kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua
hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista
jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon
päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin
kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta
kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille
vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän
lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä
erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin
suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata
päällikkönsä luota.
Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin
palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet
kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden
tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen
hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on
suoritettu."
Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän
mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata
sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka
tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen
apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia,
minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa,
saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman
ylellisen nautinnon.
Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli
ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä
karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi
poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.
Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka
tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja
nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui
mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime
savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina
veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä,
jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi
kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille
paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen
vaatteittensa alla.
Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka
suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo
säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut
tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes
laskenut niitä -- hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.
Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut
leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle --
kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen
kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella
kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti
ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien
jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.
Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta
uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki
kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden
omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella
pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka
aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse
kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen
kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin
yläpuolelle.
Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka
yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa
kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä
pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin
peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen
takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.
Werper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista
itsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli
pysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne
verkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle,
otti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen
käsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä
kohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.
Olisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän
käsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan
myöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen
päästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun
tämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa
päällikölleen.
Belgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt,
pidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija
nähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota
eurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle,
meni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.
Kaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella
äänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti
siirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen.
Rosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi.
Hän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle
teltan seinää.
Hänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja
löysivätkin sen -- ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat
haparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi
lennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan
se nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien
alle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista
elottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi
hätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia,
jonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.
Hetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja
hän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain
kasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen
muotoiseksi mytyksi -- Albert Werper oli karannut.
Päällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia
arabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan.
Mutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet
jälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa
ratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään
saalistaan läheisestä metsästä.
Heidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa
piileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle.
Parikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden
lähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he
portinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä
niinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.
Pimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja
kun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi
varjoihin, häviten sinne kokonaan.
Hän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen
etsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja,
jossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan
sen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja
nurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen
mies astuakseen toverinsa tilalle.
"Vankihan on varmasti sisällä?" kysyi tulija.
"Kyllä on", vastasi toinen, "sillä ovesta ei ole tullut ketään sen
jälkeen kun saavuin".
Uusi vartija kyyristyi oven viereen, ja se, jonka sijaan hän oli
tullut, lähti omaan majaansa. Mugambi hiipi lähemmäksi rakennuksen
nurkkaa. Hänen voimakkaan kätensä puristuksessa oli raskas ryhmysauva.
Hänen kylmäkiskoista rauhallisuuttaan ei häirinnyt mikään
mielenliikutuksen merkki, mutta hänen sielunsa oli täynnä riemua juuri
saamastaan tiedosta, että lady tosiaan oli teltassa.
Vartijasoturin selkä oli majan nurkkaa kohti, jonka kätkössä
jättiläisneekeri piili. Mies ei nähnyt suunnatonta hahmoa, joka
äänettömänä häämötti hänen takanaan. Ryhmysauva heilahti kaaressa
ylöspäin ja sitten taas alas. Kuului kumea jysähdys, paksu luu
murskaantui ja vartija lysähti ääntä päästämättä elottomana möhkäleenä
maahan.
Hetkistä myöhemmin Mugambi tutki sisäpuolta. Hänen kutsunsa: "Lady!"
tuli ensin hitaasti, matalana kuiskauksena ja lopulta melkein
mielettömän hätäisenä, kunnes totuus vihdoin selvisi hänelle: maja oli
tyhjä!
YHDESTOISTA LUKU
Tarzanista tulee jälleen eläin
Werper oli seisonut hetken kumartuneena nukkuvan apinamiehen yli,
murha-ase valmiina kohtalokkaaseen iskuun, mutta pelko pidätti hänen
kättään. Mitäpä, jos ensi isku ei osuisikaan uhrin sydämeen? Werper
värisi ajatellessaan, mitä kaameita seurauksia siitä olisi hänelle. Jos
jättiläisellä herätessään olisi edes muutama elonkipinä jäljellä, voisi
hän kirjaimellisesti repiä vastustajansa palasiksi, jos tahtoisi, ja
belgialainen oli varma, että Tarzan tekisi niin.
Taas kuului pehmeiden askelten hiljaista ääntä kaislikosta, -- tällä
kertaa lähempää. Werper luopui aikeestaan. Hänen edessään levisi laaja
tasanko, suoden paon mahdollisuuden. Jalokivet olivat hänen hallussaan.
Jos hän jäisi kauemmaksi aikaa, olisi tarjolla kuolema Tarzanin käsissä
tai yhä lähemmäksi hiipivän saaliinhakijan hampaissa. Hän kääntyi ja
hävisi yön kätköön, kiiruhtaen kaukaista metsää kohti.
Tarzan nukkui edelleen. Missä olivat ne varmat suojelijavoimat, jotka
aikaisemmin olivat täysin turvanneet häntä äkillisiltä vaaroilta? Voiko
tämä sikeästi nukkuva olento olla entinen valpas ja herkkä Tarzan?
Ehkä isku hänen päähänsä oli väliaikaisesti turruttanut hänen aistinsa
-- kukapa sen voi sanoa? Varova olento hiipi yhä lähemmäksi kaislikon
läpi. Suhiseva lehtiverho avautui muutaman askeleen päässä nukkujasta,
ja leijonan mahtava pää tuli esiin. Peto silmäili hetken ajan
apinamiestä tarkkaavasti ja kyyristyen sitten; takakäpälät olivat
varovasti vedetyt ruumiin alle, ja häntä pieksi vuoroin kumpaakin
kylkeä.
Pedon hännän läiskähtely kaisloja vasten herätti lopulta Tarzanin.
Viidakon asujamet eivät havahdu hitaasti -- täysi tietoisuus ja
jokainen ruumiin- ja sielunkyvyn täydellinen käyttämisvalta palaa
heille heti sikeän unen jälkeen.
Samassa kun Tarzan avasi silmänsä, oli hän jalkeilla, keihäs käden
lujassa puristuksessa valmiina torjumaan hyökkäystä. Hän oli taas
Apinain Tarzan, herkkätuntoinen, valpas ja valmis.
Kahdella leijonalla ei ole täsmälleen samoja ominaisuuksia, eikä sama
leijona toimi poikkeuksetta yhtäläisesti samoissa oloissa. Lieneekö
hämmästys, pelko tai varovaisuus vaikuttanut leijonaan, joka oli
kyyryssä valmiina hyppäämään miehen kimppuun -- joka tapauksessa se ei
toteuttanut alkuperäistä aiettaan; se ei hypännyt ensinkään miehen
kimppuun, vaan sensijaan kääntyi ja hyppäsi takaisin kaislikkoon,
Tarzanin noustessa ja asettuessa sitä vastaan.
Apinamies kohautti leveitä hartioitaan ja katsahti ympärilleen
nähdäkseen toverinsa. Werperiä ei ollut missään. Tarzan luuli ensin,
että joku toinen leijona oli tarttunut häneen ja raahannut pois, mutta
tutkittuaan maan pintaa hän huomasi pian, että belgialainen oli
lähtenyt yksin tasangolle.
Tarzan oli hetken aikaa ymmällä, mutta tuli pian siihen päätökseen,
että Werper oli pelästynyt leijonan lähestymisestä ja pötkinyt
kauhuissaan pakoon. Tarzanin huulilla näkyi pilkkahymy hänen
ajatellessaan miehen tekoa -- jättää toveri vaaran hetkellä pulaan
ollenkaan varoittamatta häntä. No, jos Werper oli sellainen olento, ei
Tarzan halunnut enää nähdä miestä. Hän oli mennyt, ja mikäli asia
riippui apinamiehestä, sai hän kylläkin pysyä poissa. -- Tarzan ei
etsisi häntä.
Noin sadan metrin päässä kasvoi suuri puu yksinään kaislaviidakon
reunalla. Tarzan lähti sitä kohti, kiipesi siihen ja löytäessään siinä
mukavan oksanhaarukan asettui lepäämään nukkuakseen yhtä mittaa aamuun
asti.
Ja aamun tullessa Tarzan nukkui edelleen kauan aikaa auringon noustua.
Hänen ajatuksiaan, jotka taas olivat palanneet alkeelliselle asteelle,
eivät askarruttaneet sen vakavammat velvollisuudet kuin ruuan
hankkiminen ja hengen suojeleminen. Sentakia ei ole syytä herätä
ennenkuin vaara uhkasi ja nälän kalvaminen kävi vaivaavaksi.
Jälkimmäinen syy lopulta hänet herätti.
Avatessaan silmänsä hän ojenteli jättiläislihaksiaan, haukotteli, nousi
ja tuijotti ympärilleen kätköpaikastaan lehväverhon välissä. Apinain
Tarzan katseli vieraan tavoin John Claytonin, Greystoken loordin,
hävitettyjen niittyjen ja peltojen yli ja huomasi Busulin ja hänen
urhojensa liikkuvat hahmot, kun he hommasivat aamuateriaansa ja
valmistautuivat retkelle, jonka Busuli oli suunnitellut nähtyään
kuolleen herransa tiluksia kohdanneen hävityksen ja onnettomuuden.
Apinamies silmäili mustia uteliaasti. Hänen aivojensa syvyyksissä
välkkyi häilyvä tietoisuus, että kaikki, mitä hän näki, oli tuttua,
mutta hän ei kyennyt yhdistämään mihinkään erikoiseen menneisyyden
tapaukseen niitä erilaisia elollisen ja elottoman elämän muotoja, jotka
olivat joutuneet hänen näköpiiriinsä sen jälkeen kun hän oli päässyt
Oparin onkaloiden pimeydestä.
Hän muisti hämärästi erään synkän ja kauhistavan hahmon, karvaisen ja
rajun. Epämääräinen hellyys valtasi hänen villit tunteensa, kun tämä
haavekuva ponnisteli päästäkseen hänen tietoisuuteensa. Hänen mielensä
oli palannut lapsuuden päiviin -- hän näki jättimäisen naarasapinan
Kaalan kuvan, mutta tunsi sen vain puolittain. Hän näki toisiakin
eriskummaisia, ihmisenkaltaisia hahmoja. Ne olivat Terkoz, Tublat,
Kertshak, ja pienempi, lauhkeampi olento heidän mukanaan oli Nita,
hänen lapsuusaikansa pieni leikkitoveri.
Hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi uudelleen nämä menneisyyden näyt,
kun ne nousivat hänen turtuneeseen muistiinsa. Ne saivat määrätyn
muodon ja hahmon, mukautuen tarkasti hänen elämänsä eri vaiheisiin,
joiden kanssa ne olivat olleet läheisessä yhteydessä. Hänen
lapsuusaikansa apinain joukossa levittäytyi hitaana panoraamana hänen
eteensä, ja kehittyessään se herätti hänessä äärettömän halun päästä
poikuusajan karvaisten, matalaotsaisten petojen pariin.
Hän katseli, kuinka mustat sammuttivat tulen ja lähtivät pois, mutta
vaikka jokaisen kasvot olivat juuri äsken olleet hänelle yhtä tutut
kuin omansakin, eivät ne nyt herättäneet hänessä mitään muistoja.
Heidän mentyään hän laskeutui puusta ja alkoi etsiä ruokaansa.
Tasangolla oli useita villejä märehtijälaumoja syömässä ruohoa. Hän
hiipi varovasti erästä rykelmää kohti, jossa oli lihavia,
sileänahkaisia seebroja. Ei tarvittu monimutkaista ajattelutoimintaa,
kun hän teki laajan kierroksen päästäkseen tuulen alapuolelle
saaliistaan -- hän toimi vaistomaisesti. Hän käytti hyväkseen kaikkia
suojakeinoja ryömiessään nelinkontin ja usein vatsallaankin heitä
kohti.
Hänen tullessaan likelle laumaa söivät pulska nuori naaras ja lihava
uros ruohoa lähimpänä häntä. Vaisto se taaskin sai hänet valitsemaan
edellisen ateriakseen. Matala pensas kasvoi vain muutaman metrin päässä
pahaa-aavistamattomista elukoista. Apinamies pääsi pujahtamaan sen
suojaan. Hän puristi keihästä lujasti kädessään. Hän veti jalkansa
varovasti alleen. Tehden yhden ainoan nopean liikkeen hän nousi ja
viskasi raskaan aseen naaraan kylkeen. Eikä hän odotellut hyökkäyksensä
vaikutusta, vaan hyppäsi kissan tavoin keihäänsä jälkeen,
metsästysveitsi kädessään.
Nuo kaksi eläintä seisoivat hetken liikkumattomina. Julman väkäsen
tunkeutuminen kylkeen sai naaraan äkkiä kiljumaan tuskasta ja pelosta,
ja sitten kumpikin kääntyi ja lähti juoksemaan päästäkseen turvaan.
Mutta Apinain Tarzan kykeni muutaman metrin matkan pysymään niidenkin
tasalla, ja tehdessään ensi harppauksensa naaras huomasi olevansa
saavutettu: vieressä oli joku villi peto. Se kääntyi puremaan ja
potkimaan vihollistaan. Sen toveri epäröi hetken, ikäänkuin
syöksyäkseen avuksi, mutta katsahdus taaksepäin osoitti urokselle, että
muu lauma pakeni kiireimmän kaupalla. Korskahtaen ja päätänsä pudistaen
se käännähti ja kiiti pois.
Tarttuen toisella kädellään saaliinsa lyhyeen harjaan Tarzan iski yhä
uudestaan veitsensä eläimen suojattomaan rintaan. Tulos oli alusta
alkaen ollut selvä. Naaras taisteli urhoollisesti, mutta ilman toivoa,
ja pian se vaipui maahan sydän lävistettynä. Apinamies nosti jalkansa
uhrin ruumiille ja kohotti manganien voittohuudon. Kaukana marssiva
Busuli pysähtyi, kun hirveän kiljaisun heikko kaiku kantautui hänen
korviinsa.
"Suuret apinat", hän sanoi tovereilleen. "Siitä on pitkä aika, kun olen
kuullut niistä wazirien maassa. Mikähän on voinut tuoda ne takaisin?"
Tarzan tarttui saaliiseensa ja laahasi sen puoliksi kätköön pensaan
taakse, joka oli salannut hänen oman lähestymisensä, ja kyyristyi
siellä sen ääreen. Hän leikkasi aimo kappaleen sen reidestä ja alkoi
sammuttaa nälkäänsä lämpimällä, vertavuotavalla lihalla.
Seebran kimeiden huutojen houkuttelemina hiipi pian pari hyenaa
näkyviin. Ne ravasivat muutaman metrin päähän lihaa ahmivasta
apinamiehestä ja pysähtyivät. Tarzan katsahti niihin, paljasti
hampaansa ja murisi. Hyenat vastasivat kohteliaisuuteen ja peräytyivät
pari askelta. Ne eivät liikahtaneetkaan hyökätäkseen, vaan istuivat
edelleen kunnioittavan välimatkan päässä, kunnes Tarzan oli lopettanut
ateriansa. Leikattuaan muutamia lihaviipaleita eläimen ruumiista,
viedäkseen ne mukanaan, käveli apinamies hitaasti joelle päin
sammuttamaan janoaan. Hänen tiensä kulki suoraan hyenoita kohti, eikä
hän muuttanut suuntaansa niiden takia.
Hän harppoi suoraan murisevia eläimiä vastaan yhtä ylevän mahtavana
kuin Numa-leijona. Hetken ne pysyivät paikallaan uhmaavina ja karvat
pörrössä, mutta vain hetken, ja livahtivat sitten sivuun apinamiehen
mennessä valtiaan tavoin niiden ohitse. Hetkeä myöhemmin ne raatelivat
seebran jäännöksiä.
Tarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka
pelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan.
Suuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä
silmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse
ikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä
heikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman
kärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi
jälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti
lempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat
kaislat peittivät hänet näkyvistä.
Joella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän
asettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita
raunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja
hän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen
salaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon
noustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut
ollenkaan kiirettä -- hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä,
jolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja
hetken oikkujen tyydyttäminen.
Apinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä
tulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin
pituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen
ajatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus
tai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt
häneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen
olemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut
olemasta.
Tarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja
jano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän
pudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota
pitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi,
kapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla
läpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden
välissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia
lehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi
tukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen
kohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki
leijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski
eläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja
neljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin
vanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös;
etunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi
ilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas
keihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine
aseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan
muristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.
Kaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti
pelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä
kumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat
saaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä
kannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin
lihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei
kumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan
toisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla
kun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa
kauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi
Tarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.
Mutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli
Tarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei
kummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin
ollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä
kohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi
ja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan,
pienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että
pakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin
täydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan
ihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät
uhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin.
Keihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet
apinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön
paino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen,
mitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan
pikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin
toimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi
apinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli
alhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs
tunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan
lapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä
kun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään
ja siten välttäen mahtavan sarven.