kerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa
reunassa metsää kohti.
Taistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen
abessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut
pohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa
Abdul Murak.
Voittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka
abessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa
palaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta
näkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään
vihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka
kuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen
yli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja
maine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen
jättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain
heidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.
Ollen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat
nähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä
katseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen
hävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä
ryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen,
minkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan
huomaisi kullan olevan heidän hallussaan.
Heidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi
pieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään
läheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat
kuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien
varovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi,
kunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.
Puolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän
pelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa
heidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi
eräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa
metsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.
"Kulta on täällä kylläkin turvassa", huudahti eräs. "Olemme tappaneet
abessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois.
Ratsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä."
Ja hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä
vauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi
joukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot
olivat maahan läjättyinä.
Werper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta
jälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen
silmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti
hevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla
riistapolulla, jota pitkin se laukkasi.
Hän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään,
mutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa
vertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä
katkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi
tavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta
sitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat
väsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin,
kompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.
Werper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin,
kompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi
niitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai
jaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli
Ahmet Zek näkyviin.
Belgialainen lakkasi heti ponnistelemasta jalkainsa juuressa kuolevan
eläimen kanssa ja tarttuen pyssyynsä kyyristyi hevosen taakse ja ampui
lähestyvää arabialaista.
Hänen luotinsa, joka kulki matalalta, iski Ahmet Zekin hevosta rintaan,
saaden sen kaatumaan noin sadan metrin päässä siitä, missä Werper
makasi valmistautuen ampumaan toisen laukauksen.
Arabialainen, joka oli suistunut hevosensa mukana, seisoi hajasäärin
sen päällä; nähdessään belgialaisen viisaasti sijoittuneen kaatuneen
hevosensa taakse hänkin asettui heti samalla tavoin oman hevosensa
suojaan.
Ja siinä he makasivat vuorotellen ampuen ja kiroillen toisiaan, samalla
kuin Apinain Tarzan lähestyi metsän reunaa arabialaisen takana. Täällä
hän kuuli silloin tällöin kaksintaistelijoiden laukauksia ja kiipesi
puihin, koska piti oksien varmaa ja nopeata kulkuväylää parempana kuin
puolikuollutta abessinialaista ponihevosta.
Pysyen polun toisella puolella apinamies tuli pian sille kohtaa, mistä
saattoi melko turvallisesti katsella taistelijoita. Ensin toinen
ja sitten toinen nousi puolittain hevosen ruumiin tarjoaman
rintavarustuksen yläpuolelle, laukaisi aseensa ja heittäytyi heti taas
suojuksensa taa, missä uudestaan panosti pyssynsä ja hetken kuluttua
toisti saman tempun.
Werperillä oli vain vähän ammuksia, koska Abdul Murak oli kiireessä
varustanut hänet erään abessinialaisen aseilla, joka oli ensimmäisten
joukossa kaatunut taistelussa harkkopinon luona. Nyt hän huomasi, että
häneltä pian menisi viimeinenkin luotinsa ja että hän joutuisi
arabialaisen armoille, jolloin loppu olisi varma.
Belgialainen, jolla oli edessään sekä kuolema että aarteensa menetys,
koetti keksiä jonkun pakoonpääsysuunnitelman, ja ainoa, joka hänestä
tuntui edes vähänkin lupaavan menestystä, perustui siihen, että Ahmet
Zekin voisi lahjoa.
Werperillä oli enää vain yksi panos ampumatta, kun hän taistelun
lomassa huusi vastustajalleen:
"Ahmet Zek, Allah yksin tietää, kumman luut jäävät tänään mätänemään
tälle polulle, jos jatkamme typerää taisteluamme. Sinä haluat vyöhöni
pistetyn pussin sisältöä, ja minä pidän paljon kiihkeämmin kiinni
hengestäni ja vapaudestani kuin jalokivistä. Ottakaamme siis kumpikin,
mitä eniten haluamme, ja menkäämme rauhassa eri teitä. Minä panen
pussini hevosen raadolle, mistä sinä voit sen nähdä, ja sitten sinä
vuorostasi panet pyssysi oman hevosesi päälle sillä tavoin, että perä
on minuun päin. Senjälkeen minä menen pois jättäen pussin sinulle, ja
sinä annat minun mennä turvassa. Haluan vain pitää henkeni ja
vapauteni."
Arabialainen ajatteli tuokion. Sitten hän alkoi puhua. Hänen
vastaukseensa vaikutti se seikka, että hän oli ampunut viimeisen
laukauksen.
"Mene sitten tiehesi", hän murisi, "ja jätä pussi jälkeesi, että näen
sen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!"
Werper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan
sisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen
kourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt
seisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen
jokaisen liikkeensä.
Werper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen
hevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti
takaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen
näkyvistä.
Silloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin
samanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi
tällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia,
sillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun
hän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi
nähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen
kohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan
aarretta.
Mutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja
murhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän
lähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu-
ja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti
polun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi
piilossa olevan salamurhaajan pyssylle.
Täten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa
kuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan
päässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja
hermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan
palkintoaan.
Pian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman
tuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä
viekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen
tähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi
vedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.
Rosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan,
eikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin
varma sen osumisesta.
Ahmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi
viidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti
lähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä
olisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen
hahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.
Werper ei uskaltanut edetä -- toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut
hänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina
kädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa
tietä.
Mutta oli toinenkin, joka oli nähnyt pussin ja tuntenut sen, ja tämä
toinen eteni Ahmet Zekin mukana, leijaillen hänen yläpuolellaan yhtä
vaiteliaana ja varmana kuin itse kuolema. Ja kun arabialainen
löytäessään pikku täplän, jossa ei kasvanut niin paljon pensaita kuin
muissa paikoissa, valmistautui ihailemaan pussin sisältöä, pysähtyi
Tarzan hänen yläpuolelleen, silmät kiintyneinä samaan esineeseen.
Kostuttaen kielellään ohuita huuliaan Ahmet Zek avasi nuoransolmun,
joka sulki pussin suun, ja pannen linnun kynsiä muistuttavan kätensä
kouruun pudotti osan sisällyksestä kämmenelleen.
Hän katsahti yhden ainoan kerran kädessään oleviin kiviin. Hänen
silmänsä kapenivat, kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän sinkosi pikku
esineet halveksivasti maahan. Sitten hän tyhjensi pussin nopeasti,
kunnes oli lopulta tarkastanut joka kiven erikseen. Ja kun hän paiskeli
ne kaikki maahan ja polki niitä, kiihtyi hänen vimmansa ihan
silmittömäksi, lihakset hänen kasvoillaan värähtivät pirullisen raivon
puuskassa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet
tunkeutuivat lihaan.
Hänen yläpuolellaan Tarzan katseli ihmetellen tätä näytelmää. Hän oli
ollut utelias näkemään, mitä kaikki tämä metakka pussin takia
tarkoitti. Hän halusi nähdä, mitä arabialainen tekisi, kun toinen oli
mennyt ja jättänyt pussin jälkeensä. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän
olisi sitten syöksynyt Ahmet Zekin niskaan ja ottanut pussin ja kauniit
piikivensä, sillä eivätkö ne kuuluneet hänelle?
Hän näki nyt arabialaisen sysäävän tyhjän pussin syrjään ja tarttuvan
pitkän pyssyn piippuun, ikäänkuin se olisi ollut nuija, ja hiipivän
varovasti viidakon läpi sen polun vieressä, jota pitkin Werper oli
mennyt.
Kun mies katosi näkyvistä, pudottautui Tarzan maahan ja alkoi koota
pussista pudotettuja kiviä. Samalla hetkellä, kun hän näki likeltä
sinne tänne sirotetut kivet, ymmärsi hän arabialaisen raivon, sillä
kimaltelevien ja säihkyvien jalokivien sijasta, jotka alussa olivat
herättäneet apinamiehen huomiota, oli pussi nyt sisältänyt vain joukon
tavallisia joen piikiviä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Jane Clayton ja viidakon pedot
Murtauduttuaan onnellisesti vapauteen oli Mugambi joutunut kokemaan
kovaa. Hänen tiensä oli vienyt seudun läpi, jota hän ei tuntenut,
viidakkoseudun, josta hän ei voinut löytää ollenkaan vettä ja vain
vähän ruokaa. Moniaan päivän vaelluksen jälkeen hän huomasi voimiensa
niin voipuneen, että hän tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin.
Kävi yhä vaikeammaksi saada tarpeeksi voimia, jotta kykenisi yöksi
rakentamaan majan, jossa saattoi olla verrattain turvassa suurilta
pedoilta, ja päivällä hän kulutti yhä enemmän voimiaan kaivaessaan
maasta syötäväksi kelpaavia juuria ja etsiessään vettä.
Muutamat umpinaiset lätäköt, jotka olivat melkoisen matkan päässä tien
sivulla, pelastivat hänet kuolemasta janoon, mutta hän oli joka
tapauksessa surkuteltavassa tilassa, kun hän lopulta sattumalta joutui
suurelle joelle seudulla, jolla oli runsaasti hedelmiä ja pientä
riistaa. Tätä hän saattoi viekkautta ja varovaisuutta käyttäen
pyydystää karkean ryhmysauvan avulla, jonka oli muovaillut pudonneesta
oksasta.
Huomatessaan, että oli vielä edessä pitkä marssi, ennenkuin pääsisi
edes waziri-maan liepeille, päätti Mugambi viisaasti kylläkin jäädä
siihen, missä oli, kunnes saisi takaisin voimansa ja terveytensä. Hän
tiesi, että muutaman päivän lepo vaikuttaisi hänessä ihmeitä, eikä
hänellä ollut oikein varaa panna turvallista paluumatkaa alttiiksi
lähtemällä liikkeelle heikkouden lamaamana.
Ja näin ollen hän rakensi tukevan oksaisen boman ja sommitteli sen
sisäpuolelle olkikattoisen majan, jossa sai nukkua yönsä turvassa ja
josta päivisin teki hyökkäyksiä hankkiakseen lihaa -- tämä ravinto
yksin saattoi palauttaa hänen jättiläisjänteisiinsä niiden tavallisen
tarmon.
Eräänä päivänä hänen metsästäessään tapahtui, että hänet keksi pari
villiä silmää sen suuren puun oksien piilosta, jonka alta musta soturi
kulki. Silmät olivat verestävät ja pahanilkiset ja katselivat julmasta
ja karvaisesta naamasta. Ne näkivät, kuinka Mugambi tappoi pikku
nakertajan, ja seurasivat häntä hänen palatessaan majaansa; niiden
omistaja eteni rauhallisesti puita pitkin neekerin jäljessä.
Tämä olento oli Tshulk, ja hän katseli pahaa aavistamatonta miestä
pikemmin uteliaana kuin vihan vallassa. Arabialaisen burnusin
pitäminen, jonka Tarzan oli pukenut hänen ylleen, oli herättänyt hänen
mielessään halua jäljitellä edelleenkin tarmanganeja. Mutta burnusi oli
estänyt hänen liikkeitään ja osoittautunut niin vaivaloiseksi, että
apina oli aikoja sitten raastanut sen päältään ja heittänyt menemään.
Nyt hän kuitenkin näki gomanganin, jolla oli keveämmät varusteet --
lannevaate, muutamia kuparikoristeita ja sulista tehty päälaite.
Tällainen puku oli paremmin Tshulkin mieleen kuin laajaliepeinen
viitta, joka alituisesti sekaantui jalkojen väliin ja tarttui jokaiseen
oksaan ja pensaaseen lehväisellä polulla.
Tshulk silmäili pussia, joka Mugambin olkapäälle ripustettuna heilui
hänen mustalla lanteellaan. Se miellytti häntä, sillä se oli koristettu
sulilla ja ripsuilla, ja niin oleili apina Mugambin boman tienoilla
odottaen tilaisuutta, saadakseen joko salaa tai väkivalloin jonkun
esineen mustan varusteista.
Ennen pitkää tilaisuus ilmestyikin. Tuntien olevansa turvassa okaisen
aitauksen sisällä Mugambi oikaisi itsensä tavallisesti majansa varjoon
päivän kuumimmaksi ajaksi ja nukkui rauhassa ja turvassa, kunnes
auringon laskiessa keskipäivän lamauttava kuumuus lieveni.
Katsellessaan ylhäältä puustaan Tshulk näki eräänä helteisenä
iltapäivänä mustan soturin sillä tavoin pitkällään unen helmoihin
vaipuneena. Hiipien majapaikan ylitse riippuvalla oksalla ihmisapina
pudottautui maahan boman sisäpuolelle. Hän lähestyi nukkujaa kävellen
pehmeillä tassuillaan, joista ei tullut mitään ääntä, ja ollen
tavattoman taitava liikkumaan metsässä hän ei kahisuttanut yhtäkään
lehteä tai ruohonkortta.
Pysähtyen miehen viereen apina kumartui hänen ylitseen ja tutki hänen
tavaroitaan. Vaikka Tshulkin voimat olivat suuret, oli hänen pienten
aivojensa sopukassa jotakin, mikä pelotti häntä nostamasta miestä
taisteluun -- jokin tunne, joka on synnynnäinen kaikille
alempiarvoisille olennoille; se on jonkinlaista omituista
ihmisenpelkoa, joka joskus ohjaa voimakkaimpia viidakon asujamia.
Mahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja
ainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut
neekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.
Temmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei
mitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun
merkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun
häntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli
herättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi.
Hyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk
uhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta
raivoon -- silloin oli asia toinen.
Vähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui
heti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut
hänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan -- siitä hän oli
varma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se
pullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa
epämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan.
Mitenkä se sitten oli hävinnyt?
Mugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja
vihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän
saattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa
katoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon
hänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli
tarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt
mielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.
Tallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa
muistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti
kulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta
hän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia
merkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan
varas oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet -- apina kun
lisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa -- jäivät huomaamatta metsän
merkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut
seurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut
havaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.
Musta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi
olevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien
itselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui
viidakon sokkeloihin.
Kun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja
ranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän
takaa, likemmäksi aiottua saalistaan.
Apinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan
reunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei
voinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät
keltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään.
Ensimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva
karjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.
Tuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja
pakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin
odottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta
varoitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua:
leijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille
hartioille.
Kun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä
mitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus,
mikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen
lakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa
taistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että
hetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun
tuloksesta.
Tarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa
syvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista
kasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja
tuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet,
rauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.
Kierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat
mielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä
koukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin
rintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan
Numa pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina
ponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona
ja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.
Kompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin
ikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia
likellä.
Sen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman
hahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan
peto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi
villin voittohuutonsa.
Se seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin
aukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala
murina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola
tippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.
Kauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän
pallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja
mahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun
paholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja
hiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.
Suopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä
kaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt,
milloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien
nuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää
kuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta,
joka puoleksi avoimena oli niin likellä.
Lopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin
puoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä,
ikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin
ääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion
puoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian
se lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen
saaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.
Tällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut
vaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista
huolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei
huutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa
yksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä
ulottuvilla.
Hän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan
vain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä
saattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi
niinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli
syönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen
luokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai
jotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin
löytäisi häntä.