Vähän jälkeenpäin hänet nostettiin hevosen selkään, saatettiin

arabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon

länttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja

tähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.

Frecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen

täytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa

kuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka

huomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan

eurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.

Jos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei

hän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata

kertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja

lumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan.

Belgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen

halunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.

Jos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui

sen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena,

olisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.

Werperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin

kanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen

murhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos

hänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.

Toisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun

rinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa

nuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen

viekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja

ihailleet vangin kauniita muotoja.

Tämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli

tuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran

joutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed

Beyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.

Mutta nyt oli kaikki toisin -- vain kurja kristitty koira oli nyt hänen

ja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja

ottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen

hallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi

luopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen

yksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi

kaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.

Hän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka

kaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat --

ne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea

uhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.

"Tiedättekö", hän kysyi kumartuen Janeen päin, "minne tämä mies

tahtoisi viedä teidät?"

Jane Clayton nyökkäsi myöntävästi.

"Ja te tahdotte tulla mustan sulttaanin leluksi?"

Nuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei

vastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult

oli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei

osoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.

"Voitte päästä tästä kohtalosta", jatkoi arabialainen. "Mohammed Beyd

pelastaa teidät." Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean

käden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa

paljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen

ilmaissut.

Jane Clayton vääntäytyi irti hänen otteestaan.

"Te peto!" huudahti hän. "Jättäkää minut tai kutsun herra Frecoultia."

Mohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut

ylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat

hampaansa.

"Herra Frecoult?" hän pilkkasi. "Ei täällä ole sellaista henkilöä.

Miehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän

tappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei

Ahmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja

suunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että

te pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa

hyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi

helpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin

haaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne." Näin vakuuttaen

arabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen

aihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.

Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin

syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin

vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen

miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana

suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.

Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se

pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan

eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty

näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia

kahleisiin.

Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed

Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen

leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed

Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut -- siinä oli ollut kassavakakkuja

ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu

marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran

jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi.

Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa

olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka

aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.

Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli,

jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla

liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät

keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä

äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä

mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden

näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä.

Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta

vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä,

sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia

reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen

hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten

soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta.

Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa

ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen

sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi

hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.

Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta

puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi

muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä

harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan

taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni

tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.

Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan

oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin

ruumiista irtautunut henki.

YHDESKOLMATTA LUKU

Pako viidakkoon

Vääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti

pahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen

suloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon

Jane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä

mukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen

suhteessa vankiin.

Ja kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä

mieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että

tämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen

kohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla

oli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane

Claytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne

huomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta

inhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.

Janen mies oli kuollut, ja Werper kuvitteli voivansa nuoren naisen

sydämessä täyttää sen paikan, jonka kuolon kolkko viikatemies oli

jättänyt tyhjäksi. Hän voisi ehdottaa Jane Claytonille avioliittoa --

sitä ei Mohammed Beyd ehdottaisi, ja lisäksi Jane torjuisi sellaisen

tarjouksen hänen puoleltaan yhtä selvästi inhoten kuin hänen saastaisen

himonsakin.

Piankin belgialainen oli onnistunut vakuuttaa itselleen, että vanki

täydellä syyllä oli alkanut tuntea rakkautta häntä kohtaan -- olihan

Jane muka vielä naisellisilla eri tavoilla ilmaissut uuden

kiintymyksensä häneen.

Ja sitten hän teki äkillisen päätöksen. Hän viskasi huovat päältään ja

nousi pystyyn. Vetäen saappaat jalkaansa ja kiinnittäen patruunavyön ja

revolverin vyötäisilleen hän astui telttansa oviverhon luo ja kurkisti

ulos. Vangin teltan ovella ei ollut vartijaa! Mitä se tarkoitti? Onni

oli tosiaan hänelle suosiollinen.

Astuen ulkopuolelle hän livahti Janen teltan taakse. Sielläkään ei

ollut vartijaa! Ja nyt hän käveli rohkeasti teltan oviaukolle ja astui

sisään.

Kuutamo loisti sisällä himmeästi. Teltan toisella puolen kumartui jokin

hahmo vuodehuopien yli. Kuului kuiskaus, ja toinen hahmo nousi

vuoteella istumaan. Albert Werperin silmät tottuivat vähitellen teltan

puolipimeään. Hän näki, että vuoteen yli kumartui miehen hahmo, ja

arvasi, kuka tämä yöllinen vieras oli.

Hänet valtasi synkkä, mustasukkainen raivo. Hän astui askeleen toisia

teltassa olijoita kohti. Hän kuuli kauhistuneen huudon nuoren naisen

huulilta, kun tämä tunsi yläpuolellaan olevan miehen piirteet, ja hän

näki Mohammed Beydin tarttuvan vangin kurkkuun ja painavan hänet

takaisin huoville.

Toiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden

kaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli

hänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.

Hän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin

selkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta

hyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan

ilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta

arabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan

vastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti

kasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi

käyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän

seuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän

tempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti

niin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni

nahkasuojukseensa.

Ennenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja

syöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin,

ja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta

koettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla

kun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli

kaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.

Yhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka

ei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista

vastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää

veistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun

ensimmäisellä lyhyellä väliajalla.

"Kristitty koira", hän kuiskasi, "katso tätä veistä Mohammed Beydin

kädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine,

jonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd

raastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin

rukoile häntä nyt -- minuutin kuluttua olet kuollut." Näin sanoen hän

hyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle

pään yläpuolelle.

Werper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein

hänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed

Beyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan

lattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen

tielle.

Temppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän

esteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi

ympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä,

ja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti

hänen kädessään.

Arabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti

terävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd

vierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen

viereen, jota oli koettanut häväistä.

Melkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä

ääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta.

Werper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.

Jane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt

kädet ojennettuina Werperiä kohti.

"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?" hän lausui. "Ja

ajatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä

häpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja

menneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun

olisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta

kuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä."

Werperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen

nuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane

viattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen

olla vaiti.

Ulkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen

ampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt

vuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan.

Heidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua

heidän johtajaansa vastaan.

Werper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin

surmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at

rosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa

heidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen

Mohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.

Pistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle.

Vetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä,

jotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän

rohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä

tavoin esti heitä etenemästä.

"Nainen teki vastarintaa", hän sanoi, "ja Mohammed Beydin oli pakko

ampua häntä. Hän ei ollut kuollut -- ainoastaan vähäpätöisesti

haavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä

pidämme silmällä vankia." Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja

rosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan

keskeytynyttä untansa.

Kun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt

ohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja

sitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui

ottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt

uhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä

vangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti

hillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan

astuessaan.

Mutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi.

Vajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät

milloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä

ominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään

aikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin

heränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen

vaikutuksesta.

Nyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan

aseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen

alennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen

eurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin

kodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.

Hänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia

tekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta

ensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen

päätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen

rikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle

naiselle.

Kun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten

poistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa

syventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.

"Mitä meidän pitää nyt tehdä?" hän kysyi. "Aamulla tämä tulee ilmi", ja

hän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. "He tappavat

teidät, kun löytävät hänet."

Werper ei vastannut heti ja kääntyi sitten äkkiä naista kohti.

"Minulla on eräs suunnitelma", hän huudahti. "Siinä tarvitaan malttia

ja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut

kumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?"

"Voin kestää mitä tahansa", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, "kunhan

se vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden".

"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi", selitti Werper, "ja sitten vien

teidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on

käskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti

tarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli

syttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui

tekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut

kestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta."

Jane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan

väreili hymy.

"Oletteko ihan hullu?" hän kysyi. "Kuvitteletteko, että vartijat

uskovat sellaista naurettavaa juttua?"

"Te ette tunne heitä", vastasi toinen. "Heidän karun ulkomuotonsa alla

on paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi

havaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden

tällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee

ihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se

juoni onnistuu -- älkää pelätkö."

Jane Clayton kohautti hartioitaan. "Voimme ainakin koettaa -- ja mitä

teemme sitten?"

"Kätken teidät viidakkoon", jatkoi belgialainen, "ja tulen teitä

huomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa".

"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?" kysyi Jane. "Se

huomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!"

"En selitä sitä", vastasi Werper. "Mohammed Beyd saa itse selittää sen

-- meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis

yrittämään?"

"Kyllä."

"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia." Niin

sanoen Werper lähti nopeasti teltasta.

Hän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja

patruunavyö entisten lisäksi.

"Oletteko valmis?" hän kysyi.

"Aivan valmis", vastasi Jane.

"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli."

Ja Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.

"Kas niin", hän sanoi nousten pystyyn. "Antakaa nyt käsivarsienne,

jalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut."

Hetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli

naisen ruumis.

Leirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi

käyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen

valossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti

hämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.

"Kuka sinä olet?" hän huudahti. "Mikä sinulla on siinä?"

Werper kohotti burnusinsa päähinettä, jotta mies näkisi hänen kasvonsa.

"Tässä on naisen ruumis", hän selitti. "Mohammed Beyd on käskenyt minun

viedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen

kasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii

suuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi

riistämästä omaa henkeään."

Puhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä

arabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää

juttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota

Frecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella,

miten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä

ottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.

Sitten hän kuuli arabialaisen äänen, kun hän vastasi Frecoultille.

"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi

teitä"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään

hämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin

herkkää mieltä.

"Menen yksin", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka

vieressä vartija oli.

Hetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja

ollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan,

kuiskaten matalasti: "Sh-sh".

Sitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren

puun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja

revolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.

"Huomenna", hän kuiskasi, "niin pian kuin voin päästä heistä, palaan

teidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, -- me voimme

vielä päästä pakoon."

"Kiitos", vastasi Jane matalalla äänellä. "Olette ollut hyvin

ystävällinen ja urhoollinen."

Werper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi

hänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin.

Vartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt

hänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti

hiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli

Mohammed Beydin ruumis.

Kohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi

ruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja

laahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten

käsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti

ruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja

tarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki -- kukaan ei ollut

katselemassa.

Hän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko

yrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean

aukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi

silkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen

monta minuuttia liikkumatta.

Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä · 第 13 / 16 段