varastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak
makasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä
kultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä
etelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja
kantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin
raunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut
apulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.
Ja hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija
ulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua
telttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli
mieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen
teltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen
erään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa
vartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin
takaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea
sivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.
Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk,
mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti
pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään
herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven
edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella
makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä
toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa
hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan
keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta -- hän ajatteli tähän
asti inhoamaansa itsemurhaa.
Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan
seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei
se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi
rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin
näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.
Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain
muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna
itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita
tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona
toinen, varmempi hyökkäystapa.
Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta
oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun.
Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä
erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään
yläpuolella -- sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien
kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta,
ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja
toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti
ketteryyden ja rajuuden uhriksi.
Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia
ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan.
Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota
alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite
murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.
Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja
syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo
mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen
hameelleen, likistäen sen kiinni.
Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen
mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten
Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen
toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän
vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.
Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet
hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet
huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet
yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.
Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän
naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän
parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen
päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven.
Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja
ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen
majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.
Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä.
Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu
olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin
keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin
nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.
Peto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei
sen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui
maahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma,
että hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin
ja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt
aikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.
Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen
leiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan
siekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään
epäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä
apina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti
burnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen
ihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.
Päästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan
aikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen
pensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.
Astuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen
perusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti
laatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä
hänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään
esine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä
sieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.
Päästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin
hallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti
Tarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin
etsimistä.
Viitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli
tullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan
sitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.
Hän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut
odottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen
tottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa
huomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei
ollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa
poissaolosta.
Lähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut
sen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja
peläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen
läsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja
odottaa häntä siellä.
Kun Tshulk vaappui pois pysytellen varjossa, läheni Tarzan rohkeasti
majan oven edessä meluavaa ryhmää. Hän astui mustien ja arabialaisten
joukkoon, koettaen saada selville hämmingin syyn ja unohti innoissaan,
että hänellä yksin koko ryhmässä oli keihäs, jousi ja nuolet ja että
hän siten saattoi joutua epäluuloisen huomion alaiseksi.
Tunkeutuen joukon läpi hän lähestyi ovea ja oli melkein saapunut sinne
asti, kun eräs arabialainen laski kätensä hänen olkapäälleen
huudahtaen: "Kuka tämä on?" ja samalla temmaten burnusin pääverhon
apinamiehen kasvoilta.
Apinain Tarzan ei ollut villin elämänsä aikana milloinkaan tottunut
väittelemään vastustajansa kanssa. Alkeellinen itsesäilytysvaisto
opettaa käyttämään monia viekkaita temppuja ja kepposia, mutta
sanakiista ei kuulu niihin, eikä hän nytkään tuhlannut kallisarvoista
aikaa koettamalla saada rosvot uskomaan, ettei hän ollut susi lammasten
vaatteissa. Sensijaan hän oli paljastajansa kurkussa heti kun miehen
sanat olivat lähteneet hänen huuliltaan, ja viskellen häntä puolelta
toiselle lakaisi tieltään ne, jotka olisivat käyneet hänen kimppuunsa.
Käytellen arabialaista aseenaan Tarzan tunkeutui nopeasti ovelle ja oli
hetkeä myöhemmin majassa. Pikainen tarkastelu osoitti huoneen tyhjäksi,
ja hänen hajuaistinsa havaitsi myöskin Taglat-apinan heikon jäljen.
Tarzan päästi matalan, pahaenteisen murinan. Ne, jotka tunkeutuivat
ovelle eteenpäin ottaakseen hänet kiinni, peräytyivät pikaisesti, kun
eläimellisen uhmahuudon villi ääni kajahti heidän korviinsa. He
katselivat toisiaan hämmästyneinä ja tyrmistyneinä. Majaan oli astunut
yksinäinen mies, ja kuitenkin he olivat omin korvin kuulleet sisältä
villin pedon äänen. Mitä se tarkoitti? Oliko leijona tai pantteri
hiipinyt majaan vartijoiden tietämättä?
Tarzanin nopeat silmät näkivät katossa aukeaman, josta Taglat oli
pudonnut. Hän arvasi, että apina oli tullut tai mennyt murtumasta, ja
arabialaisten epäröidessä ulkopuolella hän hyppäsi kissan tavoin?
aukkoa kohti, tarttui seinän yläosaan ja kiipesi katolle pudottautuen
heti maahan majan taakse.
Kun arabialaiset lopulta, ammuttuaan useita yhteislaukauksia seinän
läpi, saivat rohkeutta mennä majaan, huomasivat he sen tyhjäksi. Samaan
aikaan Tarzan etsi kylän toisessa päässä Tshulkia, mutta ei voinut
löytää apinaa mistään.
Naaraansa menettäneenä, toveriensa hylkäämänä ja yhtä tietämättömänä
pussinsa ja piikiviensä kohtalosta kuin ennenkin, oli Tarzan vihan
vimmassa, kiivetessään paalutuksen yli ja kadotessaan viidakon
pimeyteen.
Tällä kertaa hänen täytyi luopua etsinnästä, koska arabialaisleiriin
tunkeutuminen nyt merkitsi itsensä tuhoamista, kun kaikki sen asukkaat
olivat hereillä ja varuillaan.
Paetessaan kylästä oli apinamies kadottanut pois kiiruhtavan Taglatin
ladun ja teki nyt laajan kierroksen metsän läpi, koettaen taas sitä
löytää.
Tshulk oli jäänyt paikalleen, kunnes arabialaisten huudot ja laukaukset
olivat täyttäneet hänen yksinkertaisen sielunsa kauhulla, sillä eniten
kaikesta pelkäävät apinat tarmanganien ukkoskeppejä. Sitten hän
oli ketterästi kiivennyt paalutuksen yli, repien burnusinsa
ponnistellessaan, ja paennut viidakon syvyyksiin muristen ja toruen
mennessään.
Etsiessään viidakosta Taglatin ja naaraksen jälkiä Tarzan matkasi
nopeasti eteenpäin. Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla hänen
edessään oli suuri apina kumarruksissa Tarzanin etsimän naisen makaavan
hahmon yli, tempoen ja pureskellen nuoria, jotka sitoivat hänen
nilkkojaan ja ranteitaan.
Apinamiehen kulkusuunta olisi vienyt hänet vain pienen matkan päähän
heistä oikealle, ja vaikkakaan hän ei olisi nähnyt heitä, puhalsi tuuli
heistä häneen päin ja olisi tuonut kylliksi hajua heistä hänen
sieraimiinsa.
Hetki vielä ja Jane Clayton olisi ollut turvassa, vaikka Numa-leijona
jo valmistautui hyökkäämään. Mutta kohtalo, joka nytkin jo oli ollut
liian julma, näytti ihan riehaantuneen -- tuuli kääntyi äkkiä
muutamiksi hetkiksi, ja heikko haju, joka olisi vienyt apinamiehen
nuoren naisen viereen, suuntasi vastakkaiselle taholle; Tarzan sivuutti
viidenkymmenen metrin päässä aukeaman, jossa murhenäytelmä oli tulossa,
ja tilaisuus oli peruuttamattomasti mennyt hukkaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Taistelu aarteesta
Oli aamu, ennenkuin Tarzan pääsi varmuuteen, että hän oli etsinnässään
epäonnistunut, ja silloinkin hän myönsi vain, että lopullinen
menestyksen saavuttaminen oli ainoastaan viivästynyt. Viidakko oli
laaja, mutta Tarzanin kokemus ja taitavuus oli myöskin laaja. Taglat
voi kyllä edetä kauas, mutta Tarzan löytäisi hänet lopulta, vaikka
hänen olisi etsittävä jokainen puu valtavassa metsässä.
Puhellen tällä tavoin yksikseen apinamies seurasi Bara-kauriin jälkiä,
tuon kovaonnisen, jonka lihalla hän oli päättänyt tyydyttää nälkänsä.
Puolen tunnin ajan vei tie apinamiestä itää kohti hyvin viitoitettua
riistapolkua pitkin, kun saalis väijyvän hämmästykseksi tuli äkkiä
näkyviin: se juoksi mieletönnä pitkin kapeata tietä takaisin vainoojaa
kohti.
Tarzan, joka oli samonnut polkua myöten, hypähti niin nopeasti sivulle
vehreyden piiloon, ettei kauris vieläkään tiennyt vihollisesta tällä
suunnalla, ja kun eläin oli vielä jonkun matkan päässä, heilautti
apinamies itsensä tien yli kaartuvan puun alemmille oksille. Hän
kyyristyi sinne villin petoeläimen tavoin, odottaen uhrinsa tuloa.
Tarzan ei tiennyt mikä oli pelästyttänyt kauriin niin mielettömästi
peräytymään -- ehkä syynä oli Numa-leijona tai Shita-pantteri. Mutta
olipa mikä tahansa, Apinain Tarzan välitti siitä vain vähän -- hän oli
valmis ja halukas puolustamaan saalistaan kaikkia viidakon asujamia
vastaan. Jollei hän kykenisi siihen ruumiillisilla kyvyillään, oli
hänellä käytettävänään toinen, suurempi voima -- terävä älynsä.
Ja näin tuli juokseva kauris eteenpäin suoraan kuoleman kitaan.
Apinamies kääntyi niin, että hänen selkänsä oli lähestyvään eläimeen
päin. Hän heilui polvet koukussa hiljaa huojuvalla oksalla tien
yläpuolella, laskien terävin korvin pelästyneen Baran lähestyviä
kavioniskuja.
Hetken kuluttua uhri vilahti oksan alle, ja samassa silmänräpäyksessä
apinamies hänen yläpuolellaan loikkasi oksaltaan sen selkään. Miehen
ruumiin paino rutisti kauriin maahan. Se teki turhan yrityksen
kompuroida pystyyn, ja sitten mahtavat lihakset vetivät sen pään kauas
taaksepäin, väänsivät kaulaa rajusti, ja Bara oli kuollut.
Surmaaminen oli käynyt nopeasti, ja yhtä nopeita olivat apinamiehen
seuraavat liikkeet, sillä kuka tiesi, millainen vainooja ajoi takaa
Baraa tai kuinka likellä se oli? Uhrin niska oli tuskin naksahtanut
poikki, kun ruumis jo riippui Tarzanin leveällä olkapäällä, ja hetkeä
myöhemmin apinamies istui taas puun alemmilla oksilla polun
yläpuolella, terävin harmain silmin tutkien polkua, jota pitkin kauris
oli paeten tullut.
Ei kulunut kauan, ennenkuin Baran säikähdyksen syy selvisi Tarzanille,
sillä pian kuului lähestyvien ratsastajien ääniä. Vetäen saalista
perässään apinamies nousi keskitasanteelle ja asettui mukavasti
puunhaaraan, josta voi yhä nähdä polun alapuolellaan, leikkasi
mehukkaan palan kauriin reidestä ja upotti vahvat valkoiset hampaansa
lämpimään lihaan, alkaen nauttia urheutensa ja taitavuutensa hedelmiä.
Nälkäänsä sammuttaessaan hän ei kuitenkaan päästänyt silmistään polkua.
Hänen terävä katseensa näki etummaisen hevosen turvan, kun se tuli
näkyviin kiemurtelevan tien mutkasta, ja hän tutki tarkasti jokaista
ratsastajaa, kun he kulkivat yksimiehisessä rivissä hänen altaan.
Heidän joukossaan oli muuan, jonka Tarzan tunsi, mutta apinamies oli
niin etevä mielenliikutuksensa hillitsemisessä, ettei pieninkään ilmeen
muutos osoittanut hänen sisäistä kiihtymystään -- puhumattakaan
hysteerisestä mielenosoituksesta, joka olisi paljastanut hänen
läsnäolonsa.
Hänen alapuolellaan ratsasti Albert Werper yhtä tietämättömänä hänen
läsnäolostaan kuin abessinialaisetkin hänen edessään ja takanaan, ja
belgialaisen mennessä alitse apinamies tutki häntä tarkoin nähdäkseen
jonkun merkin varastetusta pussista.
Abessinialaisten ratsastaessa etelää kohti leijaili jättiläishahmo aina
heidän polkunsa yläpuolella -- kookas, melkein alaston valkoinen mies,
joka kantoi kauriin veristä ruumista olkapäillään, sillä Tarzan tiesi,
että hänellä ei ehkä muutamaan aikaan olisi taas tilaisuutta
metsästämiseen, jos hänen oli seurattava belgialaista.
Tarzankaan ei aikonut siepata häntä aseistettujen ratsastajien keskeltä
muutoin kuin viime hädässä, sillä villiolentojen menettelytavat ovat
varovaisia ja viisaita, jollei tuska tai suuttumus kiihota heitä
varomattomuuteen.
Siten abessinialaiset ja belgialainen vaelsivat etelää kohti ja Apinain
Tarzan heilautti itseään ääneti heidän perässään keskitasanteen
huojuvien oksien kautta.
Kahden päivän marssi toi heidät tasangolle, jonka toisella puolella oli
vuoria ja jonka Tarzan hämärästi tunsi; se herätti hänessä
epämääräisiä, puolittaisia muistoja ja omituista kaipuuta. Ratsastajat
suuntasivat kulkunsa tasangolle, ja apinamies hiipi turvallisen
välimatkan päässä heidän takanaan, käyttäen hyväkseen maaperän
tarjoamaan suojaa.
Abessinialaiset pysähtyivät hiiltyneen hirsiröykkiön viereen, ja
Tarzan, joka hiipi likelle ja kätkeytyi läheiseen pensaikkoon, tarkkasi
heitä ihmetellen. Hän näki heidän kaivavan maata ja aprikoi, olivatko
he aikaisemmin kätkeneet sinne ruokaa ja tulleet nyt sitä hakemaan.
Sitten hän muisti, kuinka hän itse oli haudannut sievät piikivensä ja
mikä hänet oli saanut niin tekemään. He kaivoivat sieltä mustien
hautaamia esineitä!
Pian hän näki heidän saavan sieltä esiin likaisen, keltaisen möhkäleen,
ja hän pani merkille Werperin ja Abdul Murakin ilon, kun tahrainen
esine tuli näkyviin. He kaivoivat monia samanlaisia likaisen keltaisia,
ja lopulta niitä oli maassa kokonainen pino, jota Abdul Murak hyväili
ja taputteli ahneuden huumassa.
Jotakin liikkui apinamiehen mielessä, kun hän katsoi kultaharkkoja
pitkään. Missä hän oli nähnyt sellaisia ennen? Mitä ne olivat? Miksi
nämä tarmanganit halusivat niitä niin suuresti? Kenelle ne kuuluivat?
Hän muisti mustat miehet, jotka olivat haudanneet ne. Esineet olivat
varmaan heidän. Werper aikoi varastaa ne, kuten oli varastanut Tarzanin
piikivipussin. Apinamiehen silmät leimusivat vihasta. Hän hakisi mustat
miehet ja veisi heidät näitä varkaita vastaan. Hän tuumiskeli, missä
heidän kylänsä saattoi olla.
Kun kaikki nämä asiat liikkuivat hänen toimeliaassa mielessään, tuli
muuan miesjoukko metsästä aukeaman laidalta ja lähestyi palaneen
huvilan raunioita.
Aina tarkkaavainen Abdul Murak näki heidät ensimmäisenä, mutta he
olivat jo päässeet puoliväliin aukeaman poikki. Hän käski miehiään
nousemaan ratsaille ja olemaan valmiina, sillä kukapa tietää Afrikan
sydämessä, onko vieras tulija ystävä vai vihollinen?
Werper heilautti itsensä satulaan ja loi silmänsä saapujiin. Sitten hän
kääntyi kalpeana ja vavisten Abdul Murakiin päin.
"Siellä on Ahmet Zek ja hänen rosvonsa", hän kuiskasi. "He ovat tulleet
hakemaan kultaa."
Samalla hetkellä varmaan Ahmet Zek huomasi keltaisen harkkopinon ja
käsitti, että oli tapahtunut se, mitä hän jo oli pelännyt, heti kun
hänen silmänsä olivat osuneet miesjoukkoon, joka hääri englantilaisen
huvilan raunioiden vieressä. Joku oli ehtinyt ennen häntä -- toinen oli
jo aikaisemmin tullut hakemaan aarretta.
Arabialainen oli suunniltaan raivosta. Viime aikoina hän oli kaikessa
epäonnistunut. Hän oli menettänyt jalokivet ja belgialaisen ja taas
kadottanut englantilaisen naisen. Nyt oli joku tullut ryöstämään
häneltä tämän aarteen, jonka hän oli luullut olevan yhtä varmassa
turvassa kuin jos sitä ei milloinkaan olisi kaivettu maasta esiin.
Hän ei välittänyt siitä, keitä varkaat olivat. He eivät luopuisi
kullasta ilman tappelua, siitä hän oli varma, ja huutaen villisti ja
antaen käskyn seuralaisilleen hän kannusti hevostaan ja syöksyi
abessinialaisia vastaan. Hänen perässään tuli kirjava joukko hänen
julmia saattolaisiaan heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä päällä ulvoen
ja kiroillen.
Abdul Murakin miehet ottivat hänet vastaan yhteislaukauksella, joka
tyhjensi muutamia satuloita, ja sitten rosvot olivat heidän kimpussaan
ja miekat, pistoolit ja musketit tekivät mitä kauheinta ja verisintä
jälkeä.
Ahmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi
belgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa,
käänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon.
Kiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja
yllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää
abessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek
suuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen
häijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän
sitten pani aarteen alttiiksi.
Takaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää
kohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei
pyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin
murhanhaluisten roistojen puolella.
Tarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet
niin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi
voinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.
Abessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja
heidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin
kiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja
lyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.
Lukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin
sotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli
yhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- hän
tahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä
seuraamaan belgialaista ja piikivipussia.
Alussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut
Baran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että
Numa oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa
kahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän
ei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää,
kenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen
mieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka
niin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä
ja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan
hänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.
Askel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän
hevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi
mustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin
päälle.
Abessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies
ratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti
häntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi
tointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen
selässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt
arabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.
Mutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja
jousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään
arabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän
muukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka
kuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä.
Sitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen
jalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen
vyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet
satulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa
piirin läpi -- hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.