äkkiä, etteivät siteet hänen ranteissaan ja nilkoissaan enää koskeneet
häneen, ja huomasi sitten, että hänen kätensä olivat erillään, yksi
kummallakin sivulla sensijaan että ne olisivat olleet sidottuina selän
taakse.
Hän liikutti kummastuneena kättään. Mikä ihme oli nyt tapahtunut? Käsi
ei ollut sidottu. Hän liikutti varovasti ja meluttomasti muitakin
jäseniään ja huomasi olevansa vapaa. Hän ei voinut tietää, että Taglat,
nakertaessaan siteitä omien pahojen tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli
katkaissut ne vain hetkeä ennen kuin Numa oli pelottanut sen pois
saaliiltaan.
Tuokioksi valtasi Jane Claytonin ilo ja kiitollisuus, mutta vain
tuokioksi. Mitä hyödytti hänen äsken saavutettu vapautensa, kun
kauhistava peto kyyristeli niin likellä häntä? Kuinka onnellisena hän
olisikaan käyttänyt hyväkseen näitä mahdollisuuksia toisenlaisissa
oloissa! Mutta nyt ne tarjoutuivat hänelle hetkellä, jolloin
pakoonpääsy oli suorastaan mahdotonta.
Lähin puu oli sadan jalan päässä ja leijona korkeintaan viidenkymmenen.
Jos Jane olisi noussut pystyyn ja koettanut päästä houkuttelevien
oksien turviin, olisi hän silloin heti joutunut perikatoon, sillä
epäilemättä Numa olisi liiaksi mieltynyt tulevaan ateriaansa,
salliakseen sen päästä ilman muuta pakoon. Mutta oli kuitenkin eräs
toinen mahdollisuus -- sellainen, joka kokonaan riippui suuren pedon
silloisesta mielialasta.
Kun leijonan vatsa oli jo osittain täynnä, katseli se ehkä
välinpitämättömänä nuoren naisen lähtöä, mutta saattoiko hän jättäytyä
niin epätodennäköisen sattuman varaan? Hän epäili sitä. Mutta toisaalta
hän ei ollut myöskään halukas kokonaan päästämään käsistään tätä --
tosin epäillyttävää -- tilaisuutta henkensä säilyttämiseksi,
käyttämättä tai koettamatta käyttää sitä hyväkseen.
Hän tarkkasi leijonaa huolellisesti. Tämä ei voinut nähdä häntä muutoin
kuin kääntämällä päänsä ainakin puoleksi ympäri. Hän yrittäisi
sotajuonta. Hän kierähti hiljaa ympäri lähimpänä olevaa puuta kohti,
leijonasta poispäin, kunnes oli taas samassa asennossa, johon Numa oli
jättänyt hänet, mutta muutamia jalkoja kauempana.
Tässä hän makasi hengittämättä ja tarkkasi leijonaa, mutta eläin ei
mitenkään osoittanut kuulleensa epäilyttävää kahinaa. Jane kierähti
taas ympäri, päästen muutamia jalkoja eteenpäin, ja makasi jälleen
jäykkänä, tuijottaen pedon selkään.
Hän jatkoi hermot jännittyneinä näitä temppuja tuntikausia, kuten
hänestä tuntui, ja leijona söi yhä edelleen ilmeisesti tietämättömänä
siitä, että toinen saalis oli vähällä päästä pakoon. Sitten nuori
nainen oli enää vain muutaman askeleen päässä puusta -- vielä hetki,
niin hän olisi kylliksi likellä uskaltaakseen hypätä pystyyn,
jättääkseen varovaisuuden sikseen, ja tehdäkseen äkillisen rohkean
yrityksen päästä turvaan. Hän oli jo puoleksi vierähtänyt ympäri, ja
hänen kasvonsa olivat poispäin leijonasta, kun tämä äkkiä käänsi ison
päänsä ja loi silmänsä häneen. Leijona näki hänen kiertyvän kyljelleen
poispäin ja sitten Janen silmät taas suuntautuivat eläintä kohti, ja
kylmä hiki pursui nuoren naisen koko ruumiista, kun hän huomasi, että
kuolema oli saavuttanut hänet, vaikka elämä oli miltei ollut hänen
ulottuvillaan.
Sekä nuori nainen että leijona olivat pitkän aikaa hievahtamatta. Peto
makasi värähtämättä, pää kääntyneenä ja hehkuvat silmät kohdistettuina
jäykkään uhriin, joka nyt oli melkein viidenkymmenen metrin päässä.
Nuori nainen tuijotti suoraan noihin julmiin silmäteriin uskaltamatta
liikuttaa edes yhtään lihasta.
Hänen hermojensa pinnistys oli jo käydä niin sietämättömäksi, että hän
tuskin kykeni pitämään yhä paisuvaa huutamisen halua, kun Numa
maltillisesti kääntyi ja alkoi taas syödä. Mutta taaksepäin kääntyneet
korvat ilmaisivat, että se uhkaavana tarkkasi toisella puolen olevan
naisen toimia.
Kun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä
kiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla
seurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi
viimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.
Valmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä
pystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi
ja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä
karjahduksia päästellen.
Ne, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta
riistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee
yhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan
kuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se
muistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen
leijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet
melkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli
verrattain pieni.
Mutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun
luo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään
hänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun
leijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori
nainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.
Jonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane
Clayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli
joutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen
jälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen
kiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan
enää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä
leveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli
hänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.
Oli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja
vaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun
apinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut
laskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui
parhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes
päivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta
tienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.
Väsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään
uneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin
epämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi
tukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain
muutaman tuuman päässä toisistaan.
Aurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan
ollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi
kalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli
tapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia
tunteja aikaisemmin.
Nyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen
täytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta
jatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.
Astuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua
kohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi
tapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä
paikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin
pääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli
hajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun
kuljeskelevan metsästäjäjoukkueen -- wazirithan olivat uupumattomia
metsämiehiä.
Päivä oli kulunut puolilleen, kun hän hämmästyksekseen äkkiä kuuli
pyssynlaukauksen jokseenkin likeltä. Hänen pysähdyttyään kuuntelemaan
seurasi tämän ensi laukauksen jälkeen yhä uusia. Mitä se tarkoitti?
Hänen mieleensä tuli ensin ajatus, että ammuskelu johtui kahakasta
arabialaisten rosvojen ja wazirijoukkueen välillä, mutta kun hän ei
tiennyt, kummalle puolelle voitto kallistui ja oliko hän ystävän tai
vihollisen takana, ei hän uskaltanut edetä kauemmaksi, peläten
paljastavansa itsensä viholliselle.
Kuunneltuaan useita minuutteja hän pääsi varmuuteen siitä, että
ottelussa oli mukana vain kaksi tai kolme kivääriä, koska hänen
korviinsa ei tullut mitään ääntä, joka olisi muistuttanut
yhteislaukausta. Mutta vieläkin hän epäröitsi mennä likemmäksi, ja
lopulta, päättäen olla antautumatta vaaraan, hän kiipesi erään puun
kätkevien lehvien suojaan sen polun varrella, jota pitkin hän oli
kulkenut, ja odotti siellä pelokkaana, mitä oli tulossa.
Ammunnan harventuessa hän kuuli ihmisääniä, vaikkakaan ei voinut
erottaa sanoja, ja lopulta laukaustenvaihto lakkasi ja hän kuuli kahden
miehen huutelevan kovalla äänellä toisilleen. Sitten tuli pitkä
hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi varovainen tassutus polulla hänen
edessään, ja seuraavalla hetkellä tuli näkyviin muuan mies, astellen
selin häneen, pyssy valmiina kädessään ja silmät huolellisesti
tarkkaavina suunnattuina tielle, jota pitkin hän tuli.
Jane Clayton tunsi melkein heti tämän miehen Jules Frecoultiksi, joka
oli niin äskettäin ollut vieraana hänen kodissaan. Hän oli vähällä
päästää iloisen helpotuksen huudon, kun näki miehen nopeasti hypähtävän
sivulle ja kätkeytyvän tiheän vihreän seinän suojaan tien oheen.
Ilmeisesti häntä seurasi joku vihollinen, ja Jane Clayton pysyi siis
hiljaa, jottei suuntaisi Frecoultin tarkkaavaisuutta toisaalle tai
opastaisi vihollista hänen piilopaikkaansa.
Tuskin oli Frecoult kätkeytynyt, kun valkoviittainen arabialaisen hahmo
hiipi äänettömänä polkua pitkin hänen jäljessään. Jane Clayton saattoi
piilopaikastaan nähdä kummankin miehen selvästi. Hän tunsi Ahmet Zekin
sen rosvojoukon päälliköksi, joka oli ryöstänyt hänen kotinsa ja
ottanut hänet vangiksi. Kun hän näki Frecoultin, otaksutun ystävän ja
liittolaisen, nostavan pyssynsä ja huolellisesti tähtäävän
arabialaista, pysähtyi hänen sydämensä sykintä ja hänen koko sielunsa
keskittyi hartaaseen rukoukseen, että mies tähtäisi tarkasti.
Ahmet Zek pysähtyi keskelle polkua. Hänen terävät silmänsä tutkivat
jokaista näköpiirissä olevaa pensasta ja puuta. Hänen korkea hahmonsa
tarjosi oivallisen maalitaulun petolliselle salamurhaajalle. Kuului
terävä, laukaus, ja pieni savupilvi nousi pensaasta, joka kätki
belgialaisen; Ahmet Zek suistui eteenpäin ja kaatui polulle, kasvot
alaspäin.
Kun Werper astui takaisin tielle, hämmästyi hän kuullessaan iloisen
huudahduksen yläpuoleltaan ja käännähtämään katsomaan tämän
odottamattoman keskeytyksen alkuunpanijaa hän näki Jane Claytonin
kevyesti hypähtävän likeisestä puusta ja juoksevan kädet ojennettuina
eteenpäin onnittelemaan häntä voiton johdosta.
KAHDESKYMMENES LUKU
Jane Clayton taas vankina
Vaikka Jane Claytonin vaatteet olivat rikki ja hänen tukkansa
epäjärjestyksessä, tajusi Albert Werper kuitenkin, ettei hän
milloinkaan ennen ollut nähnyt niin rakastettavaa näkyä kuin minkä lady
Greystoke tarjosi kuvastaessaan helpotusta ja iloa, jota hän tunsi
kohdatessaan odottamatta ystävän ja auttajan silloin kun toivo näytti
niin etäiseltä.
Jos belgialainen oli ollut epätietoinen siitä, tiesikö lady hänen
osuutensa petolliseen hyökkäykseen Greystoken kotia ja häntä itseään
vastaan, haihtui epätietoisuus pian, ladyn tervehtiessä häntä
luonnollisen herttaisesti. Hän kertoi Werperille nopeasti kaikki, mitä
hänelle oli tapahtunut vieraan lähdettyä, ja kun hän puhui miehensä
kuolemasta, sumentuivat hänen silmänsä kyynelistä, joita hän ei voinut
pidättää.
"Olen järkkynyt", sanoi Werper, teeskennellen luontevasti myötätuntoa,
"mutta en ole hämmästynyt. Tuo paholainen tuossa", ja hän osoitti Ahmet
Zekin ruumista, "on saanut koko maan kauhun valtaan. Wazirinne ovat
joko tuhotut tai karkoitetut maastaan kauas etelään. Ahmet Zekin miehet
pitävät hallussaan tasankoa teidän entisen kotinne ympärillä -- siellä
ei ole turvaa eikä piilopaikkaa. Ainoa toivomme on siinä, että
matkaamme mahdollisimman nopeasti pohjoiseen päin päästäksemme rosvojen
leiriin, ennenkuin sinne saapuu tieto Ahmet Zekin kuolemasta. Siellä
saamme jonkun juonen avulla saattojoukon mukaamme pohjoista kohti.
"-- Luullakseni voin saada asian onnistumaan, sillä olin rosvon
vieraana, kun en vielä tuntenut miehen oikeata luonnetta eivätkä
leirillä olijat tiedä, että olen kääntynyt häntä vastaan huomattuani
hänen roistomaisuutensa.
"-- Tulkaa! Kuljemme mahdollisimman nopeasti päästäksemme leiriin
ennenkuin ne miehet, jotka seurasivat Ahmet Zekiä hänen viimeisellä
retkellään, löytävät hänen ruumiinsa ja tuovat sanoman hänen
kuolemastaan jälkeenjääneille roistoille. Siinä on meidän ainoa
toivomme, lady Greystoke, ja teidän tulee kokonaan luottaa minuun,
jotta voisin onnistua. Odottakaa minua tässä hetkinen, kunnes otan
arabialaiselta laukun, jonka hän varasti minulta." Werper astui
reippaasti kuolleen miehen luo ja polvistuen hänen viereensä etsi
nopeasti sormin jalokivipussia. Hänen tyrmistyksekseen ei siitä
tuntunut merkkiäkään Ahmet Zekin vaatteissa. Sitten hän käveli polkua
pitkin poispäin, etsien jotakin jälkeä kadonneesta pussista tai sen
sisällöstä, mutta ei löytänyt mitään, vaikka tutki huolellisesti
kuolleen hevosensa ympäristönkin ja ulotti etsintänsä muutamien
askelten päähän viidakkoon kummallekin puolelle. Ällistyneenä,
pettyneenä ja vihaisena hän palasi lopulta nuoren naisen luo. "Laukku
on hukassa", hän selitteli lyhyesti, "enkä uskalla viipyä kauemmin sitä
etsimässä. Meidän pitää ehtiä leiriin ennen rosvojen tuloa."
Kun Jane Clayton ei aavistanut miehen oikeata luonnetta, ei hän
huomannut mitään omituista tässä suunnitelmassa ja näennäisesti
uskottavassa selityksessä, että Werper oli aikaisemmin ollut rosvojen
ystävä, ja niin ollen Jane heti innostui hänen esittämästään
petollisesta pelastuksen toivosta ja kääntyi hänen kanssansa
vihollisleiriä kohti, jossa oli niin äskettäin ollut vankina.
Vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella he ehtivät määräpaikkaansa,
ja kun he pysähtyivät aukeaman reunalle muurilla varustetun kylän
porttien edustalle, kehotti Werper nuorta naista myöntämään kaikki,
mitä hän, Werper sanoisi keskustellessaan rosvojen kanssa.
"Sanon heille", hän selitti, "että sain teidät kiinni, kun olitte
karannut leiristä, että vien teidät Ahmet Zekin luo ja että hän, ollen
parhaillaan kiivaassa ottelussa wazirien kanssa, käski minun palata
leiriin teidän kanssanne. Täällä minun on hankittava riittävä
turvajoukko, ratsastettava mahdollisimman nopeasti pohjoiseen ja
luovutettava teidät erikoisen edullisilla ehdoilla orjakauppiaalle,
jonka nimen hän ilmoitti minulle."
Belgialaisen näennäinen suorasukaisuus johti nuoren naisen taaskin
harhaan. Jane käsitti, että epätoivoisissa tilanteissa tarvittiin
epätoivoisia toimenpiteitä, ja vaikka hän sydämessään vapisi
ajatellessaan taas joutuvansa rosvojen kehnoon ja kaameaan kylään, ei
hän keksinyt parempaakaan menettelytapaa kuin toinen ehdotti.
Huutaen porttia vartioiville miehille Werper tarttui Jane Claytonin
käsivarteen ja meni rohkeasti aukeaman poikki. Ne, jotka avasivat
portit, olivat niin hämmästyneitä, että kummastus kuvastui selvästi
heidän ilmeissäänkin. Se, että petturiksi huomattu ja takaa-ajettu
luutnantti pelottomasti palasi omasta aloitteestaan, näytti yhtä
tehokkaasti poistavan heidän epäluulonsa kuin hänen oli onnistunut
pettää lady Greystokea.
Portin vartijat vastasivat Werperin tervehdykseen ja katselivat
ällistyneinä vankia, jonka hän oli tuonut mukanaan kylään.
Belgialainen etsi heti käsiinsä sen arabialaisen, jonka huostaan leiri
oli jätetty Ahmet Zekin poissaollessa. Taaskin hänen rohkeutensa poisti
epäilykset, ja hänen valheellinen esityksensä palaamisen syistä
uskottiin semmoisenaan. Se seikka, että hän oli tuonut mukanaan
karanneen naisvangin, teki hänen kertomuksensa yhä uskottavammaksi, ja
pian Mohammed Beyd veljeili kaikessa ystävyydessä juuri sen miehen
kanssa, jonka olisi ilman tunnontuskia surmannut, jos olisi tavannut
hänet viidakossa puoli tuntia aikaisemmin.
Jane Clayton suljettiin taas vankilamajaan, jossa hän oli
aikaisemminkin ollut, mutta ajatellen, että tämä kaikki oli yhä
samanlaista herkkäuskoisten rosvojen petkuttamista kuin hänen ja
Frecoultin aikaisempikin esiintyminen, hän astui kurjaan ja likaiseen
hökkeliin eri tuntein kuin aikaisemmin, jolloin toivo oli niin kaukana.
Hänet sidottiin taas, ja hänen vankilansa oven eteen asetettiin
vartijoita, mutta Werper kuiskasi ennen lähtöänsä rohkaisevia sanoja
hänen korvaansa. Sitten belgialainen meni ja suuntasi taas kulkunsa
Mohammed Beydin telttaan. Hän oli aprikoinut, pitkäkö aika kuluisi,
ennenkuin rosvot, jotka olivat lähteneet Ahmet Zekin kanssa, palaisivat
päällikkönsä murhatun ruumiin kera, ja mitä enemmän hän ajatteli asiaa,
sitä enemmän hän alkoi pelätä, että ilman apulaisia hänen
suunnitelmansa epäonnistuisi.
Mitäpä siitä, vaikka hän pääsisikin turvallisesti leiristä, ennenkuin
joku tulisi kertomaan hänen syyllisyydestään, -- olisiko tästä muuta
hyötyä kuin että hän muutamilla päivillä pidentäisi sielullista
kidutustaan ja elämäänsä? Nämä karaistuneet ratsastajat, jotka tunsivat
jokaisen tien ja sivupolun, saavuttaisivat hänet kauan ennenkuin hän
voisi toivoa pääsevänsä rannikolle.
Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, astui hän telttaan,
jossa Mohammed Beyd istui matolla jalat ristissä ja poltti piippuaan.
Arabialainen kohotti katseensa kun eurooppalainen tuli hänen
näkyviinsä.
"Ole tervehditty, oi veli!" hän sanoi.
"Ole tervehditty", vastasi Werper.
Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti. Arabialainen katkaisi ensinnä
hiljaisuuden.
"Ja herrani, Ahmet Zek, oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näit hänet?"
hän kysyi.
"Hän ei ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman silmiltä ja
vaaroilta", vastasi belgialainen.
"Hyvä on", sanoi Mohammed Beyd puhaltaen pienen pilven sinistä savua
suoraan eteensä.
Taas tuli usean minuutin hiljaisuus.
"Ja jospa hän olisikin kuollut?" kysyi belgialainen päättäen paljastaa
totuuden ja koettaa lahjoa Mohammed Beydin puolelleen.
Arabialaisen silmät kapenivat, ja hän kumartui eteenpäin tuijottaen
suoraan belgialaisen silmiin.
"Olen ajatellut asiaa paljon, Werper, kun niin äkkiarvaamatta palasit
sen miehen leiriin, jota olet pettänyt ja joka etsi sinua surman ajatus
sydämessään. Olen ollut Ahmet Zekin parissa monta vuotta -- hänen oma
äitinsäkään ei ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei
milloinkaan anna anteeksi -- vielä vähemmän uskoisi hän toistamiseen
mieheen, joka kerran on pettänyt hänet; sen minä tiedän.
"-- Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sanoin, ja tullut siihen
vakaumukseen, että Ahmet Zek on kuollut -- muutoin et olisi milloinkaan
uskaltanut palata hänen leiriinsä, paitsi jos olet joko urheampi mies
tai suurempi hullu kuin olen kuvitellut. Ja jollei tämä todisteluni ole
kyllin vakuuttava, olen juuri saanut omilta huuliltasi vielä varmemman
todistuksen -- sillä etkö sanonut, ettei Ahmet Zek ole milloinkaan
ollut paremmassa turvassa maailman synneiltä ja vaaroilta?
"-- Ahmet Zek on kuollut, sinun ei tarvitse kieltää sitä. En ole hänen
äitinsä enkä rakastajattarensa, joten sinun ei tarvitse pelätä, että
valitukseni häiritsevät sinua. Sano minulle, miksi olet tullut tänne
takaisin! Sano minulle, mitä haluat, ja jos sinulla vielä on jalokivet,
joista Ahmet Zek puhui minulle, ei mikään estä meitä yhdessä
ratsastamasta pohjoiseen, missä jaamme keskenämme valkoisesta naisesta
saamamme hinnan ja sen pussin sisällön, joka sinulla on mukanasi.
Mitä?"
Pahanilkiset silmät olivat pelkkinä viiruina, ja ohuilla huulilla
välkkyvä häijy hymy vääristi roiston piirteitä, kun hän viekkaasti
irvisti vasten belgialaisen kasvoja.
Werper tunsi sekä huojennusta että levottomuutta arabialaisen käytöksen
johdosta. Se mielihyvä, jota mies osoitti kuullessaan päällikkönsä
kuolleen, nosti melkoisen taakan Ahmet Zekin murhaajan hartioilta.
Mutta arabialaisen vaatimus saada osa jalokivistä ennusti Werperille
pahaa, jos Mohammed Beyd saisi tietää, etteivät kallisarvoiset kivet
enää olleet hänen hallussaan.
Jos hän tunnustaisi kadottaneensa jalokivet, nostattaisi hän ehkä
arabialaisen vihaa tai epäluuloa siinä määrin, että panisi
vaaranalaiseksi äsken saavutetut pakomahdollisuutensa. Hänen ainoa
toivonsa näytti olevan siinä, että hän saisi Mohammed Beydin yhä
uskomaan jalokivien vielä olevan tallella ja luottaisi tulevaisuuteen,
joka toimittaisi jonkun keinon päästä pakoon.
Jos hän voisi matkalla pohjoista kohti päästä samaan telttaan
arabialaisen kanssa, saisi hän yllin kyllin tilaisuuksia raivata
tieltään miehen, joka uhkasi hänen elämäänsä ja vapauttansa, -- asiaa
kannatti yrittää; sitäpaitsi ei näyttänyt olevan muuta keinoa selvitä
vaikeuksista.
"Niin", hän sanoi, "Ahmet Zek on kuollut. Hän kaatui taistelussa
abessinialaista ratsukomppaniaa vastaan, joka piti minua vankina. Minä
pääsin pakoon kahakan aikana, mutta en luule kenenkään Ahmet Zekin
miehistä jääneen eloon, ja heidän etsimänsä kulta on abessinialaisten
hallussa. Nytkin he epäilemättä marssivat tätä leiriä kohti, sillä
Menelik on lähettänyt heidät rankaisemaan Ahmet Zekiä ja hänen
seuralaisiaan, koska he ovat tehneet ryöstöretken abessinialaiskylään.
Heitä on paljon, ja jollemme pakene kiireesti, joudumme kaikki saman
kohtalon alaisiksi kuin Ahmet Zek."
Mohammed Beyd kuunteli ääneti. Hän ei tiennyt, missä määrin uskottoman
kertomukseen saattoi luottaa, mutta kun se tarjosi hänelle tekosyyn
lähteä pois kylästä ja mennä pohjoista kohti, ei hän tahtonut kovin
turhantarkasti kuulustella belgialaista.
"Ja jos ratsastan pohjoiseen sinun kanssasi", hän kysyi, "niin puolet
jalokivistä ja puolet naisen hinnasta tulee minulle?"
"Niin", vastasi Werper.
"Hyvä", sanoi Mohammed Beyd. "Nyt menen antamaan määräyksen, että
lähdetään liikkeelle huomenaamulla aikaisin." Hän nousi poistuakseen
teltasta.
Werper laski pidättäen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Odota", hän sanoi, "päättäkäämme, kuinka monta otamme mukaan. Ei ole
hyvä, että vaimot ja lapset tulevat rasitukseksemme, sillä silloin
abessinialaiset tosiaan voivat saavuttaa meidät. Olisi paljon parempi
valita pieni vartiosto urheimmista miehistämme ja ilmoittaa
jälkeenjääville, että ratsastamme länteen. Sitten kun abessinialaiset
tulevat, joutuvat he väärille jäljille, jos heillä on aikomuksena ajaa
meitä takaa, ja jolleivät he ryhdy takaa-ajoon, eivät he kuitenkaan
ratsasta pohjoista kohti niin nopeasti kuin ajatellessaan meidän olevan
heidän kanssaan."
"Käärme ei ole niin viisas kuin sinä, Werper", sanoi Mohammed Beyd
hymyillen. "Tehtäköön kuten sinä sanot. Kaksikymmentä miestä seuraa
meitä, ja me ratsastamme länteen -- silloin kun lähdemme kylästä."
"Hyvä", huudahti belgialainen, ja siten asia oli selvä.
Jane Clayton heräsi aikaisin seuraavana aamuna melkein unettoman yön
jälkeen, kun kuuli ääniä vankilansa ulkopuolelta, ja hetkeä myöhemmin
astui Frecoult ja kaksi arabialaista sisään. Jälkimmäiset päästivät
hänen nilkkansa siteistä ja nostivat hänet pystyyn. Sitten hänen
ranteensa irrotettiin, hänelle annettiin kourallinen kuivaa leipää ja
hänet vietiin ulos sarastuksen heikkoon valoon.
Hän katsoi kysyvästi Frecoultiin, ja hetkellä, jolloin arabialaisten
huomio oli kiintynyt toisaalle, mies kumartui häneen päin ja kuiskasi,
että kaikki kävi, kuten hän oli suunnitellut. Tästä rauhoittuneena
nuori nainen tunsi taas toivoa, jonka pitkä ja kurja, kahleissa
vietetty yö oli melkein sammuttanut.