luonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta
vahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa
valkoinen nainen oli vankina.
Päästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: "Lady
Greystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?" Mutta vastausta
ei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden
käsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.
Werperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen
asiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat
vaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu
ilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta
siitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt
aukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin
viivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane
Claytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.
Hänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä
ja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin.
Hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken
karkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä
saattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.
Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla
ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua
luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja
häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui
siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna
hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet
olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän
pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet
Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä
Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.
Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli
pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli
ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja
syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.
Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä
pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan
sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut
salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista
vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut
hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa
tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja
suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.
Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi
tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta -- pino
oli varattu majojen rakentamista varten -- ja pantu nojalle paalutuksen
aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin
käyttökelpoinen pakotie.
Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän
keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään
seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa
suoraan itään päin.
Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen
puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä
naarasleijonaa.
Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli
odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen
majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa
seinään pistettynä -- epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku
aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain
muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen
aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut
majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle,
kuinka voi päästä korkean seinän yli.
Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti,
kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa
tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän
oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan
hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa
takaa-ajettu.
Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin
aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen
jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin
paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät
karannutta belgialaista.
Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen
tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli
nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli
musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut
mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen
sijaansa, -- vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.
Lahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut
hänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista
päästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta
juuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli
nostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas
neekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja
asettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä
olevan.
Huomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi
lehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan
suoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti
pitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.
Hän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata,
piilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien
toisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei
liikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti.
Belgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan
voiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.
Miehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella
puolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo -- keltaisenruskea
hahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina
tuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.
Werper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen
kuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän
pysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi.
Polun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi
äkkiä ratsumieheen.
Belgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen
sydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen
seurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin
lihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin
eläinten kuninkaan armoille?
Mutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se
tuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan.
Belgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus
näytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä
peto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan?
Werperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä
leijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen
päästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein
belgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan,
hevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.
Mutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut
Werperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen
tarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen
toiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja
hevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.
Puoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti
itseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski
aamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun
voimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen
kallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.
Lyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat
leijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista,
isojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä
kaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä
aterioimispuuhissa.
Tarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään
salata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut
hänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva
varoitusääni.
Pysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan
katseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen
takaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin
tällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville,
että belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.
Nyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle,
laskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä
ei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin
silmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä
kadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.
Hän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai
ainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja
läheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa
katsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei
noussut saaliinsa äärestä.
Silloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin
ampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren
kaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi
eläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli
turhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen
esiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin
kiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa
tunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto
pysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti
maahan.
Tarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski
keihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon
ruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin
läheisessä tiheikössä.
Kasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään
epäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut
miestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut
helposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä
oli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa
johtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia
hajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta
verestä.
Hän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen
lähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies
oli tyytymätön -- ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien
kadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen
nautinnon.
Aprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti
takaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän
mietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua
arabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki
suoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen
puoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin
paikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua,
kunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.
Hän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka
itsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se
oli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten,
pysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli
hämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat
syynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois,
mutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs
olisivat yhä pistäneet esiin raadosta.
Musta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä
seikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei
näkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja
lähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.
Hän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden
ainoan sanan: "Lady", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi
ja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet
vihdoin onnettomuuteen.
Abdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, oli
koillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoa
Ahmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut Abdul
Murakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukon
Menelikin alueen rajojen sisäpuolelle.
Ja nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt
puolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin
Werper ja Mugambi samosivat itää kohti.
Vähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi
belgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein
heidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja
hänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja
vietiin päällikön luo.
Kääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän
oli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat
käyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu,
ja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.
Eräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai
selville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet
olivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan
tilansa heti arabialaisten syyksi.
Mutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän Abdul
Murakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, että
Ahmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin,
että hän marssi nopeasti etelää kohti.
Ollen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että
epätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin
arveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi
joukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä
olivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa
kohti.
Myöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta
kaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata
sanaa: "Lady! Lady! Lady!"
Noudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia
eteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa
kohti, jossa huutaja oli.
Puoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan.
Ensimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun
hänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules
Frecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi
oli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että
oli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.
Mugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet
onnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä
toistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille,
joka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.
Vakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta
heimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta
Abdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti
viedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä
myöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin
belgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty
vieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta
muuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei
hän pitäisi pienempää ääntä.
Mugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei
ollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää
vartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina
etualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi,
kyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä
kiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä
eduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä
tavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa
päivä päivältä laimeni.
Käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina
yhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin
olopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja
lady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä
keskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun
Werper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen
isäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville
mitään -- ainakaan tällä tavalla.
Mutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän
seikan.
Joukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt
kirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä
ollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan
seuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen
abessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan
lykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.
Kun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä
veteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti
belgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana
pois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä
verhoamassa.
Juuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti
luonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun
belgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli
kätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi,
että se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.
Mugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut
sellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli
ollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen
kanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja
lisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.
Samalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen
hämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän
huomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen
mieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin,
joka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut
kisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi
poikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa
ympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä
tavalla, josta hän eniten piti.
Werper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi
kiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä
välin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle
kylpemään.
Seuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen
kookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä
kauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi
teräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.
KUUDESTOISTA LUKU
Tarzan johtaa taas manganeja
Ahmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen
etelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset
olivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran
kehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.
Ahmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri
ennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman
eteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha,
että uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt
jalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan
liikaa -- varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.
No, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa
hyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre
englantilaisen talon raunioiden vieressä.
Viidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se
sai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui
pyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi
tovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse
nuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.
Pian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti
ympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui
aukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään
välitön vaara väijynyt häntä.
Ahmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja
kirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan
turvallisesti vartioituna leirissä!
Nainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian
varmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti
hitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli
karannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen
hampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka
hän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän
kuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen
ponnistuksensa.
Kun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja
Ahmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen
kynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun
lehvistöstä.
Silmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja
villistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti
määriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot
ja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.
Äkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli
ilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti
arabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.