseitaan. Hän selitti, että Tarzan oli englantilainen loordi,
mutta upseeri vain nauroi tätä vakuutusta ja neuvoi vankiaan säästämään
sanojaan, jotta voisi puolustaa itseään oikeudessa.
Kohta kun Tarzan tuli jälleen tajuihinsa ja huomattiin, ettei hän ollut
pahasti loukkaantunut, sidottiin vangit sotilaiden keskelle ja alettiin
marssia takaisin Kongon vapaavaltion rajaa kohti.
Illansuussa matkue pysähtyi erään virran varrelle; sotilaat tekivät
leirin ja valmistivat illallisen. Läheisen viidakon tiheästä lehviköstä
tarkkasi villi silmäpari hiljaisen innokkaasti ja uteliaasti mustien
sotilaiden toimia. Olento katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta,
kuinka rakennettiin boma, tehtiin tulia ja valmistettiin ruokaa.
Tarzan ja Werper olivat komppanian pysähdyttyä maanneet sidottuina
pienen rensselikasan takana, mutta kun ateria oli saatu valmiiksi,
käski heidän vartijansa heitä nousemaan ja tulemaan valkean ääreen
missä heidän kätensä irroitettaisiin, jotta he voisivat syödä.
Kun jättimäinen apinamies nousi, näkyi viidakossa katselevan olennon
silmissä hämmästynyt jälleentuntemisen ilme, ja villeiltä huulilta
kuului matala kurkkuääni. Tarzan kävi heti tarkkaavaiseksi, mutta
vastausmurina kuoli hänen huulilleen, koska hän pelkäsi, että se
herättäisi sotilaiden epäluuloa.
Äkkiä hän sai erään ajatuksen. Hän kääntyi Werperiin päin.
"Aion puhua teille kovalla äänellä ja sellaista kieltä, jota ette
ymmärrä. Olkaa kuuntelevinanne tarkasti, mitä sanon, ja mumiskaa
silloin tällöin jotakin ikäänkuin vastaukseksi samalla kielellä --
pakoonpääsymme voi riippua ponnistustenne menestymisestä."
Werper nyökkäsi suostumuksen ja ymmärtämyksen merkiksi, ja silloin
alkoi hänen toverinsa huulilta kuulua merkillistä mongerrusta, jota voi
yhtä sopivasti verrata koiran haukuntaan ja murinaan kuin marakattien
rupatukseenkin.
Lähinnä olevat sotilaat katsoivat ällistyneinä apinamieheen. Jotkut
heistä nauroivat, toiset taas vetäytyivät pois, ollen ilmeisesti
taikauskoisen pelon vallassa. Upseeri lähestyi vankeja Tarzanin yhä
rupatellessa ja pysähtyi heidän taakseen kuunnellen häntä hämmästyneenä
ja mielenkiintoa osoittaen. Kun Werper mutisi jotakin naurettavaa
sekamelskaa vastaukseksi, nousi hänen uteliaisuutensa ylimmilleen ja
hän astui eteenpäin pyytäen saada tietää, mitä kieltä he haastelivat.
Tarzan oli tämän miehen puhetavan ja käytöksen nojalla tehnyt matkan
aikana päätelmiä hänen sivistysmäärästään. Nyt hänen vastauksensa
onnistuminen riippui hänen arviointinsa paikkansapitävyydestä.
"Kreikkaa", hän selitti.