arabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon
länttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja
tähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.
Frecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen
täytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa
kuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka
huomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan
eurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.
Jos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei
hän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata
kertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja
lumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan.
Belgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen
halunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.
Jos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui
sen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena,
olisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.
Werperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin
kanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen
murhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos
hänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.
Toisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun
rinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa
nuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen
viekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja
ihailleet vangin kauniita muotoja.
Tämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli
tuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran
joutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed
Beyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.
Mutta nyt oli kaikki toisin -- vain kurja kristitty koira oli nyt hänen
ja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja
ottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen
hallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi
luopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen
yksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi
kaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.
Hän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka
kaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat --
ne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea
uhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.
"Tiedättekö", hän kysyi kumartuen Janeen päin, "minne tämä mies
tahtoisi viedä teidät?"
Jane Clayton nyökkäsi myöntävästi.
"Ja te tahdotte tulla mustan sulttaanin leluksi?"
Nuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei
vastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult
oli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei
osoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.
"Voitte päästä tästä kohtalosta", jatkoi arabialainen. "Mohammed Beyd
pelastaa teidät." Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean
käden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa
paljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen
ilmaissut.
Jane Clayton vääntäytyi irti hänen otteestaan.
"Te peto!" huudahti hän. "Jättäkää minut tai kutsun herra Frecoultia."
Mohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut
ylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat
hampaansa.
"Herra Frecoult?" hän pilkkasi. "Ei täällä ole sellaista henkilöä.
Miehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän
tappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei
Ahmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja
suunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että
te pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa
hyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi
helpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin
haaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne." Näin vakuuttaen
arabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen
aihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.
Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin
syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin
vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen
miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana
suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.
Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se
pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan
eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty
näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia
kahleisiin.
Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed
Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen
leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed
Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut -- siinä oli ollut kassavakakkuja
ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu
marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran
jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi.
Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa
olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka
aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.
Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli,
jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla
liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät
keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä
äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä
mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden
näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä.
Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta
vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä,
sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia
reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen
hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten
soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta.
Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa
ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen
sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi
hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.
Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta
puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi
muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä
harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan
taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni
tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.
Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan
oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin
ruumiista irtautunut henki.
YHDESKOLMATTA LUKU
Pako viidakkoon
Vääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti
pahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen
suloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon
Jane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä
mukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen
suhteessa vankiin.
Ja kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä
mieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että
tämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen
kohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla
oli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane
Claytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne
huomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta
inhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.
Janen mies oli kuollut, ja Werper kuvitteli voivansa nuoren naisen
sydämessä täyttää sen paikan, jonka kuolon kolkko viikatemies oli
jättänyt tyhjäksi. Hän voisi ehdottaa Jane Claytonille avioliittoa --
sitä ei Mohammed Beyd ehdottaisi, ja lisäksi Jane torjuisi sellaisen
tarjouksen hänen puoleltaan yhtä selvästi inhoten kuin hänen saastaisen
himonsakin.
Piankin belgialainen oli onnistunut vakuuttaa itselleen, että vanki
täydellä syyllä oli alkanut tuntea rakkautta häntä kohtaan -- olihan
Jane muka vielä naisellisilla eri tavoilla ilmaissut uuden
kiintymyksensä häneen.
Ja sitten hän teki äkillisen päätöksen. Hän viskasi huovat päältään ja
nousi pystyyn. Vetäen saappaat jalkaansa ja kiinnittäen patruunavyön ja
revolverin vyötäisilleen hän astui telttansa oviverhon luo ja kurkisti
ulos. Vangin teltan ovella ei ollut vartijaa! Mitä se tarkoitti? Onni
oli tosiaan hänelle suosiollinen.
Astuen ulkopuolelle hän livahti Janen teltan taakse. Sielläkään ei
ollut vartijaa! Ja nyt hän käveli rohkeasti teltan oviaukolle ja astui
sisään.
Kuutamo loisti sisällä himmeästi. Teltan toisella puolen kumartui jokin
hahmo vuodehuopien yli. Kuului kuiskaus, ja toinen hahmo nousi
vuoteella istumaan. Albert Werperin silmät tottuivat vähitellen teltan
puolipimeään. Hän näki, että vuoteen yli kumartui miehen hahmo, ja
arvasi, kuka tämä yöllinen vieras oli.
Hänet valtasi synkkä, mustasukkainen raivo. Hän astui askeleen toisia
teltassa olijoita kohti. Hän kuuli kauhistuneen huudon nuoren naisen
huulilta, kun tämä tunsi yläpuolellaan olevan miehen piirteet, ja hän
näki Mohammed Beydin tarttuvan vangin kurkkuun ja painavan hänet
takaisin huoville.
Toiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden
kaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli
hänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.
Hän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin
selkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta
hyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan
ilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta
arabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan
vastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti
kasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi
käyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän
seuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän
tempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti
niin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni
nahkasuojukseensa.
Ennenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja
syöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin,
ja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta
koettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla
kun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli
kaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.
Yhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka
ei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista
vastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää
veistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun
ensimmäisellä lyhyellä väliajalla.
"Kristitty koira", hän kuiskasi, "katso tätä veistä Mohammed Beydin
kädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine,
jonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd
raastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin
rukoile häntä nyt -- minuutin kuluttua olet kuollut." Näin sanoen hän
hyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle
pään yläpuolelle.
Werper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein
hänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed
Beyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan
lattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen
tielle.
Temppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän
esteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi
ympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä,
ja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti
hänen kädessään.
Arabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti
terävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd
vierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen
viereen, jota oli koettanut häväistä.
Melkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä
ääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta.
Werper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.
Jane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt
kädet ojennettuina Werperiä kohti.
"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?" hän lausui. "Ja
ajatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä
häpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja
menneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun
olisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta
kuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä."
Werperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen
nuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane
viattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen
olla vaiti.
Ulkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen
ampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt
vuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan.
Heidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua
heidän johtajaansa vastaan.
Werper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin
surmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at
rosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa
heidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen
Mohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.
Pistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle.
Vetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä,
jotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän
rohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä
tavoin esti heitä etenemästä.
"Nainen teki vastarintaa", hän sanoi, "ja Mohammed Beydin oli pakko
ampua häntä. Hän ei ollut kuollut -- ainoastaan vähäpätöisesti
haavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä
pidämme silmällä vankia." Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja
rosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan
keskeytynyttä untansa.
Kun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt
ohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja
sitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui
ottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt
uhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä
vangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti
hillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan
astuessaan.
Mutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi.
Vajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät
milloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä
ominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään
aikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin
heränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen
vaikutuksesta.
Nyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan
aseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen
alennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen
eurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin
kodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.
Hänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia
tekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta
ensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen
päätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen
rikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle
naiselle.
Kun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten
poistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa
syventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.
"Mitä meidän pitää nyt tehdä?" hän kysyi. "Aamulla tämä tulee ilmi", ja
hän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. "He tappavat
teidät, kun löytävät hänet."
Werper ei vastannut heti ja kääntyi sitten äkkiä naista kohti.
"Minulla on eräs suunnitelma", hän huudahti. "Siinä tarvitaan malttia
ja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut
kumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?"
"Voin kestää mitä tahansa", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, "kunhan
se vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden".
"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi", selitti Werper, "ja sitten vien
teidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on
käskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti
tarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli
syttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui
tekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut
kestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta."
Jane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan
väreili hymy.
"Oletteko ihan hullu?" hän kysyi. "Kuvitteletteko, että vartijat
uskovat sellaista naurettavaa juttua?"
"Te ette tunne heitä", vastasi toinen. "Heidän karun ulkomuotonsa alla
on paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi
havaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden
tällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee
ihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se
juoni onnistuu -- älkää pelätkö."
Jane Clayton kohautti hartioitaan. "Voimme ainakin koettaa -- ja mitä
teemme sitten?"
"Kätken teidät viidakkoon", jatkoi belgialainen, "ja tulen teitä
huomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa".
"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?" kysyi Jane. "Se
huomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!"
"En selitä sitä", vastasi Werper. "Mohammed Beyd saa itse selittää sen
-- meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis
yrittämään?"
"Kyllä."
"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia." Niin
sanoen Werper lähti nopeasti teltasta.
Hän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja
patruunavyö entisten lisäksi.
"Oletteko valmis?" hän kysyi.
"Aivan valmis", vastasi Jane.
"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli."
Ja Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.
"Kas niin", hän sanoi nousten pystyyn. "Antakaa nyt käsivarsienne,
jalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut."
Hetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli
naisen ruumis.
Leirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi
käyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen
valossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti
hämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.
"Kuka sinä olet?" hän huudahti. "Mikä sinulla on siinä?"
Werper kohotti burnusinsa päähinettä, jotta mies näkisi hänen kasvonsa.
"Tässä on naisen ruumis", hän selitti. "Mohammed Beyd on käskenyt minun
viedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen
kasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii
suuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi
riistämästä omaa henkeään."
Puhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä
arabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää
juttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota
Frecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella,
miten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä
ottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.
Sitten hän kuuli arabialaisen äänen, kun hän vastasi Frecoultille.
"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi
teitä"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään
hämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin
herkkää mieltä.
"Menen yksin", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka
vieressä vartija oli.
Hetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja
ollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan,
kuiskaten matalasti: "Sh-sh".
Sitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren
puun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja
revolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.
"Huomenna", hän kuiskasi, "niin pian kuin voin päästä heistä, palaan
teidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, -- me voimme
vielä päästä pakoon."
"Kiitos", vastasi Jane matalalla äänellä. "Olette ollut hyvin
ystävällinen ja urhoollinen."
Werper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi
hänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin.
Vartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt
hänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti
hiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli
Mohammed Beydin ruumis.
Kohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi
ruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja
laahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten
käsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti
ruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja
tarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki -- kukaan ei ollut
katselemassa.
Hän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko
yrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean
aukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi
silkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen
monta minuuttia liikkumatta.