laakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen
päivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja
silloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.
Eräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit
hirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään
heidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät
olleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi
julmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat
erillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa,
joka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.
Kylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka
hän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun
salaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa
kadotuksessa.
Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai
mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli
tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen
sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa
onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset
mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi
painanut hänen sieluunsa.
Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot
olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän
säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli
puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä
tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden
puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos
Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.
Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas
loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä
hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä
kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli
löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.
Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt
jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne
haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi.
Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut
eteensä laakealle puupalalle.
"Näyttäkää minulle niitä!" sanoi belgialainen.
Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja
murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut.
Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa
ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut
eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai
saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi
sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman
villin ja paheksuvan varoitusmurinan.
Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko
villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä
muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, -- hän
oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut
tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja
näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut
siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.
Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin
epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen
kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen
luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen
hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja
kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi.
Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä
samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut
halveksia -- suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä
tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin
temppelissä.
Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä
raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana
paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja
ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura
hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen
omaisuus, joka oli pienessä pussissa.
Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat
kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä.
Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien
ja lintujen rupattavaa ääntelyä.
Hetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät
sieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää
tuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse
piiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä
riistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja
varuillaan.
Hänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä
muuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään
kiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti
samaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti
apinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään
merkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset
wazirinsa.
Kun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta.
Hän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän
kääntyi Werperiin päin.
"Me seuraamme heitä ja tuhoamme heidät", hän sanoi.
"Miksi?" kysyi belgialainen.
"He ovat mustia. Musta se tappoi Kaalankin. He ovat manganien
vihollisia."
Werper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen
hurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt
heidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä
kykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla
ollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä
turvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana
he voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat
siellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin
syy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa -- he
kantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä
kannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi
hänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.
Sentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata
mustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa,
sanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois
rikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.
Oparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli
hetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä,
nousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon,
kiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.
Tarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt
pienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi
riistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa
kohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut
ilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti
sitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia
silmiään -- näkyvissä ei ollut huvilaa -- ei latoja -- ei
ulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat
menneet. Mitä se tarkoitti?
Ja sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli
kohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt
sen -- Ahmet Zek oli käynyt siellä!
Busuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla
hetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat
kulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja
merkitystä.
Kun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja
seisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen,
toteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he
näkivät ympärillään.
Maassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja
muiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden
seassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista,
että Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden
hirveä tarina.
"Arabialaiset", hän sanoi miestensä ollessa koolla hänen ympärillään.
Wazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon
vallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman
vihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa
ollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.
"Mitä he tekivät 'ladylle'?" kysyi eräs mustista.
Neekerit olivat aina nimittäneet lady Greystokea tällä tavoin.
"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa", sanoi Busuli. "Meidän
vaimomme ja hänen."
Muuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon
ja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät
kädenliikkeellä vaikenemaan.
"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri
Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä
pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki
voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja
meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä
soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."
Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla.
He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät
heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas
harkkojen päälle.
Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli
vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää
syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi
antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien
lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman
pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.
Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän
löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin
voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa.
Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia
lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään.
Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että
wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien
sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa
luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet
waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa,
että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.
Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien
edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin
ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä
välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle,
kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan
paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin
mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen
mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä
hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.
Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman
kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain
saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!
Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat
Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin
lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta
kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä
omistajalta?
Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen
käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen
silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin
tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten,
tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta
mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.
Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä
pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua
hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen
vaipunut.
Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan
aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa,
ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista
mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper
oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän
epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei
ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai
kuolemansa olisi riippunut niistä.
Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen
varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi
kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja
nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon,
muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne
hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan
tavoin, kun näki, mitä apinamies teki -- hän tuskin saattoi pidättää
tyytyväisyyden huudahdusta.
Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa
huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen
raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper
tunsi olevansa hukassa -- kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö
hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa
ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen
perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.
Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että
mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti,
kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat
sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty
maahan.
Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri
Tarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla
Werper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.
Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen
tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti
uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut.
Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi
pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää
nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa
kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin.
Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa
alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan
samaan asemaan kuin se oli ollutkin.
Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa
sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä
kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen,
valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa
tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa
hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.
Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon
enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper
astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää
kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän
kääntyi katsomaan nukkuvaa.
-- Miksikä ei? -- tuumi hän. -- Sitten olisin turvassa.
Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti
liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.
KYMMENES LUKU
Ahmet Zek näki jalokivet
Mugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien
rosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja
hänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai
hänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen
haavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen
jättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan
väkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat
arabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut
neekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.
He olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti
apurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli
Jane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin
mistään muusta.
Ahmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan
tulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu
lunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi
kärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli
olemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti
toisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin
naisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta
myyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen
viettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin
turkkilaisessa vaimolassa.
Jane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun
valtaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta,
ennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa
ainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan
kuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen
tai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista
taitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli
miltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa -- villien petojen ja
villien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane,
pelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli
varma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi
Oparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten
menisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten
linnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin
joukkiota.
Jane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki,
vähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä
aistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan
painettu sivu.
Ja hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert
Werper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä.
Kymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja
hampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain
veitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun
kautta, mitä on maapallolla.
öisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana
eteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren
kissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta
vihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen
hurjat toverinsa asuivat.
Melkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle
viidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta,
hän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta
aivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli
ollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.
Musta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet
pysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman
poikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi
sillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma
ystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa
heräsivät.
Hän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja
totesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady
Greystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni
Mugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen
ansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki.
Arabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista
vakoojaa kohtaan.
Kylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen
nousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui
hämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
Werper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista,
joka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten
ympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen
apurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken
huvilan raunioiden viereen.
"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se", sanoi Ahmet Zek.
"Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet
heidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen -- kukaan ei ota sitä sieltä,
missä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen
olemassaolosta."
"Ja nainen?" kysyi Werper.
"Myyn hänet pohjoiseen", vastasi rosvo. "Se on nyt ainoa keino. Hänestä
saa varmaan hyvän hinnan."
Belgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän
saisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi,
joka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa
tilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa
mennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.
Hän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin
tietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti
rosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli
jälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän
tuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen
ei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.
"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen", hän kysyi, "sillä aikaa kun
palaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan
tienoille?"