miksi, sillä sinä olet hyvin kaunis. En voisi lähteä takaisin ja asua
Oparissa -- minä, jolla on koko laaja viidakko alueenani. En voi
rakastaa sinua, mutta en voi nähdä sinun kuolevan hullun Tantorin
torahampaiden lävistämänä. Katkaise siteeni, ennenkuin on liian
myöhäistä. Hän on jo melkein kimpussamme. Katkaise ne, niin voin vielä
pelastaa sinut."
Rovion eräästä kulmasta nousi pieni kiemurteleva savupatsas -- liekit
leimahtivat räiskyen ylöspäin. La seisoi paikallaan kauniin, epätoivoa
kuvastavan patsaan kaltaisena, tuijottaen Tarzaniin ja leviäviin
liekkeihin. Hetken kuluttua liekit ulottuisivat apinamieheen. Tiheästä
metsästä kuului katkeilevien oksien ja murtuvien puunrunkojen ryskinää
-- Tantor, viidakon suunnaton tuhooja, oli tulossa heitä kohti. Papit
alkoivat käydä levottomiksi. He loivat pelokkaita silmäyksiä sille
suunnalle, josta norsu lähestyi, ja sitten taas ylipapittareen.
"Paetkaa!" komensi hän heitä, kumartui sitten ja katkaisi vangin käsiä
ja jalkoja kahlehtivat siteet. Vain silmänräpäys, ja Tarzan oli maassa.
Papit kiljuivat raivoissaan ja pettymyksessään. Se, jolla oli soihtu,
astui uhkaavasti askeleen ylipapitarta ja apinamiestä kohti. "Petturi!"
hän kiljaisi naiselle. "Tämän palkaksi saat sinäkin kuolla!" Nostaen
ryhmysauvansa hän hyökkäsi ylipapitarta kohti, mutta Tarzan ehti ennen
häntä. Syöksyen papin kimppuun apinamies tarttui kohotettuun aseeseen
ja väänsi sen hurjistuneen kiihkoilijan käsistä, ja sitten pappi kävi
kiinni häneen kynsin hampain. Kaapaten paksun, kyhmyisen ruhon
mahtaviin käsiinsä Tarzan kohotti papin korkealle päänsä yli ja
sinkautti hänet tovereitaan kohti, jotka nyt olivat kokoontuneet
yhteen, ollen valmiina heittäytymään entisen vankinsa kimppuun. La
seisoi ylpeästi veitsi valmiina apinamiehen takana. Hänen kauniilla
kasvoillaan ei ollut pienintäkään pelon merkkiä -- vain ylpeä
halveksiminen pappeja kohtaan ja sen miehen ihailu, jota hän rakasti
niin toivottomasti, täytti hänen ajatuksensa.
Äkkiä syöksyi tälle näyttämölle hullu koirasnorsu -- suunnattoman suuri
torahampainen otus, jonka pienissä silmissä leimusi mieletön raivo.
Papit seisoivat hetken ajan kauhun lamauttamina, mutta Tarzan kääntyi
ja sulkien Lan syliinsä kiiruhti lähintä puuta kohti. Tantor hyökkäsi
häntä vastaan, päästellen kimeitä toitotuksia. La kietoi kummankin
valkoisen käsivartensa apinamiehen kaulan ympäri. Hän tunsi Tarzanin
hyppäävän ilmaan ja ihmetteli hänen voimaansa ja ketteryyttään, kun hän
näin kuormitettuna heilahti reippaasti suuren puun alimmille oksille ja
kantoi hänet nopeasti ylöspäin paksunahkaisen vihollisen taipuisan
kärsän ulottuvilta.
Joutuen hetkeksi ymmälle saaliinsa menettämisestä valtava norsu kääntyi
ja hyökkäsi onnettomia pappeja kohti, jotka nyt olivat kauhuissaan
hajaantuneet eri suunnille. Lähimmän se lävisti ja heitti korkealle
puun oksien joukkoon. Erään se kietoi kärsäänsä, paiskasi jykevää
puunrunkoa vasten ja päästi sitten uhrinsa raadeltuna möhkäleenä
maahan, toitottaen hyökätäkseen toisen kimppuun. Kaksi se tallasi
suunnattomien jalkojensa alle, ja siihen mennessä olivat muut kadonneet
viidakkoon. Nyt Tantor kohdisti taas huomionsa Tarzaniin, sillä
mielihalun muuttuminen päinvastaiseksi tunteeksi on muuan hulluuden
merkki -- se, jota eläin tavallisessa tilassa rakastaa, muuttuu
mielipuoleksi tulleelle vihan kohteeksi. Viidakon kirjoittamattomissa
aikakirjoissa on käynyt sananlaskuksi se kiintymys, joka oli vallinnut
apinamiehen ja Tantorin heimon välillä. Ei mikään norsu olisi koko
viidakossa tehnyt pahaa tarmanganille -- valkoiselle apinalle, mutta
kun hulluus oli vallannut ison koirasnorsun, koetti se tuhota
leikkitoverinsa, jonka kanssa oli seurustellut kauan aikaa.
Tantor-norsu tuli takaisin puun luo, jossa La ja Tarzan istuivat. Se
nousi puunrunkoa ylös etujalkojensa varassa ja kurotti pitkän kärsänsä
heitä kohti, mutta Tarzan oli aavistanut tämän ja kiivennyt ylöspäin
pois norsun ulottuvilta. Epäonnistuminen raivostutti hullua olentoa
vain yhä enemmän. Se mylvi ja pärrytti ja kiljui, kunnes maa tärisi sen
mahtavasta äänestä. Se nojasi päänsä puuta vasten ja työnsi sitä, ja
puu taipui äärettömän voiman pakotuksesta, mutta ei kuitenkaan
taittunut.
Tarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor
tai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä,
olisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten
pilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä,
parjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin
hyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen
kauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan
rakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi
voinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen
ainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden
haihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä
pitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen
suuriin, riippuviin korviin.
Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä
enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla
sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa.
Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa
haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta.
Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat
silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta
alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara
kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui --
seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.
Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti
kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä
pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki
väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa
turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän
takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään
olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan
saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi
nopeasti heidän jäljessään.
NELJÄSTOISTA LUKU
Papitar ja kuitenkin vain nainen
Aluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten,
mutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta
katsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä
auki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten
hänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen
ruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja
ketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä
polttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen
siitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja
silloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.
Oparin La oli omituinen ilmiö -- olosuhteiden muovaama olento, jota
raastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin
sydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento
nainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli
mustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito,
jalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon
orja, mutta aina kuitenkin -- nainen. Sellainen oli La.
Hän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi
päätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen
ihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen
puolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään
veitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen
valmis.
Muuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui
näyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle
puolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja
eksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin
kuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.
Tarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. "Kutsu
väkesi kokoon", sanoi Tarzan.
"He tappavat minut", vastasi La.
"He eivät tapa sinua", väitti apinamies. "Ei kukaan tapa sinua, kun
Apinain Tarzan on täällä. Kutsu heidät, niin puhumme heille."
La korotti äänensä päästäen kaamean huilumaisen kutsuhuudon, joka
kantautui kauas viidakkoon joka taholle. Läheltä ja kaukaa tuli Oparin
pappien haukahtelevia vastaushuutoja: "Me tulemme! Me tulemme!" La
uudisti kutsunsa yhä uudestaan, kunnes suurin osa hänen seuruettaan
lähestyi yksitellen ja parittain ja pysähtyi lyhyen matkan päähän
ylipapittaresta ja hänen pelastajastaan. Miehet tulivat otsa synkkänä
ja ilme uhkaavana. Kun kaikki olivat saapuvilla, ryhtyi Tarzan puhumaan
heille.
"Ylipapittarenne on turvassa", sanoi apinamies. "Jos hän olisi tappanut
minut, olisi hän itse nyt kuolleena samoin kuin vielä monet muut
teistä. Mutta hän säästi minut, jotta minä pelastaisin hänet. Menkää
hänen kanssaan takaisin Opariin; Tarzan menee omalle suunnalleen
viidakkoon. Vallitkoon Tarzanin ja Lan välillä aina rauha. Mikä on
vastauksenne?"
Papit murisivat ja pudistivat päätään. He puhelivat keskenään, ja La ja
Tarzan saattoivat nähdä, etteivät he olleet ehdotukselle suosiollisia.
He eivät halunneet viedä Lata takaisin, ja toisaalta he tahtoivat
lopultakin uhrata Tarzanin liekehtivälle jumalalle. Viimein apinamies
kävi kärsimättömäksi.
"Te tottelette kuningattarenne käskyjä", hän sanoi, "ja menette
takaisin Opariin hänen kanssaan; muutoin Apinain Tarzan kutsuu kokoon
viidakon muut asujamet ja surmauttaa teidät kaikki. La pelasti minut,
jotta minä pelastaisin teidät ja hänet. Olen hyödyttänyt teitä paremmin
elävänä kuin olisin hyödyttänyt kuolleena. Jollette ole kaikki hulluja,
annatte minun mennä rauhassa tieheni ja palaatte itse Lan kanssa
Opariin. En tiedä missä pyhä veitsi on, mutta voitte tehdä toisen.
Jollen olisi ottanut sitä, olisitte tappanut minut, ja nyt teidän
jumalanne on varmaan iloinen että otin sen, koska olen pelastanut hänen
papittarensa hullulta Tantorilta. Menettekö takaisin Opariin Lan kanssa
ja lupaatteko, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa?"
Papit kokoontuivat pieniksi ryhmiksi, kiistellen ja väitellen asiasta.
He löivät nyrkillään rintaansa; he kohottivat kätensä ja silmänsä
tulisen jumalan puoleen; he murisivat ja haukahtelivat keskenään,
kunnes Tarzanille kävi selväksi, että yksi heistä vastusti hänen
esityksensä hyväksymistä. Tämä mies oli ylipappi, jonka sydän oli
täynnä mustasukkaisuuden raivoa, koska La avoimesti tunnusti
rakastavansa muukalaista, vaikka hänen olisi pitänyt heidän uskontonsa
ikivanhain tapojen mukaan kuulua ylipapille. Kiista näytti
sovittamattomalta, kunnes eräs toinen pappi astui esiin ja nostaen
kättään kääntyi Lan puoleen.
"Kadsh, ylipappi", hän ilmoitti, "uhraisi teidät molemmat liekehtivälle
jumalalle, mutta me kaikki muut, Kadshia lukuunottamatta, palaisimme
ilomielin Opariin kuningattaremme kanssa."
"Teitä on monta yhtä vastassa", aloitti Tarzan. "Miksi ette saisi
tahtoanne perille? Menkää Lan kanssa Opariin ja jos Kadsh puuttuu
asiaan, niin tappakaa hänet."
Oparin papit tervehtivät tätä ehdotusta raikuvin hyväksymishuudoin. Se
näytti heistä melkein jumalaisen innoituksen antamalta neuvolta. Kun he
olivat kautta aikojen kysymättä totelleet ylipappeja, oli seurauksena
se, että heistä näytti mahdottomalta epäillä hänen arvovaltaansa. Mutta
huomatessaan, että he voisivat pakottaa hänet mukautumaan tahtoonsa,
olivat he yhtä onnellisia kuin lapset uusista leluista.
He hyökkäsivät eteenpäin ja ottivat Kadshin kiinni. He puhuivat
äänekkäästi ja kiivaasti hänen korvaansa. He uhkasivat häntä
ryhmysauvalla ja veitsellä, kunnes hän lopulta myöntyi heidän
vaatimuksiinsa, vaikkakin synkkänä. Silloin Tarzan astui Kadshin eteen.
"Pappi", hän sanoi, "La menee takaisin temppeliinsä, ja hänellä on
suojana pappiensa ja Apinain Tarzanin uhkaus, että se, joka tekee
hänelle pahaa, on kuoleman oma. Tarzan tulee takaisin Opariin ennen
ensi sadekautta, ja jos hänelle on tehty pahaa, niin voi sinua, Kadsh,
ylipappi."
"Suojelkaa häntä", huusi Tarzan toisille oparilaisille. "Suojelkaa
häntä, niin että Tarzan tullessaan uudestaan tapaa Lan Oparissa
tervehtimässä häntä."
"La on siellä tervehtiäkseen sinua", huudahti ylipapitar, "ja La
odottaa kaihoten, yhtä mittaa kaihoten, kunnes tulet takaisin. Oi, sano
minulle, että tulet!"
"Kukapa sen tietää?" kysyi apinamies, ja heilahti nopeasti puihin
kiiruhtaen itää kohti.
Hetken aikaa La seisoi katsellen hänen jälkeensä; sitten hänen päänsä
vaipui, huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja hän lähti vanhan naisen
kaltaisena matkalle kaukaista Oparia kohti.
Apinain Tarzan kiiti puiden läpi, kunnes yön pimeys oli laskenut
viidakkoon. Sitten hän paneutui nukkumaan ajattelematta huomista
kauemmaksi; myöskin La oli vain hämäränä muistona hänen
tietoisuudessaan.
Vain muutaman päivämatkan päässä pohjoiseen päin odotti lady Greystoke
sitä hetkeä, jolloin hänen mahtava herransa ja mestarinsa huomaisi
Ahmet Zekin rikoksen ja kiiruhtaisi auttamaan ja pelastamaan. Ja juuri
hänen kuvitellessaan John Claytonin tuloa kyyristeli hänen ajatustensa
esine melkein alastomana kaatuneen puunrungon vieressä, jonka alta hän
likaisin sormin etsi siellä mahdollisesti piileviä kuoriaisia tai
mehukkaita toukkia.
Kului kaksi päivää jalokivien varastamisen jälkeen, ennenkuin Tarzan
ajattelikaan niitä. Kun ne sitten sattuivat juolahtamaan hänen
mieleensä, sai hän halun leikkiä niillä taas, ja koska hänellä ei ollut
parempaakaan tehtävää kuin tyydyttää ensimmäinen mieleen tullut oikku,
nousi hän ja läksi tasangolle metsästä, jossa oli viettänyt edellisen
päivän.
Vaikka mikään merkki ei osoittanut, mihin jalokivet oli haudattu, ja
paikka oli samanlaista koskematonta maata kuin monien kilometrien
laajuudelta ympärillä, missä kaislikko loppui ruohoalueen reunalla,
meni apinamies kuitenkin erehtymättömän tarkasti suoraan sitä paikkaa
kohti, johon hän oli kätkenyt aarteensa.
Hän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti
olla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli
ollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa
synkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi
harkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville
syyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean
päättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.
Vaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan
hävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei
olisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi
ollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen
ensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan
ollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin
milloinkaan tarvitsee.
Me saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta
pitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden
tuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta
rouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on,
että emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on
suorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.
Paikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen
ajan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille
olennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä
mielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.
Lisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen
aikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja
kuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein
joka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä
mittaa käytti kaikkia kykyjään.
Ja niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista
kohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin
hitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä
edessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi
yhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian
päätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa -- hän saattoi
odottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti
heikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja
yöllä vain nukkumaan ja lepäämään.
Silloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän
pysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota
tiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.
Nämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli
oli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen
kerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin
linnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia -- hänellä ei
ollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.
Oli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän
ulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen
sisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa
täytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin
monesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän
myös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti
tapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi
turvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi
onnistua.
Istuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta
Tarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa
hän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä
paloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista
ydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki
valkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut
kertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut
jalokivivarasta.
Hän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä,
lukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi
maahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.
Hänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi
-- hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja.
Irroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen
nopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti
paalutuksen harjan terävään ulkonemaan.
Hän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja
apinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota
hän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän
tarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja
kiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin
paalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä
juuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.
Nyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja
alkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin
vaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä
elämässä -- se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet
houkuttelivat häntä -- elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai
panna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista
vastaan.
Ei ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan -- oven, ikkunan tai
avoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa
sisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen.
Belgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen
teltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva
painettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei
kuulunut mitään ääniä.
Vihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan
maahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli
rauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan -- belgialaisen
haju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan
edes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut
ketään.
Eräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja
vaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat.
Tarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään
muuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut
jalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet
olivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian
hän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut
teltasta.
Tarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut.
Jälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse --
Tarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen
yksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin
oli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua
ilmitulon vaaraan.
Erään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken
tehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi
jälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta.
Majassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden
joukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä
ajoilta -- se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun
sieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta -- sen
herätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen --
vaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.
Samassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä
molemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa,
heräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen
muistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen
halunsa oli kiintynyt.
Samoinkuin hänen tutkimansa teltta oli majakin tyhjä, ja kun hän oli
varmistunut siitä, että hänen varastettu pussinsa ei ollut sinne
kätkettynä, lähti hän takaseinän aukosta kuten oli tullutkin.
Sitten hän etsi taas belgialaisen ladun, seuraten sitä aukeaman poikki
ja paalutuksen yli ulkopuolella olevaan mustaan viidakkoon.
VIIDESTOISTA LUKU
Werperin pako
Kyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen
teltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan,
jossa Jane Claytonia pidettiin vankina.
Oven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä
rohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle
tupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun
eurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.