Apinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon
polun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä
vastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen
pedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon
kimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä
sarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti
olopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset
ottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja
merkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava,
teatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat
niistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.
Hetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi
voittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä
seitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa,
kun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja
kierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen
tekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt
vaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin
keihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo
voittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.
Sitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet
leijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton
ruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi
viidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä
-- sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta
Tarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi
hänen näkyvistään.
KAHDESTOISTA LUKU
La tahtoo kostaa
Heilutellen itseään puusta puuhun laajassa ympyrässä viidakon läpi tuli
apinamies joelle toisessa paikassa, joi ja lähti taas puihin. Ja kun
hän metsästeli, kokonaan unohtaen menneisyyden ja välittämättä
tulevaisuudesta, vaelsi kolkko ja kauhistava karavaani häntä etsien
pimeiden viidakkojen ja avoimien puistomaisten paikkojen halki ja
laajojen niittyjen poikki, joilla lukemattomia salaperäisiä maanosan
ruohonsyöjiä kävi laitumella. Karavaanissa oli viisikymmentä hirveätä
miestä, joilla oli karvaiset ruumiit ja kyhmyiset, väärät raajat.
Heillä oli aseinaan veitsiä ja suuria ryhmysauvoja, ja heidän
etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli
Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli
viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa.
Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukkua
Apinain Tarzania kohtaan. Halveksitun naisen raivo lisäsi monin verroin
uskonnollisen yltiöpään kiihkoa, jonka alttari oli häväisty. La oli
kahdesti tarjonnut sydämensä jumalaiselle apinamiehelle ja kahdesti
saanut torjuvan vastauksen. La tiesi olevansa kaunis -- ja hän oli
kaunis, hän oli ruumiillisesti täydellinen olento, ei ainoastaan
esihistoriallisen Atlantiksen mittapuun, vaan myöskin nykyisten aikojen
käsityksen mukaan. Ennen Tarzanin ensi tuloa Opariin ei La ollut
milloinkaan nähnyt muita miehiä kuin oman heimonsa eriskummaisia,
käpristyneitä rumilaita. Jollei kohtalo toisi muita miehiä Opariin,
täytyisi hänen ennemmin tai myöhemmin mennä naimisiin jonkun sellaisen
kanssa, ettei ylipapitarten sarjassa tulisi keskeytystä.
Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toivon, että vanhan
ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä
voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuuman liekin sydämessä, joka
muutoin ei olisi milloinkaan tiennyt tämän kaikki kuluttavan intohimon
merkitystä, sillä Lan kaltainen ihmeellinen olento ei olisi milloinkaan
tuntenut rakkautta ketään Oparin vastenmielistä pappia kohtaan. Tapa,
velvollisuus ja uskonnollinen into olisivat ehkä pakottaneet sellaiseen
liittoon, mutta Lan puolelta ei siinä olisi ollut rakkautta. Hän oli
kasvanut nuoreksi naiseksi kylmänä ja sydämettömänä olentona, tuhansien
muiden kylmien, sydämettömien, kauniiden naisten tyttärenä, jotka eivät
olleet milloinkaan tunteneet rakkautta. Ja niin ollen rakkaus
tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien
kaikki tukahdutetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi
kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä
rakkauden, lempeyden ja uhrautuvaisuuden suuri voima oman tulisuuden
takia vihan ja koston virikkeeksi.
Näiden asianhaarain mukaisessa mielentilassa La johti rupattavaa
joukkoaan, saadakseen takaisin korkean virkansa pyhän tunnusmerkin ja
kostaakseen kärsimiensä vääryyksien alkuunpanijalle. Werperiä hän
ajatteli vain vähän. Se seikka, että veitsi oli ollut hänen kädessään,
kun se Oparista vietiin, ei herättänyt kostonajatuksia häntä vastaan.
Tietystikin hänet surmattaisiin, jos saataisiin kiinni, mutta hänen
kuolemansa ei tuottaisi nautintoa, -- silloin vasta odotti La
tuntevansa nautintoa, kun näkisi Tarzanin kuolontuskat. Apinamiestä
kidutettaisiin. Hänen kuolemansa tulisi olemaan hidas ja kauhistava.
Hänen rangaistuksensa tulisi hänen suunnattoman rikoksensa veroiseksi.
Hän oli riistänyt pyhän veitsen, hän oli saastaisilla käsillään
koskenut liekehtivän jumalattaren ylipapittareen, hän oli häpäissyt
alttarin ja temppelin. Näistä syistä hänen täytyisi kuolla. Mutta hän
oli myöskin halveksinut Lan, naisen, rakkautta, ja sen takia hän
kuolisi kauhealla tavalla, suuren tuskan kouristuksissa.
Lan ja hänen pappiensa eteneminen ei käynyt ilman seikkailuja. He
olivat tottumattomia viidakon teihin, koska vain harvoin kukaan
uskaltausi Oparin sortuvien muurien ulkopuolelle. Mutta heidän
monilukuisuutensa suojeli heitä, ja niin he pääsivät vaurioitta kauas
pitkin Tarzanin ja Werperin kulkemaa tietä. Heitä seurasi kolme suurta
apinaa, ja näiden tehtäväksi oli jätetty saaliin jälkien seuraaminen,
mihin oparilaisten aistimet eivät ollenkaan pystyneet. La oli kaiken
johdossa. Hän huolehti marssijärjestyksestä, hän valitsi leiripaikat,
hän määräsi, milloin pysähdyttiin ja milloin taas lähdettiin
liikkeelle, ja vaikka hän oli kokematon sellaisissa asioissa, oli hänen
synnynnäinen älynsä niin paljon kehittyneempi kuin miesten tai apinain,
että hän toimi paremmin kuin he olisivat voineet.
Lisäksi hän oli ankara päällikkö, sillä hän katseli inhoten ja
halveksien niitä epämuodostuneita olentoja, joiden keskelle julma
kohtalo oli hänet viskannut, ja purki heitä kohtaan tyytymättömyyttään
ja hylätyn rakkautensa katkeruutta. Hän velvoitti heidät rakentamaan
joka yöksi itseään varten vahvan suojaavan majan ja pitämään sen
edustalla suurta tulta vireillä iltahämärästä aamun koittoon. Kun hän
oli väsynyt kävelemään, oli heidän pakko kantaa häntä häthätää
sommitellussa kantotuolissa, eikä kukaan olisi uskaltanut epäillä hänen
oikeuttaan tai valtaansa vaatia sellaisia palveluksia. Itse asiassa
papit eivät epäilleetkään sitä. Heistä hän oli jumalatar, ja jokainen
rakasti häntä ja jokainen toivoi tulevansa valituksi hänen
puolisokseen, joten he raatoivat orjan tavoin hänen hyväkseen ja
sietivät napisematta hänen tyytymättömyytensä kirveleviä ruoskaniskuja
ja hänen tavallista ylpeän halveksivaa käyttäytymistään.
He marssivat monta päivää apinain seuratessa polkua helposti ja
kulkiessaan jonkun matkaa pääjoukon edellä, varoittaakseen jäljessä
tulevia mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Kerran keskipäivällä
pysähdyttäessä, kun kaikki makasivat leväten väsyttävän marssin
jälkeen, nousi muuan apina äkkiä ja haisteli tuulta. Hän kehotti
matalalla kurkkuäänellä toisia olemaan hiljaa, ja hetkeä myöhemmin hän
heilahti rauhallisesti puusta toiseen, edeten päin tuulta viidakkoon.
La ja papit kokoontuivat ääneti, hirveät pikkumiehet sormeilivat
veitsiään ja ryhmysauvojaan ja odottivat karvaisen ihmisapinan tuloa.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin näkivät hänen
sukeltautuvan lehväisestä tiheiköstä ja lähestyvän heitä. Hän tuli
suoraan Lata kohti ja puhutteli häntä suurten apinain kielellä, joka
oli myöskin rappeutuneen Oparin kielenä.
"Suuri tarmangani nukkuu tuolla", hän sanoi, osoittaen siihen suuntaan,
josta juuri oli tullut. "Tule, niin voimme tappaa hänet."
"Älkää tappako häntä", käski La kylmäkiskoisesti. "Tuokaa suuri
tarmangani minulle elävänä ja vahingoittumattomana. Kosto on Lan.
Menkää, mutta älkää pitäkö melua!" Ja hän heilautti käsiään
osoittaakseen tarkoittavansa käskyllään kaikkia seuralaisiaan.
Kaamea joukko hiipi varovasti viidakon läpi suuren apinan jäljessä,
kunnes hän lopulta pysähdytti heidät kohottamalla kätensä ja osoitti
eteensä ylöspäin. Siellä he näkivät apinamiehen jättiläishahmon
pitkällään matalalla oksalla, ja unessakin toinen käsi piti kiinni
tukevasta oksasta, ja vahva, ruskea jalka oli ojennettuna toisen yli.
Apinain Tarzan makasi rauhassa, nukkuen raskaasti vatsa täysinäisenä ja
uneksien Numasta, leijonasta ja Hortasta, metsäkarjusta, ja muista
viidakon eläjistä. Apinamiehen uinuvia aisteja ei häirinnyt mikään
vaaran ilmoitus -- hän ei nähnyt kyyristeleviä, karvaisia hahmoja
alapuolellaan maassa eikä kolmea apinaa, jotka rauhallisesti
heilahtelivat hänen viereiseensä puuhun.
Ensimmäinen Tarzanin saama vaaranilmoitus johtui kolmen ruumiin
töytäyksestä, kun kolme apinaa hyökkäsi hänen päälleen ja viskasi hänet
maahan, jonne hän putosi puoliksi typertyneenä heidän painavien
ruumiittensa alle. Hänen kimppuunsa kävi heti paikalla viisikymmentä
karvaista miestä tai oikeastaan niin monta heistä kuin saattoi päästä
häneen käsiksi. Apinamies tuli silmänräpäyksessä ryöppyävän, huitovan
ja purevan kauhunkurimuksen keskipisteeksi. Hän taisteli
sankarillisesti, mutta ylivoima oli liian suuri. Vastustajat
lannistivat hänet vähitellen, vaikka heidän joukossaan oli tuskin
yhtäkään, joka ei olisi tuntenut hänen mahtavien nyrkkiensä painoa tai
saanut jälkiä hänen raatelevista hampaistaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
La oli seurannut joukkiotaan ja nähdessään heidän kynsivän ja purevan
Tarzania korotti äänensä, varoittaen heitä tappamasta häntä. Hän näki,
että apinamies uupui ja että ylivoima pian voittaisi hänet, eikä hänen
tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin viidakon mahtava asukas makasi
avuttomana ja sidottuna hänen jalkojensa juuressa.
"Tuokaa hänet siihen paikkaan, johon pysähdyimme", komensi hän, ja he
kantoivat Tarzanin takaisin pienelle aukeamalle ja sysäsivät hänet
erään puun alle.
"Rakentakaa minulle maja", määräsi La. "Pysähdymme yöksi tähän, ja
huomenna La uhraa liekehtivän jumalan kasvojen edessä tämän
temppelinhäpäisijän sydämen. Missä on pyhä veitsi? Kuka otti sen
häneltä?"
Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja jokainen vakuutti varmasti, ettei
Tarzanilla ollut uhriasetta, kun he saivat hänet kiinni. Apinamies
katseli uhkaavia olentoja ympärillään ja äännähti halveksivasti. Hän
katseli naiseen ja hymyili. Hän ei pelännyt kuoleman edessä.
"Missä on veitsi?" kysyi La häneltä.
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä
pois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen
ja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun
minun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri
sitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain
veitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen
teille."
La naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla
oli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen
varastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana
ja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin
että hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi
järkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla
kärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia
Lan rakkautta.
Kun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. "Kidutan häntä koko
yön", mumisi hän papeilleen, "ja heti päivän sarastaessa te voitte
valmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan
liekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin
alttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta
liekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen."
Lopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle
aukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen
kielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa
sanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja
oli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien,
jolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa
niissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.
Ja majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen
vieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän
kuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä.
Hän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä
monia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän
oli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei
ollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain
vihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä
asteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.
Ja La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti
vihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. -- Tänä
yönä! -- hän ajatteli. -- Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. --
Hän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita
hymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla
halveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi
kuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli
Oparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun
uhrin -- eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan
pettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja
polvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani
sen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan
vain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.
Kuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä
silmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin
kyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli
valita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän
jälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman
sisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä
uutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren
mieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän
näki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion
liekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina
jättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin
kaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat
tulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki
seisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen
vieressä -- mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?
Viidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen
tulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen
torjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi
jano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan
kiedotut nuorat -- ne tunkeutuivat lihaan -- mutta hän ei valittanut.
Tarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja
ihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty --
etteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis
tuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin
varma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.
La kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä
veitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä
viivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän
kasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka
nostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La
näki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen
naisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut
Tarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt
intohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.
Ylipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka
oli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria
kidutettaisi -- kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä.
Kaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin
saastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin
ruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle.
Veistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten
La, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.
Hänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa,
hän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä
tahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka
itse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla
äänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan
kiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet
ja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut
kidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä,
vaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.
Päivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin
hereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian
raakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis
käsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin -- hymy erotti hänen huulensa
toisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen
silmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni
hänelle.
"Rakasta minua, Tarzan!" hän huudahti. "Rakasta minua, niin pelastut."
Tarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron
pitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi
vihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar
hypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten
hän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.
"Tulkaa liekehtivän jumalan papit", hän huudahti, "ja valmistakaa
uhri".
Käpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni
Tarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla
köyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan
laulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen,
mutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat
valkeat ja väsyneet -- palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien
luoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman
tuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla
kärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa
liittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen --
köyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena,
iljettävänä -- ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen
soihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset,
eläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi
irvistykseksi -- suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.
La lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa
aurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle
jumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin --
soihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän
likellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa
kärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän
tiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei
ole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan
päivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat
sen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä
tulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi,
hänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli
kadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen
ympärillään.
Hän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön
valkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä.
"Tarzan, minun Tarzanini!" valitti La; "sano minulle, että rakastat
minua -- että palaat kanssani Opariin -- niin saat elää. Kansani
vihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän
viimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?"
Viime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon
ylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli
sytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki,
kuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi
hänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava
soihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen
vastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta
kaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui
Tarzanin yli povensa aaltoillessa. "Kyllä vai ei?" kuiskasi hän.
Kaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon
valon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun,
joka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi
ja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion
juurella.
"Vastauksesi!" vaati La. "Mikä on vastauksesi Oparin Lan rakkauteen?"
Tarzanin mielenkiintoa herättänyt ääni tuli lähemmäksi, ja nyt muutkin
kuulivat sen -- se oli norsun kimeätä toitotusta. Kun La katsoi silmät
suurina Tarzaniin, saadakseen selville, oliko hänen kohtalonaan onni
vai sydämen murtuminen, näki hän jännittyneen ilmeen varjostavan
apinamiehen piirteitä. Nyt vasta hän ymmärsi Tarzanin kimeän kiljaisun
tarkoituksen -- apinamies oli kutsunut Tantor-norsun avukseen! Lan
silmäkulmat vetäytyivät kokoon, ja hän tuijotti vankiaan villisti.
"Sinä hylkäät Lan!" huudahti hän. "Sitten kuole! Soihtu!" komensi hän
kääntyen pappiin päin.
Tarzan katsoi hänen kasvoihinsa. "Tantor on tulossa", hän sanoi.
"Luulin, että hän tulisi avukseni, mutta nyt tiedän hänen äänestään,
että hän tappaa minut ja sinut ja kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen,
ja hakee viekkaana kuin Shita-pantteri ne, jotka tahtovat piiloutua
häneltä, sillä Tantor on rakkaudesta hulluna!"
La tiesi liiankin hyvin, kuinka mielettömän raivoisa riehaantunut
koirasnorsu on. Hän tiesi, ettei Tarzan ollut liioitellut. Hän tiesi,
että suuren eläimen viekkaissa, julmissa aivoissa asustava pahahenki
sai sen samoamaan sinne tänne ja ajamaan takaa metsien läpi niitä,
jotka välttivät sen ensi hyökkäyksen. Myös oli mahdollista, että eläin
jatkaisi matkaansa palaamatta tännepäin -- kukaan ei voinut arvata
kuinka kävisi.