innosti kätyreitään. Hänen käsissään oli jalokivillä koristettu
musketti. Hän nosti sen hitaasti olalleen, odottaen kunnes jokin liike
saattaisi Mugambin suojattomaksi, panematta silti naisen tai
arabialaisten henkeä vaaraan.
Lopulta se hetki tuli, ja Ahmet Zek veti liipasimesta. Ääntäkään
päästämättä urhea Mugambi vaipui lattialle Jane Claytonin jalkain
juureen.
Hetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan
sanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti
hänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja
ulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa
portin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.
Jane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan
niityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten
mielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin
taloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.
Ja lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja
ahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki
hän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien
kääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.
Kun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia
kielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo
siinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten
tyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi
verestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat
jättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat
melkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja
polviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.
Kerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi
joka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti.
Loputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat
kiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison
mustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen
pensaan viileään turvaan.
Koko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi
tuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa
kellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja
heinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta
jättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa
ajatus -- kostoa! kostoa! kostoa!
SEITSEMÄS LUKU
Oparin aarrekammio
Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen
lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut,
mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä
avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän
kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana
hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi
lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.
Hän nousi hitaasti istumaan -- ja kuunteli. Yksikään ääni ei
kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja
kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli?
Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja
seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut
tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.
Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras
henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä
lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen
tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin
lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi
kadonneen. Lopulta hän löysi sen -- raskaan sotakeihään, joka menneinä
vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä
elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan -- niin läheisesti se oli
liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä
lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin
kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.
Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se,
joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen.
Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin
kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin
huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin
korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin
kaivosaukkoa kohti.
Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi
tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli
pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän
loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin
tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.
Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja
syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän
molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.
Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän
pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi
päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi
heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki
vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän
ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.
Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä
Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli
opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä -- hän
ei tarvinnut enää toista opetusta.
Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas,
ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli
ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän
pysyi vain vaivoin pystyssä.
Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne
kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään
huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli
putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti
huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen,
päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen,
auringonvalaiseman taivaan.
Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen
ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut.
Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti
saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.
Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean
sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka
välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka
tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan
käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä
piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman
kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat
hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui
hänen kupeellaan -- hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.
Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen.
Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin
alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten
auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko
uskaltaneet tai huolineet tutkia.
Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää
pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen
ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä
lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka
oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.
Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja
aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli
viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli
otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista
aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli
aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, --
että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.
Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi -- aukosta hänen
yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja
naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja
nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi
puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.
Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti -- siinä oli
miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät
oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla
oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä.
Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen
vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi
edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan
niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta
kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä
miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.
Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän
pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät
kiintyivät apinamieheen.
Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon
valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen
muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä
oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki
kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti
Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs
sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.
Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän
näki -- tosiaan ihmeiden ihme! -- alastoman jättiläisen, joka oli
viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi
kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.
Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun.
Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen
kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi
pedon kimppuun.
Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun
astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen
keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen
kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen
lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin
ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä
vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän,
veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.
Taistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna
uhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että
ihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja
kuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.
Lopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti
kuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran
kouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa
saaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin
karmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin
läpi.
Sitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka
oli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.
KAHDEKSAS LUKU
Pako Oparista
Werper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen,
joka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä
afrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja
verisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto,
jonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?
Tarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen
ilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui
siltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja
ihmetellyt löytöään.
La tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä
avautuivat selkoselälleen.
"Tarzan!" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka
oli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, -- seurauksena
alituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: "Sinä olet tullut
takaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan,
yhä odottaessaan Tarzania -- omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut
puolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi
miehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan,
että sinä olet minun takiani palannut!"
Werper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti
ylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä?
Belgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka
ilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.
"Tarzan", kertasi apinamies miettivästi. "Tarzan! Nimi kuuluu tutulta."
"Se on sinun nimesi -- sinä olet Tarzan", huudahti La.
"Minäkö olen Tarzan?" Apinamies kohautti hartioitaan. "No, se on hyvä
nimi -- en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole
tullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en
myöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?"
La pudisti päätänsä. "En ole kuullut siitä", hän vastasi. Tarzan
kääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten
ihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.
"En ymmärrä sellaista kieltä", hän sanoi ranskaksi.
Ponnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan
uudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka
suuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt
muistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä.
Belgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa
äkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa
tietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää
apinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.
"En voi sanoa teille, mistä olette tullut", hän vastasi, "mutta erään
asian voin sanoa teille -- jollemme pääse pois tästä kauheasta
paikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen
oli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset
juhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta
temppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat
jälleen."
Tarzan kääntyi taas Lan puoleen.
"Mitä", hän kysyi, "olisitko tappanut tämän miehen? Oletko nälissäsi?"
Ylipapitar päästi inhon huudahduksen.
"Yrittikö hän tappaa sinut?" jatkoi Tarzan.
Nainen pudisti päätänsä.
"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?" Tarzan oli päättänyt
päästä asian perille.
La kohotti hoikan käsivartensa ja osoitti aurinkoa.
"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle", hän
ilmoitti.
Tarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole
mitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.
"Haluatko kuolla", hän kysyi Werperiltä.
Belgialainen vakuutti hänelle kyyneleet silmissä, ettei hän halunnut
kuolla.
"No hyvä, sitten et kuole", päätti Tarzan. "Tule! Me menemme. Tämä
naaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei
ainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden
kivimuurien taakse suljettuna."
Hän kääntyi ylipapitarta kohti. "Nyt menemme", hän sanoi.
Nainen syöksyi eteenpäin ja sulki apinamiehen kädet omiinsa.
"Älä lähde luotani!" hän pyysi. "Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen
pappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat
sinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi."
Apinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. "Tarzan ei kaipaa sinua",
hän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi
belgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.
Huohottaen ja kasvot raivon vääristäminä La hypähti pystyyn.
"Jää, sinun täytyy!" hän huudahti. "La tahtoo saada sinut -- jollei hän
saa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena", ja kohottaen kasvonsa
aurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli
kuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.
Vastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska
ympärillä olevista kammioista ja käytävistä.
"Tulkaa, vartijapapit!" huuteli hän. "Uskottomat ovat häväisseet
pyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla;
puolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli
saastuttajien verellä."
Tarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti
belgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan
sivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä
taisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan
häneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.
"Tulet tarvitsemaan tätä", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta
oviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.
Heillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän
rohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan.
Tarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti
oviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä.
Muuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana
oli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin
vasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.
Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea
kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja
hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti
uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen,
mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin
urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin
epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin
heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti
sortunut ensi hyökkäykseen -- sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt
ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä
vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit
pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja
kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen
alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko
ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen
ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät
apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.
Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille.
Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin
koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka
suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat
esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.
Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi,
jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti
ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein
jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai
tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa
kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin
sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja
uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen
pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen
haasteesta.
Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään
päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat
pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja
haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.
Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan,
kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten
ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan
ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta
lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului
luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni,
olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui
taisteluun.
Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa
sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy -- toinen kerskuri menettää
rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen,
koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.
Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen
onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan
näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä
edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa.
Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan
matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.
Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät
kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama
polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.
Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä
siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti
sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen
siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.
Belgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta.
Kovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä
nautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.
Lopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti,
jotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken
huvilaa kohti.
Vaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään
petollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti,
jollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita
Tarzanin vaimosta.
Seuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän
istuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama
villisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä
mittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti
vältti häntä.
Lopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti
kämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen
valo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret
silmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen
ilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän
edelleen pysytteli apinamiehen seurassa.
YHDEKSÄS LUKU
Jalokivet varastetaan