ja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta
lady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta
noita hirveitä olentoja oli niin likellä.
Tukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja
hänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen
apuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston
ruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.
Kääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia
kurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri
ja hyökkäsi arabialaisia vastaan.
Ahmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta
kohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea
ratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti,
kääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.
"John!" huudahti hän. "Jumalan kiitos, että tulit ajoissa."
Tarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin
totellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa
nousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat
heidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi
viholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle
tilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.
Kehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja
laukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka
toimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja
laukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen
karvaista apulaistaan viidakon nurmelle.
Pyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen
hyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa
hyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman
ja tuskan murtaman naisen mukanaan.
He ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina
likaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä.
Mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan
lisäksi myös sidottu.
Etsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen
jäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he
toivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän
oli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä
lähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin
silkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä
ollenkaan -- Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus
kimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä
saaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.
Arabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa
kaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri
valkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden
kahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.
Tarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli
ympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta.
Laukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet
tiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti
pystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi
nähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin
omituisia tunteita.
"Missä on naaras?" hän kysyi.
"Tarmanganit veivät hänet pois", vastasi toinen apinoista. "Kuka sinä
olet, joka puhut manganien kieltä?"
"Olen Tarzan", vastasi apinamies, "mahtava metsästäjä, suurin
taistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta.
Olen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin
kansani luo."
"Niin", aloitti muuan vanha apina, "hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä,
että hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa."
Muut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi
hyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja
valmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan
olla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden
tyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.
Tämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut
hänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan
tuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.
Apinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen
heikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet
hiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä
matkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat
arabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän
väittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin
muutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei
merkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska
hän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän
kohosi apinoiden tason yläpuolelle.
Toinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli
hänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista,
ennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.
Kun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja
jalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa
itää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin
hän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia
aikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten
kanssa.
Mutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa
tuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä
olopaikassaan -- että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla
muualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta
seurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin
voimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana,
joka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli
pikemmin "ryöstäminen" kuin "apuuntulo".
Naisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman
sukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada
hänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla,
jossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka
ensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut
hetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli
uudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin
äkillistä ja selittämätöntä intohimoa.
Jalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin
että hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän
anastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi
suurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi
karvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi
omaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen
joukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.
Hän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä
seuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia
lukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi
äly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt
mielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja
sentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin
kannustin -- salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen
tiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.
Taglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto,
mahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös
viekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen
suuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman
vastustajan, joka oli ketterämpi.
Hän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä
ominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset
piirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei
aavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän
kykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon
valtiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä
voimakas kuin selittämätönkin hänelle.
Nämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet
Zekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen
hyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.
Tarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia
seikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa
keskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on
määrätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi
tämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On
niin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.
Tshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen
kylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo
todellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin
kuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen
alla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten
häntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon
vieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka
ovat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.
Jos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa,
kunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi
sitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän
tapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on
loukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän
istuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan
samalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi
hänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti
päässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen
pakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin
kyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.
Sellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin
paluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen,
sillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin
läsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.
Ei ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä
jatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä
väsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja
lyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen,
jollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia
kuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien
kylässä.
Taglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi
voinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin
olisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä
jatkamaan yritystä.
Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan
terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He
lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä
rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran
uhatessa helppo piiloutua.
Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla
ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman
aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen
johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.
He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi,
ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan
puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.
Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi
Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli
itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen
ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin
orava ja äänettömästi kuin aave.
Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka
leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja
lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä
hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli.
Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä
sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa
kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento
pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen
ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo
kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän
näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä
urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia,
maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.
Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki
kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan,
ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa
kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla
leiriin.
He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään -- seuraavalla hetkellä
he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui
heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin
uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin,
jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.
Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla,
niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme
valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän
oksien keskellä.
He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi
edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän
pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä
naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja
sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että
hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja
piikivensä.
Tshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen
pukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat
toisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden
merkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän,
karvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti
sen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.
Vanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt
leikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain
kahdesta syystä -- etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen.
Tarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei
voinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata
jälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut
häntä ahdistaa.
Hän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa
villaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden
luo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta
eläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen
lopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.
Kun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien
kesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti
Tarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois
riidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia
tehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa
menetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset
mitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä
toisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies
ohjaisi heidät tarmanganien kylään.
Oli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun
kätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.
Kooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi
estäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi
varustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa
yrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa
alhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti
esiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.
Apina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä
eläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella
käpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä
Tarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä
myöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen
sisäpuolelle.
Tarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli
suljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti
korjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä
naaras sisäpuolella.
Tshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti
puristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi
sisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri
lailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.
Tshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten -- Tshulk
halusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli
tullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi -- Tarzan
oli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli
tyytyväinen.
Mutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän
huomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä
toteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana,
jotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut
vaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli
kokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella
sanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli
Taglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.
Nyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat
aikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.
Tyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut
löytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti.
Ohikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli
pimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän
johtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä
ikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään
epäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti.
Sisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan
kuunteli ulkopuolella.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Jane Clayton kuolemanvaarassa
Ajatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa,
koetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta
kun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden,
kävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä
seuraamasta neekerin jälkiä.
Jonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla
hänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki
jalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana
keksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.
Silloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä
seuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla
abessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä
Werperillä oli tarjottavana.
Ja näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper
pyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli
vangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin
toiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä
muistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin
luonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.
Abdul Murak silmäili häntä synkästi. "Mitä nyt haluat?" hän kysyi.
"Vapauttani", vastasi Werper.
Abessinialainen nauroi pilkallisesti. "Ja sinä olet häirinnyt minua
tällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi
tietää", hän sanoi.
"Voin maksaa siitä", sanoi Werper.
Abdul Murak nauroi ääneensä. "Maksaa siitä?" huudahti hän. "Mitä sitten
-- rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa
tuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua
enää, muutoin pieksätän sinut."
Mutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin
riippui asian menestymisestä.
"Kuule minua", hän rukoili. "Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa
kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut
saatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?"
"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?" kertasi
Abdul Murak. "Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?"
"Tiedän, minne se on kätketty", sanoi Werper. "Lupaa, mitä pyydän, niin
vien sinut sinne -- jos kymmenen kantamusta on kylliksi?"
Abdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista
tarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään -- mutta kymmenen
kantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti
asiaa hetken.
"No, jos lupaat", sanoi hän. "Kuinka kaukana kulta on?"
"Runsaan viikon matkan päässä etelään päin", vastasi Werper.
"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö,
mikä on rangaistuksesi?"
"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä", vastasi belgialainen.
"Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin
sinne. Ja lisäksi, -- siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin
monta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos
lupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten
suojelukseen."
"Sinä panet henkesi pantiksi siitä, että kulta löydetään?" kysyi Abdul.
Werper nyökkäsi myöntymykseksi.
"No hyvä", sanoi abessinialainen. "Minä lupaan, ja jos siellä on vain
viisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes
kulta on hallussani."
"Olen tyytyväinen", sanoi Werper. "Lähdemmekö jo huomenna?"
Abdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo.
Seuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan
käskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin
tapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat
rosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman
kilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.