kiemurtelevaa tietä pitkin raitista ilmaa ja kummun huipulta näkyvää
tervetullutta tähtien valoa kohti, ennenkuin Tarzan riistäytyi unelmien
pidättävistä siteistä ja lähti hitaasti heidän jälkeensä.
Vielä kerran ja -- niin hän ajatteli -- viimeisen kerran hän sulki
aarreaitan tukevan oven. Werper nousi pimeässä hänen takanaan ja
ojenteli turtuneita lihaksiaan. Hän kurotti kättään ja hyväili
lempeästi kultaharkkoa lähimmässä rivissä. Hän nosti sen pitkälliseltä
lepopaikaltaan ja punnitsi sitä käsissään. Hän puristi sitä rintaansa
vasten ahneuden huumassa.
Tarzan uneksi edessään olevasta onnellisesta kotiintulosta, rakkaista
käsivarsista kaulansa ympärillä ja pehmeästä poskesta, joka painuisi
hänen poskeaan vasten. Mutta sitten hänen mieleensä nousi muisto
vanhasta poppamiehestä ja hänen varoituksestaan ja hävitti unelman. Ja
silloin, muutaman lyhyen sekunnin kuluessa, kummankin miehen toiveet
menivät pirstaksi. Toinen unohti ahneutensakin silmittömässä kauhussaan
-- toinen unohti menneisyyden kokonaan, kun särmikäs kallionlohkare
iski syvän haavan hänen päähänsä.
VIIDES LUKU
Liekehtivän jumalan alttari
Tämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta
jatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken
oli kaikki hiljaa ja järkkymättä -- seuraavalla hetkellä koko maailma
huojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja
murenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili
ahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden
yli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin
aarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen
ruumiinsa vieri kammion lattialle.
Suuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys
vähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas,
kivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät
rakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.
Tärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen
aiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja
rajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa
vahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi
kynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen
sulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.
Raapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä
esineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa
yötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä
läpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.
Kun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti --
nyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta
haudasta -- ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin
pitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin,
peläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että
englantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta
haavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.
Belgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan
hahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä
mukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta
kohti.
Mutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon
toisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka
täydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui
uudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi
järjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle,
ennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka
naristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea
sola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen
käytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen.
Lepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän
oli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen
valaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut
halveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun;
siihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.
Hänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti
kynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki
pitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli
tavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan
aukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta
kuinka hän pääsisi kuilun yli?
Kun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja
aprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti
hänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi
päättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain
inhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin
saattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen
sielun kidutetusta kurkusta.
Belgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä
huuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki
korkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia
tähtiä.
Kauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa
huutaa apua -- siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia
ääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan
asujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen
tehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin
ja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos
siten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.
Hän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän,
turvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun
poikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja
hyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä
vastakkaiselle puolelle.
Kädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään
ilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä,
tavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen
jalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.
Hän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle
puolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti
tukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi
ulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut
liikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä,
mihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja
makasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa
järkytyksestä.
Kun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut
kynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän
lattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa
varaan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui
hänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien
kultaharkkojen satumaiset rikkaudet.
Ja kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja
vaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän
makasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui
istumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen
kynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää
hermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä.
Hirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta,
vaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman
varovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.
Hän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen
tuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki
tunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä?
Werper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa
oli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se
oli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä.
Tunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus
menneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies
alkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että
kivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa
höllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.
Hän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti
liikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli
saanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa,
ja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki
ovi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan,
sillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä,
mutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä
loppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen
lattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.
Hän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä
ja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua
yhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä
tavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman
pitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän
päätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi
kauemmaksi.
Hänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.
Hän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän -- hän ei tiennyt sitä.
Mutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,
osoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.
Hän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt
vain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa
olevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen
lattialle.
Pyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin
pylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän
kuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä
oksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.
Hän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä
pihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli
ruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut
selittää näiden tahrojen alkuperää -- myöhemmin niiden merkitys tuli
liiankin kaamealla tavalla ilmi.
Lukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta
belgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta,
hän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla.
Ylhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia
parvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja
loistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden
välitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei
näkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin
suuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen
erästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta
selällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan
seinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.
Ne olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia,
kyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet
Jane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän
pitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat,
taaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen
näköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen
järkytettyjä hermoja.
Päästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien
ja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut,
mutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja
tarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien
heidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he
hänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.
Loppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat
kokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper
nostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka
huokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen.
Kuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen
tuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät
uhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen
omalla lämpimällä sydänverellään.
Hän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki,
ennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi -- sitten kuului äkkiä
kaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar
laski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta.
Papittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina
ovia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin
oli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa
syyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä
hänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi
keskellä temppeliä -- yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien
kynsien välissä.
Erämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa
alttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä
Werperin päälle.
KUUDES LUKU
Arabialaisten rosvoretki
Kun maanjäristyksen myllerrystä seurannut ensi kauhun tunne oli
tyyntynyt Busulin ja hänen miestensä mielissä, kiiruhtivat he takaisin
käytävään etsiäkseen Tarzania ja kahta omaa miestään, joita myöskin
kaivattiin.
He huomasivat, että yhteenpuristuneet sikinsokin sortuneet
kallionlohkareet sulkivat aukon. Kaksi päivää he ponnistelivat
raivatakseen tietä vankeuteen jääneiden ystäviensä luo, mutta kun he
jättiläisuurastuksen jälkeen olivat päässeet vain muutamia metrejä
tukitussa käytävässä eteenpäin ja löytäneet toisen toverinsa
ruhjoutuneet jäännökset, oli heidän pakko päätellä, että Tarzan ja
toinen waziri myöskin makasivat kuolleina röykkiöiden alla kauempana
käytävässä ihmisavun saavuttamattomissa ja sitä enää kaipaamatta.
Yhä uudestaan he työtä tehdessään huutelivat herransa ja toisen
toverinsa nimeä, mutta yksikään vastaushuuto ei tullut heidän
kuunteleviin korviinsa. Lopulta he luopuivat etsimästä. Kyynelsilmin he
katsahtivat viime kerran isäntänsä raunioitunutta hautakumpua,
sälyttivät hartioilleen raskaan kultakuorman, joka toisi ainakin elämän
mukavuutta, joskaan ei onnea, heidän turvattomaksi jääneelle
rakastetulle emännälleen, ja vaelsivat murheellisina Oparin aution
laakson poikki, jatkaen matkaansa alaspäin toisella puolella leviävien
metsien halki kaukaista huvilaa kohti.
Ja mikä surullinen kohtalo uhkasikaan tätä rauhallista ja onnekasta
kotia jo silloin, kun he olivat matkalla!
Pohjoisesta päin tuli Ahmet Zek apurinsa kirjeessä olleen kehoituksen
mukaan. Hän oli kerännyt joukon arabialaisia luopioita ja
lainsuojattomia rosvoja sekä yhtä kunnottomia neekereitä kaikkein
alhaisimmista ja tietämättömimmistä ihmissyöjäheimoista, joiden maiden
läpi ryöstöretkeilijä kuljeskeli sinne tänne rankaisematta.
Mugambi, musta Herkules, joka oli ollut mukana rakastetun bwanansa
kaikissa vaaroissa ja onnenvaihteluissa Viidakkosaarelta melkein
Ugambin lähteille saakka, huomasi ensimmäisenä synkän karavaanin
rohkean lähestymisen.
Hänen silmälläpitoonsa oli Tarzan uskonut ne soturit, jotka olivat
jääneet vartioimaan lady Greystokea, eikä hän mistään olisikaan voinut
löytää urhoollisempaa ja uskollisempaa vartijaa. Jättiläiskokoisella ja
villillä, pelottomalla soturilla oli myöskin arvostelukykyä ja älyä sen
verran, että se oli täysin verrattavissa hänen kokoonsa ja rajuuteensa.
Hän ei ollut kertaakaan herransa lähdön jälkeen ollut huvilalta näkö-
tai kuulomatkaa kauempana, paitsi kun lady Greystoke halusi nelistää
hevosellaan leveän tasangon yli tai tuottaa vaihtelua yksinäisyytensä
yksitoikkoisuuteen lyhyellä metsästysretkellä. Sellaisissa
tilaisuuksissa oli Mugambi ratsastanut hänen hevosensa kintereillä
voimakkaan arabialaisrotuisen selässä.
Rosvoretkeilijät olivat vielä kaukana, kun soturin terävä silmä erotti
heidät. Hetken hän seisoi ääneti ja tarkasteli lähestyvää joukkoa ja
juoksi sitten nopeasti alkuasukasmajoja kohti, jotka olivat muutaman
sadan metrin päässä huvilasta.
Siellä hän huusi mukavasti makailevia sotureita luokseen. Hän antoi
kiireesti käskyjä. Niitä totellen miehet tarttuivat nopeasti aseisiinsa
ja kilpiinsä. Jotkut juoksivat kutsumaan työmiehiä pelloilta ja
varoittamaan karjalaumojen paimentajia. Suurin osa lähti Mugambin
kanssa takaisin huvilalle päin.
Rosvoretkeilijäin nostattama tomu oli vielä pitkän matkan päässä.
Mugambi ei tiennyt varmasti, kulkiko sen suojassa vihollinen, mutta hän
oli viettänyt kokonaisen mieheniän villiä elämäänsä villissä Afrikassa
ja myös nähnyt joukkueiden aikaisemminkin tulleen sillä tavoin
ilmoittamatta. Joskus ne olivat tulleet rauhassa ja joskus sotaa tuoden
-- asiaa ei voinut koskaan tietää. Oli hyvä olla varuillaan. Mugambi ei
pitänyt vieraiden nopeasta etenemistavasta.
Greystoken huvila ei ollut hyvin varustettu puolustusta varten. Sen
ympärillä ei ollut paalutusta, sillä kun se sijaitsi uskollisten
wazirien maan sydämessä, ei sen omistaja ollut otaksunut, että kukaan
vihollinen voisi hyökätä väkivalloin sen kimppuun. Ikkuna-aukoissa oli
kuitenkin raskaat puukaihtimet vihollisen nuolia vastaan, ja Mugambi
laski niitä parhaillaan alas, kun lady Greystoke ilmestyi kuistikolle.
"Mitä, Mugambi?" hän huudahti. "Mitä on tapahtunut? Miksi lasket
kaihtimia?"
Mugambi osoitti tasangon poikki sinne, missä valkoviittainen,
ratsastava miesjoukko oli nyt selvästi näkyvissä.
"Arabialaisia", hän selitti. "He eivät varmastikaan tule hyvässä
tarkoituksessa suuren Bwanan poissaollessa."
Sievän nurmikon ja kukkivien pensaiden toisella puolen Jane Clayton
näki waziriensa välkkyvät mustat ruumiit. Aurinko välähteli heidän
metallipäisten keihäittensä kärjissä, korosti sotapäähineitten sulkien
loistavia värejä ja heijastui kirkkaana heidän leveiden hartioittensa
ja esiin pistävien poskiluittensa kiiltävästä nahasta.
Jane Clayton tarkasteli heitä tuntien yksinomaan ylpeyttä ja
kiintymystä. Mitä pahaa voi hänelle tapahtua, kun hänellä oli tällaisia
suojelijoita?
Rosvoretkeilijät olivat nyt pysähtyneet tasangolle noin sadan metrin
päähän. Mugambi oli kiiruhtanut soturiensa luo. Hän eteni muutamia
metrejä heistä ja korottaen ääntänsä tervehti muukalaisia. Ahmet Zek
istui satulassa suorana kätyriensä edessä.
"Arabialainen!" huudahti Mugambi. "Mitä teet täällä?"
"Tulemme rauhassa", huudahti Ahmet Zek vastaukseksi.
"Sitten kääntykää ja menkää rauhassa takaisin", vastasi Mugambi. "Emme
tarvitse teitä täällä. Arabialaisten ja wazirien välillä ei synny
rauhaa."
Vaikka Mugambi ei ollut syntyään waziri, oli hänet otettu heimon
jäseneksi, eikä siinä nyt ollut ketään, joka olisi tarkemmin vaalinut
sen perinnäistapoja ja uljuutta kuin hän.
Ahmet Zek vetäytyi joukkionsa toiselle sivustalle ja puhui miehilleen
matalalla äänellä. Hetkeä myöhemmin pamahti ilman mitään varoitusta
epätasainen yhteislaukaus wazirien rivejä kohti. Pari soturia kaatui,
ja muut tahtoivat hyökätä vastustajiensa kimppuun, mutta Mugambi oli
yhtä varovainen kuin urhoollinenkin johtaja. Hän tiesi, kuinka turhaa
oli käydä ratsastavien miesten kimppuun, joilla lisäksi oli pyssyt. Hän
peräytyi joukkoineen puutarhan pensaiden taakse. Huvilaan itseensä hän
määräsi menemään puolisen tusinaa, käskien miehiä pitämään emäntäänsä
sisällä talossa ja puolustamaan häntä hengellään.
Noudattaen erämaassa taistelleiden isiensä menettelytapaa Ahmet Zek
käski seuralaistensa laukata hajalleen pitkäksi, kapeaksi rivistöksi,
joka teki suuren ympyrän ja vähitellen tuli yhä lähemmäksi puolustajia.
Mugambi näki heidän tulevan, kutsui jäljellä olevia sotureitaan
luoksensa ja juoksi huvilaan, viimeistä puolustuspaikkaa kohti. Lady
Greystoke seisoi kuistikolla pyssy kädessä. Useammalle kuin yhdelle
rosvolle olivat hänen vakavat hermonsa ja tarkka tähtäämisensä
tuottaneet rangaistuksen rikollisesta elämästään, useampi kuin yksi
poni kiiti hyökkäävän joukkion seassa ilman ratsastajaa.
Mugambi työnsi emäntänsä parempaan turvaan talon sisälle ja
valmistautui uupuneine miehineen vielä kerran vastustamaan vihollista.
Arabialaiset etenivät huutaen ja heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä
yläpuolella. He kiitivät kuistikon ohi suunnaten kuolettavan tulen
polvillaan olevia wazireja kohti. Nämä lähettivät oikean nuolisateen
pitkien soikeitten kilpiensä takaa, jotka ehkä olivat kylläkin sopivia
pysähdyttämään vihollisnuolen tai kääntämään keihään toisaalle, mutta
kerrassaan mitättömiä pyssymiesten lyijyluoteja vastaan.
Verenhimoinen joukkio syöksyi kuistikkoa kohti ammuskellen tullessaan.
Heitä kaatui tusinan verta puolustajien nuolista, mutta suurin osa ehti
ovelle. Raskaat pyssynperät iskivät sitä vastaan. Pirstoutuneen puun
räiskinä sekaantui pyssyn pamaukseen, kun Jane Clayton ampui
säälimättömiä vihollisia laudoituksen takaa.
Miehiä kaatui kummallakin puolella ovea, mutta heikko este murtui
lopulta hurjistuneiden rynnistäjien raivokkaista hyökkäyksistä; se
kaatui sisäänpäin, ja kymmenkunta tummaa roistoa syöksyi
arkihuoneeseen. Sen toisessa päässä seisoi Jane Clayton jäljellä
olevien uskollisten vartijoittensa ympäröimänä. Lattia oli täynnä
niiden ruumiita, jotka jo olivat heittäneet henkensä häntä
puolustaessaan. Suojaajien etunenässä oli jättimäinen Mugambi.
Arabialaiset nostivat pyssynsä ampuakseen viimeisen yhteislaukauksen,
joka lopullisesti murtaisi kaiken vastarinnan, mutta Ahmet Zek karjaisi
varoittavan käskyn, pysähdyttäen heidän sormensa liipasimelle.
"Älkää ampuko naista", hän huusi. "Kuoleman oma, joka vahingoittaa
häntä. Ottakaa nainen elävänä kiinni!"
Arabialaiset hyökkäsivät huoneen poikki ja wazirit torjuivat heitä
raskailla keihäillään. Miekat välähtelivät, ja pitkäpiippuiset
pistoolit lausuivat jyristen synkkiä kuolemantuomioitaan. Mugambi
lennätti keihäänsä lähinnä olevaa vihollista vastaan niin voimakkaasti,
että raskas varsi meni kokonaan arabialaisen ruumiin läpi. Sitten hän
tempasi pistoolin toiselta mieheltä ja tarttuen siihen piipusta
murskasi pään kaikilta, jotka tunkeutuivat liian lähelle hänen
emäntäänsä.
Mugambin esimerkin innostamina tappelivat harvat jäljelle jääneet
soturit paholaisen tavoin. Mutta he kaatuivat toinen toisensa jälkeen
kunnes ainoastaan Mugambi jäi puolustamaan apinamiehen vaimon henkeä ja
kunniaa.