Clayton innokkaasti odottavan miehensä syliin. Lyhyen hetken ajan
Tarzan puristi puolisoaan hellästi rintaansa vasten, sitten pikainen
silmäys ympärille herätti apinamiehen huomaamaan vaarat, jotka yhä
ympäröivät heitä.
Joka taholla leijonat yhä loikkivat uusien uhrien kimppuun. Pelosta
hullut hevoset uhkasivat heitä yhä, syöksyessään umpimähkään aitauksen
toiselta laidalta toiselle. Eloonjääneiden soturien pyssyjen luodit
lisäsivät vain heidän tilanteensa vaarallisuutta.
Paikoilleen jääminen oli kuoleman tavoittelua. Tarzan tarttui Jane
Claytoniin ja nosti hänet leveälle olkapäälleen. Mustat, jotka olivat
nähneet hänen tulonsa, katselivat kummastuneina, kuinka alaston
jättiläinen helposti hyppäsi puun oksille, josta oli kuin aave
pudottautunut leiriin, ja katosi kuten oli tullutkin, vieden heidän
vankinsa mukanaan.
Ja niin pääsi Tarzan kenenkään ahdistamatta abessinialaisten leiristä,
josta taistelun melske seurasi häntä syvälle viidakkoon, kunnes
lisääntyvä välimatka vähitellen vaimensi sen kokonaan.
Apinamies lähti takaisin siihen paikkaan, johon oli jättänyt Werperin.
Nyt oli hänen sydämessään iloa äsken vallinneen pelon ja surun sijasta,
ja hän oli päättänyt antaa belgialaiselle anteeksi ja auttaa häntä
pakenemaan. Mutta kun hän tuli sinne, oli Werper poissa, ja vaikka
Tarzan huuteli häntä monta kertaa, ei hän saanut vastausta. Varmana
siitä, että mies oli omia suunnitelmia seuraten tahallaan välttänyt
häntä, tunsi hän, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta panna
vaimoaan taaskin vaaroille ja rasituksille alttiiksi, ryhtymällä
perusteellisemmin etsimään kadonnutta belgialaista.
"Hän on paollaan tunnustanut syyllisyytensä, Jane", hän sanoi. "Me
annamme hänen nyt niittää, mitä on kylvänyt."
He suuntasivat matkansa suoraan kuin kirjekyyhkyset raunioita ja
hävitystä kohti sille paikalle, joka kerran oli ollut heidän onnellisen
elämänsä keskuksena. Pian pystyttäisivät avuliaat mustat kädet heidän
kotinsa taas kuntoon uskollisten wazirien ahertaessa jälleen iloisina
ja onnellisina siitä, että kuolleena murehdittu isäntäväki oli
palannut.
Heidän tiensä sivuuttivat Ahmet Zekin kylän, ja siellä he tapasivat
paalutuksesta ja alkuasukasmajoista vain hiiltyneitä, yhä savuavia
jäännöksiä mykkänä todistuksena voimakkaan vihollisen vihasta ja
kostosta.
"Wazirit", huomautti Tarzan synkästi hymyillen.
"Jumala heitä siunatkoon!" huudahti Jane Clayton.
"He eivät voi olla kaukana meistä", sanoi Tarzan, "Busuli ja muut.
Kulta on mennyttä ja samoin Oparin jalokivet, Jane, mutta meillä on
toisemme ja wazirit -- meillä on rakkautta, rehellisyyttä, ja
ystävyyttä. Ja mitä ovat kulta ja jalokivet näihin verrattuina?"
"Jospa vain Mugambi eläisi", vastasi Jane, "ja ne muut urheat miehet,
jotka uhrasivat henkensä turhaan koettaessaan suojella minua!"
Tuntien sekä iloa että surua he menivät ääneti kotoisen viidakon läpi
ja päivän muuttuessa illaksi tuli apinamiehen korviin etäisten äänien
epäselviä sointuja.
"Me lähestymme wazireja, Jane", hän sanoi. "Voin kuulla heidät
edessämme. Luullakseni he aikovat leiriytyä yöksi."
Puoli tuntia myöhemmin puolisot kohtasivat joukon mustia sotureita,
jotka Busuli oli koonnut ryhtyäkseen kostosotaansa rosvoja vastaan.
Heidän mukanaan olivat heimon vangitut naiset, jotka he olivat
löytäneet Ahmet Zekin kylästä, ja Busulin sivulla häämötti tuttu musta
hahmo, joka oli jättimäisiin wazireihin verrattuna hyvin kookas. Siinä
oli Mugambi, jonka Jane oli luullut kuolleen hiiltyneitten raunioitten
keskelle.
Ah, sellaista jälleennäkemistä! Tanssi, laulu ja nauru herätti synkän
metsän kaiut myöhään yöhön. Wazirit kertoivat yhä uudestaan erilaisista
seikkailuistaan. Yhä uudelleen he toistelivat taistelunsa villejä
petoja ja villejä miehiä vastaan, ja päivä sarasti jo, kun Busuli
ainakin neljännenkymmenennen kerran selosti, kuinka hän, mukanaan
kourallinen sotureitaan, oli katsellut taistelua kultaharkoista, johon
Abdul Murakin abessinialaiset olivat ryhtyneet Ahmet Zekin arabialaisia
rosvoja vastaan, ja kuinka he, voittajien ratsastettua pois, olivat
hiipineet esiin joen kaisloista ja lähteneet tiehensä kalliit harkot
mukanaan, kätkeäkseen ne sellaiseen paikkaan, josta rosvon silmä ei
niitä milloinkaan voisi huomata.
Kun vertailtiin belgialaisesta saatuja kokemuksia, tultiin täysin
selville hänen pahanilkisestä toiminnastaan. Vain lady Greystoke näki
myös jotakin kiitettävää miehen käytöksessä, mutta hänenkin oli vaikea
sovittaa toisiinsa Werperin monia inhottavia tekoja ja tätä yhtä
ritarillisuuden ja kunnian ilmausta.
"Syvällä jokaisen ihmisen sielussa", sanoi Tarzan, "piilee varmaankin
kunnollisuuden siemen. Sinun oma viattomuutesi, Jane, se pikemminkin
kuin avuttomuutesi herätti hetken ajaksi sen syvälle vajonneen miehen
uinuvan kunniantunnon. Tämän yhden teon kautta hän ilmaisi paremman
puolensa; ja korvatkoon se kaikki hänen tekemänsä synnit, kun hänet
kutsutaan Luojansa eteen."
Ja Jane Clayton kuiskasi lämpimästi: "Amen!"
* * * * *
Oli kulunut kuukausia. Wazirien työ ja Oparin kulta oli uudelleen
rakentanut ja pannut kuntoon Greystoken hävitetyn kodin. Suuren
afrikkalaisen maatilan yksinkertainen elämä jatkui taas samaan tapaan
kuin ennen belgialaisen ja arabialaisten tuloa. Eilispäivän surut ja
vaarat oli unohdettu.
Ensi kerran moneen kuukauteen loordi Greystoke tunsi voivansa saada
vapaapäivän itselleen ja wazireilleen. Järjestettiin suuri
metsästysretki, jotta uskolliset työntekijät voisivat juhlallisesti
viettää työnsä lopettajaisia.
Pyyntimatka onnistui kaikissa suhteissa hyvin, ja kymmenen päivän
kuluttua sen alkamisesta lähti runsaasti kuormattu safari paluumatkalle
waziri-tasankoa kohti. Loordi ja lady Greystoke ratsastivat Busulin ja
Mugambin kanssa matkueen etunenässä, ja heidän naurunsa ja puhelunsa
ilmaisi sitä teeskentelemätöntä tuttavallisuutta, jonka yhteiset
harrastukset ja molemminpuolinen kunnioitus synnyttää erirotuistenkin
kunnollisten ja älykkäiden ihmisten kesken.
Jane Claytonin hevonen kavahti äkkiä jotakin esinettä, joka oli pitkän
ruohikon piilossa avoimella paikalla viidakossa. Tarzanin terävät
silmät tähystivät nopeasti selitystä eläimen vauhkouteen.
"Mikä tuossa on?" huudahti hän hypäten satulasta ja hetkeä myöhemmin
olivat kaikki neljä kehässä ihmisen pääkallon ja pienen vaalenneen
luukasan ympärillä.
Tarzan kumartui ja nosti nahkapussin ihmisen kaameiden jäännösten
vierestä. Pussin sisällä tuntui olevan jotakin kovaa, ja häneltä pääsi
hämmästyksen äännähdys.
"Oparin jalokivet!" hän huudahti kohottaen pussia korkealle ja jatkoi:
"Tässä on siis belgialaisen Werperin jäännökset."
Mugambi nauroi. "Katsohan pussin sisään, bwana", huudahti hän, "niin
näet minkälaisia Oparin jalokivet ovat -- näet, minkä puolesta
belgialainen antoi henkensä." Ja neekeri nauroi ääneen.
"Miksi naurat?" kysyi Tarzan.
"Koska", vastasi Mugambi, "täytin belgialaisen pussin joen soralla
ennenkuin pakenin abessinialaisten leiristä, jossa olimme vankina.
Jätin belgialaiselle ainoastaan arvottomia kiviä ja vein mukanani
jalokivet, jotka hän oli varastanut sinulta. Minun ikuiseksi häpeäkseni
jää, että ne jälkeenpäin varastettiin minulta, kun nukuin viidakossa,
mutta belgialainen ainakin menetti ne -- avaa hänen pussinsa, niin saat
nähdä."
Tarzan irrotti hihnan, joka piti nahkapussin suuta suljettuna, ja antoi
sisällön hitaasti valua kämmenelleen. Mugambin silmät kävivät näystä
suuriksi, ja toisilta pääsi hämmästyksen ja epäuskoisuuden
huudahduksia, sillä homehtuneesta ja hauraaksi käyneestä pussista
juoksi virtanaan loistavia ja säkenöiviä jalokiviä.
"Oparin jalokivet!" huudahti Tarzan. "Mutta kuinka Werper sai ne
jälleen haltuunsa?"
Ei kukaan osannut vastata, sillä Tshulk että Werper olivat kuolleet,
eikä kukaan muu tiennyt asiasta.
"Mies parka!" sanoi apinamies heilauttaen itsensä taas satulaan.
"Kuolemassaankin hän on sovittanut rikkomuksiaan -- saakoot hänen pahat
tekonsa unohtua samalla kun hänen luunsa pääsevät rauhaan."