TARZAN JA OPARIN AARTEET
Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
8. englantilaisesta painoksesta ("Tarzan and the Jewels of Opar")
suomentanut
A. J. Salonen
Kariston nuorisonkirjoja 45
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
I. Belgialainen ja arabialainen
II. Matkalla Opariin
III. Viidakon kutsu
IV. Ennustus ja sen täyttyminen
V. Liekehtivän jumalan alttari
VI. Arabialaisten rosvoretki
VII. Oparin aarrekammio
VIII. Pako Oparista
IX. Jalokivet varastetaan
X. Ahmet Zek näki jalokivet
XI. Tarzanista tulee jälleen eläin
XII. La tahtoo kostaa
XIII. Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
XIV. Papitar ja kuitenkin vain nainen
XV. Werperin pako
XVI. Tarzan johtaa taas manganeja
XVII. Jane Clayton kuolemanvaarassa
XVIII. Taistelu aarteesta
XIX. Jane Clayton ja viidakon pedot
XX. Jane Clayton taas vankina
XXI. Pako viidakkoon
XXII. Tarzanin muisti elpyy
XXIII. Kauhun yö
XXIV. Kotiin
ENSIMMÄINEN LUKU
Belgialainen ja arabialainen
Luutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen
mainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi
sotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että
hänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle
sen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli
täydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden
yksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan
muutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä
kuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi
hänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka
olivat lähettäneet hänet tänne -- juuri niitä miehiä vastaan, joita hän
alussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet
hänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.
Hän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, -- paljon enemmän kuin
koskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois
tästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi
kohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka
oli ajanut hänet maanpakoon -- omaan kapteeniinsa ja lähimpään
esimieheensä.
Tämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän
rakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit
kunnioittivat ja pelkäsivät häntä.
Werperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun
he kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan
hiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa.
Luutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi.
Kapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi
yritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän
kuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja
oli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä
puhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin
päätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän
alkoi puhua.
"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!" hän huudahti
hypähtäen pystyyn. "Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää
kärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!"
Kapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli
ennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina -- yksinäisyyden ja
loputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui
hieman kuumetta.
Hän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen
huulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää
lausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen
kimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna,
ja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta.
Yhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle
lattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut
sumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa
valossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.
Hän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli
miesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät
he tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan,
jossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti,
vaikkakin säännöllisemmällä tavalla.
Werperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin
suuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin
täydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä.
Mitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien
jotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen
miehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.
Hän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä.
Hän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna.
Portilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen
kanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja --
kohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä
myöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon
pimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn
ja patruunavyöt.
Koko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin.
Kerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja
kuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun
valmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä
vainoojia kuin villejä petoja edessään.
Päivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki
nälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen
kiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei
uskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon
vaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta
kaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle
oli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää
päässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän
oli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.
Tässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset
olisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta
Ahmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista.
Helpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin
tappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.
Niinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja
siellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes
hän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden
mustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi
arabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt
missään.
Arabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä
suunnattuina astui telttaan.
"Minä olen Ahmet Zek", hän ilmoitti. "Kuka olet sinä ja mitä teet
maassani? Missä ovat sotamiehesi?"
Ahmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa
lannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä --
sellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa
univormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat
käyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan,
eikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai
odotettu armoa.
Mutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon
toivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton.
Siinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja
Werper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman
edullisesti.
"Olen kuullut teistä", hän vastasi, "ja olin etsimässä teitä!
Kansalaiseni ovat kääntyneet minua vastaan. Minä vihaan heitä. Nytkin
heidän sotilaansa etsivät minua tappaakseen minut. Tiesin, että te
suojelisitte minua heiltä, sillä tekin vihaatte heitä. Korvaukseksi
ryhdyn palvelukseenne. Olen harjaantunut soturi. Osaan tapella, ja
teidän vihollisenne ovat minun vihollisiani."
Ahmet Zek silmäili eurooppalaista ääneti. Hänen mielessään liikkui
monia ajatuksia, ja etualalla oli se, että tuo uskoton valehteli.
Tietystikin oli mahdollista, että hän ei valehdellut, ja jos hän puhui
totta, oli hänen ehdotuksensa kylläkin harkitsemisen arvoinen, koska
sotureita ei ollut koskaan liikaa -- erittäinkin valkeita miehiä,
joilla olisi niin hyvä harjaantuminen ja sota-asiain tuntemus kuin
jokaisella eurooppalaisella upseerilla.
Ahmet Zek katseli synkästi eteensä, ja Werperin rohkeus lannistui.
Mutta Werper ei tuntenut Ahmet Zekiä, joka kykeni katselemaan synkästi
siinä, missä toinen hymyili, ja hymyilemään siinä, missä toinen katseli
synkästi.
"Ja jos olet valehdellut minulle", sanoi Ahmet Zek, "tapan sinut
milloin tahansa. Mitä muuta korvausta kuin henkesi odotat
palveluksistasi?"
"Alussa ainoastaan elatukseni", vastasi Werper. "Myöhemmin, jos
huomaatte minun ansaitsevan enemmän, sovimme kyllä helposti asiasta."
Werperin ainoa toive sillä hetkellä oli henkensä säilyttäminen. Näin
saatiin aikaan sopimus, ja luutnantti Albert Werperistä tuli jäsen
pahamaineisen Ahmet Zekin rosvojoukkioon, joka ryösti norsunluuta ja
orjia.
Kuukausimääriä ratsasteli belgialainen luopio villien rosvojen kanssa.
Hän tappeli rajun hillittömänä ja pahanilkisen julmana samoin kuin
uskalikot toverinsakin. Ahmet Zek tarkkasi oppilastaan terävin silmin
ja yhä tyytyväisempänä, mikä lopuksi ilmeni suuremmassa luottamuksessa
häntä kohtaan. Ja seurauksena oli, että Werper sai toimia yhä
itsenäisemmin.
Kun Ahmet Zek näin oppi luottamaan belgialaiseen, ilmaisi hän vihdoin
mielisuunnitelmansa, jota oli kauan hautonut, mutta ei ollut vielä
päässyt toteuttamaan. Eurooppalaisen avulla sen kuitenkin voisi
helposti suorittaa. Hän otti sen varovasti puheeksi Werperin kanssa.
"Oletko kuullut eräästä miehestä, jota sanotaan Tarzaniksi?" hän kysyi.
Werper nyökkäsi. "Olen kuullut, mutta en tunne häntä."
"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa
ja hyvin menestyksellisesti", jatkoi arabialainen. "Vuosikausia hän on
taistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta,
vainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat
meidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos
voisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta
kultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi
korvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen
suojeluksessaan olevilta alkuasukkailta."
Werper otti jalokivillä koristetusta kotelosta savukkeen ja sytytti
sen.
"No, onko sinulla suunnitelma, jonka avulla saat hänet maksamaan?" hän
kysyi.
"Hänellä on vaimo", vastasi Ahmet Zek, "jota sanotaan hyvin kauniiksi.
Hänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme
olevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta."
Werper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen
hänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet
nousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin
muhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet
Zekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen
oli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle
merkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen
käsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran.
Werper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti?
Nainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen.
Hän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi
oli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa,
ja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet
Zek hänet itsensä.
"Sinä epäröit", mutisi arabialainen.
"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia", valehteli Werper, "ja
palkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja
seuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on
silloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek."
Helpotuksen hymy häilähti rosvoretkeilijän kasvoilla.
"Hyvin sanottu, Werper." Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. "Sinun
pitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt
neuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa."
Ja he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan
haalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä
myöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja
auringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin
eurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper
jäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä
arabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan
telttaansa.
Seuraavan päivän Werper vietti belgialaisen univormunsa
tarkastamisessa, poistaen siitä kaikki jäljet, jotka olisivat
osoittaneet sen sotilaallista tarkoitusta. Ahmet Zek haki kirjavasta
saalisvarastosta hellekypärän ja eurooppalaisen satulan ja valitsi
mustista orjistaan ja seuralaisistaan joukon kantajia, askareita ja
telttapoikia vaatimattomaksi safariksi, saattueeksi, suurelle
metsästäjälle. Tämän seurueen etunenässä Werper lähti leiristä.
TOINEN LUKU
Matkalla Opariin
Kaksi viikkoa myöhemmin näki John Clayton, Greystoken loordi,
ratsastaessaan laajoille afrikkalaistiluksilleen tekemältänsä
tarkastusmatkalta, miesjoukon alkupään tulevan tasangon poikki, joka
oli hänen huvilansa ja pohjoisessa ja lännessä leviävän metsän välillä.
Hän pidätti hevostaan ja silmäili pientä seuruetta sen noustessa erään
noron kätköstä esiin. Hänen terävät silmänsä näkivät auringon
heijastuvan ratsastavan miehen valkoiseen kypärään, ja ollen varma
siitä, että vaeltava eurooppalainen metsästäjä aikoi pyytää hänen
vieraanvaraisuuttaan, hän käänsi hevosensa ja ratsasti hitaasti tulijaa
vastaan.
Puoli tuntia myöhemmin hän nousi huvilansa kuistikolle vieviä portaita
ylös ja esitteli lady Greystoken ja herra Jules Frecoultin.
"Olin eksyksissä", selitti herra Frecoult. "Safarini johtaja ei ole
milloinkaan ennen ollut tässä osassa maata, ja oppaat, joiden piti
viedä meitä eteenpäin viimeksi kohtaamastamme kylästä, tunsivat maata
vielä vähemmän kuin me. Lopuksi he karkasivat luotamme kaksi päivää
sitten. Olen tosiaan onnellinen saadessani niin äkkiarvaamatta apua
ikäänkuin kohtalon sallimasta. En tosiaan tiedä, mitä olisin tehnyt,
jollen olisi tavannut teitä."
Päätettiin, että Frecoult jäisi seurueineen maatilalle useiksi
päiviksi, kunnes kaikki täydelleen toipuisivat, ja sitten loordi
Greystoke hankkisi oppaita viemään heidät turvallisesti takaisin
sellaiselle seudulle, jonka Frecoultin safarin johtaja varmasti
tuntisi.
Werperin oli jokseenkin helppo joutilaan ranskalaisen herrasmiehen
valepuvussa pettää isäntäänsä ja päästä sekä Tarzanin että Jane
Claytonin suosioon. Mutta mitä pitemmäksi ajaksi hän jäi, sitä enemmän
vähenivät hänen toiveensa aikeittensa helposta toteuttamisesta.
Lady Greystoke ei ratsastanut milloinkaan yksinään kauas huvilalta, ja
rajujen waziri-soturien uskollisuus, -- nämä olivat suurena osana
Tarzanin seurueessa, -- näytti tekevän mahdottomaksi väkivaltaisen
ryöstöyrityksen, saatikka wazirien lahjomisaikeen.
Viikko kului, eikä Werper ollut oman arvostelunsa mukaan lähempänä
aikeensa täyttymistä kuin tulopäivänäkään, mutta juuri sillä hetkellä
sattui jotakin, mikä antoi hänelle uutta toivoa ja sai hänet odottamaan
vielä suurempaa palkintoa kuin naisen lunnaita.
Huvilaan oli saapunut juoksija, mukanaan viikon posti, ja loordi
Greystoke oli viettänyt iltapäivän työhuoneessaan lukien ja vastaten
kirjeisiin. Päivällisellä hän näytti hämmentyneeltä, ja aikaisin
illalla hän pyysi anteeksi ja vetäytyi huoneeseensa, lady Greystoken
seuratessa häntä hyvin pian. Istuessaan kuistikolla saattoi Werper
kuulla heidän vakavaa pohdintaa ilmaisevat äänensä, ja havaittuaan,
että oli tekeillä jotakin tavattoman tärkeätä, hän nousi rauhallisesti
tuoliltaan ja pysytellen huvilan ympärillä kasvavan rehevän pensaikon
varjossa hiipi äänettömästi sen huoneen ikkunan alle, joka oli hänen
isäntänsä ja emäntänsä makuusuoja.
Tänne hän jäi kuuntelemaan, vieläpä hyvin tuloksin, sillä jo
ensimmäiset hänen kuulemansa sanat kiihdyttivät hänen mieltään. Lady
Greystoke puhui silloin, kun Werper alkoi erottaa sanoja.
"Olen aina pelännyt yhtiön vakavaraisuutta", sanoi hän, "mutta näyttää
uskomattomalta, että he olisivat hävinneet niin äärettömän summan;
paitsi jos on tehty jotakin häpeällisiä temppuja."
"Sitä minä juuri epäilen", vastasi Tarzan, "mutta olkoon syy mikä
tahansa, tosiasiallisesti olen nyt menettänyt kaikki, eikä ole muuta
keinoa kuin palata Opariin hakemaan lisää."
"Oi, John", huudahti lady Greystoke, ja Werper saattoi tuntea
väristyksen hänen äänessään, "eikö asiaa voi selvittää toisin? En voi
kestää sitä ajatusta, että sinä palaisit tuohon kauheaan kaupunkiin.
Mieluummin tahtoisin aina elää köyhyydessä kuin panna sinut Oparin
hirveille vaaroille alttiiksi."
"Sinun ei tarvitse pelätä", vastasi Tarzan nauraen. "Kykenenhän hyvin
huolehtimaan itsestäni, ja jollen kykenisikään, niin minua seuraavat
wazirit suojelisivat minua kaikelta pahalta."
"He karkasivat kerran Oparista ja jättivät sinut oman onnesi nojaan",
muistutti Jane.
"He eivät tee sitä uudelleen", vastasi Tarzan. "He häpesivät suuresti
ja olivat takaisin tulemassa, kun tapasin heidät."
"Mutta varmasti on olemassa jokin muukin keino", väitti rouva.
"Mikään muu keino ei ole puoleksikaan niin helppo uuden omaisuuden
saavuttamiseksi kuin mennä Oparin aarreholveihin ja tuoda se sieltä",
vastasi Tarzan. "Lupaan olla hyvin varovainen, Jane, ja mahdollista on,
etteivät Oparin asukkaat milloinkaan saa tietää minun käyneen siellä
toistamiseen ja riistäneen heiltä taas osan aarteesta, jonka
olemassaolosta he ovat yhtä tietämättömiä kuin sen arvostakin."
Hänen äänensävynsä päättäväisyys näytti saavan lady Greystoken
uskomaan, että pitemmästä väittelystä ei olisi apua, ja siksi hän jätti
asian.
Werper jäi vielä lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, ja sitten hän arvellen
kuulleensa kaiken tarpeellisen ja peläten joutuvansa ilmi palasi
kuistikolle, missä ennen makuulle menoa poltti useita savukkeita
perätysten.
Seuraavana aamuna Werper aamiaisella ilmoitti aikovansa lähteä
liikkeelle aikaisin ja pyysi Tarzanilta lupaa metsästää matkalla suuria
otuksia waziri-alueella. Siihen loordi Greystoke helposti suostuikin.
Belgialainen kulutti kaksi päivää varusteittensa täydentämisessä, mutta
poistui vihdoin safareineen yhden ainoan waziri-oppaan seuraamana,
jonka loordi Greystoke oli hänelle lainannut. Seurue oli edennyt vain
yhden lyhyen päivämatkan kun Werper teeskenteli sairautta ja ilmoitti
aikovansa jäädä paikalleen, kunnes tulisi täysin terveeksi. Koska
matkue oli päässyt ainoastaan vähän matkaa Greystoken huvilalta, päästi
Werper waziri-oppaan pois, sanoen soturille lähettävänsä hakemaan häntä
sitten kun taas kykenisi etenemään. Wazirin lähdettyä belgialainen
kutsui telttaan erään Ahmet Zekille uskollisen neekerin ja määräsi
hänet tarkkaamaan Tarzanin lähtöä, käskien miehen palata heti
ilmoittamaan, milloin ja mihin suuntaan englantilainen oli mennyt.
Belgialaisen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seuraavana päivänä
hänen lähettinsä palasi ilmoittaen, että Tarzan ja viisikymmentä
waziri-soturia olivat aikaisin aamulla lähteneet kaakkoa kohti.
Werper kutsui safarin päällysmiehen luokseen kirjoitettuaan pitkän
kirjeen Ahmet Zekille. Tämän kirjeen hän antoi päällysmiehelle.
"Lähetä kirje heti juoksijan mukana Ahmet Zekille", hän selitti
neekerille. "Jää tänne leiriin odottamaan lähempiä määräyksiä häneltä
tai minulta. Jos englantilaisen huvilalta tulee joku, niin sano, että
olen teltassani pahoin sairaana enkä voi ottaa vastaan ketään. Anna
minulle nyt kuusi kantajaa ja kuusi askaria -- safarin vahvimmat ja
rohkeimmat miehet -- niin lähden englantilaisen jälkeen saadakseni
selville, mihin hänen kultansa on kätketty."
Näin ollen, kun Tarzan, yllään ainoastaan lanneverhonsa, ja
aseistettuna sillä alkeellisella tavalla, josta hän eniten piti, vei
uskollisia wazirejaan Oparin kuollutta kaupunkia kohti, seurasi
Werper-luopio hänen jälkiään pitkinä, kuumina päivinä ja leiriytyi
yöllä hänen likelleen.
Ja heidän edetessään Ahmet Zek ratsasti koko seurueineen etelää kohti
Greystoken maatilalle päin.
Apinain Tarzanista tämä retki tuntui sunnuntai-huvimatkalta. Hänen
sivistyksensä oli lopultakin vain pintasilausta, jonka hän ilomielin
karisti päältään epämukavien eurooppalaisten vaatteittensa mukana heti
kun tuli sopiva syy. Naisen rakkaus sai Tarzanin ulkonaisesti pitämään
kiinni sivistyksestä -- tilasta, jota kohtaan hän, lähemmin siihen
tutustuessaan oli alkanut tuntea ylenkatsetta. Hän vihasi sen
petollisuutta ja ulkokultaisuutta, ja hänen turmeltumattoman mielensä
selvä näkemys oli päässyt perille sen mädästä sydämestä -- kaikki oli
vain raukkamaista halua säilyttää rauha, levollisuus ja omistusoikeuden
koskemattomuus. Hän vastusti kiivaasti sitä mielipidettä, että elämän
hienoimmat puolet -- taide, musiikki ja kirjallisuus -- olivat
menestyneet sellaisten heikontavien ihanteiden pohjalla, väittäen, että
ne pikemmin olivat säilyneet sivistyksestä huolimatta.
"Näyttäkää minulle sellainen lihava, varakas pelkuri", oli hänellä
tapana sanoa, "joka on esittänyt kauniin ihanteen. Aseiden kalskeessa,
taistelussa elämästä ja kuolemasta nälän, tuhon ja vaaran keskellä,
Jumalan kasvojen edessä, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnon
pelottavimpien voimien ilmauksissa, on syntynyt kaikki, mikä on
hienointa ja parasta ihmissydämessä ja sielussa."
Ja sitten Tarzan tuli aina takaisin luontoon, tuntien samaa kuin
rakastaja, joka vihdoin kohtaa rakastettunsa, oltuaan pitkän aikaa
vankilan seinien takana. Hänen wazirinsa olivat sisimmässään
sivistyneempiä kuin hän. He keittivät ruokansa ennen syöntiä ja
välttivät monenlaista, heidän mielestään saastaista ravintoa, jota
Tarzan oli halukkaasti syönyt koko elämänsä ajan. Ja teeskentelyn
myrkky on niin salakavalasti tarttuvaa, että uskalias apinamieskin
epäröi antaa valtaa luonnollisille haluilleen miestensä nähden. Hän söi
paistettua lihaa, vaikka mieluummin olisi nauttinut sen raakana ja
pilaamattomana, ja hän tappoi riistansa nuolella tai keihäällä, vaikka
olisi paljon mieluummin hypännyt väijyksistä sen niskaan ja iskenyt
vahvat hampaansa sen kurkkuun. Mutta lopulta alkoi villin äidin maito,
jota hän oli imenyt lapsuudessaan, kiihkeästi vaatia oikeuksiaan -- hän
kaipasi vereksen saaliin kuumaa verta, ja hänen lihaksensa tahtoivat
otella villiä viidakkoa vastaan siinä taistelussa olemassaolon
puolesta, joka oli ollut hänen ainoa esikoisoikeutensa ensimmäisinä
kahtenakymmenenä elinvuotena.
KOLMAS LUKU
Viidakon kutsu
Näiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana
apinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen,
boman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan
viidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi
unisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät
keltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten
valittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien
lukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin
englantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana
ruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin
ollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä
liekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen
puuhun ja oli kadonnut.
Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen
läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti
ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja
kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille
oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset
kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne
hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi
käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi
kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän
herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.
Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin,
sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti
likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen
pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle
maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen
sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu
vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus.
Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin
jäännös -- hän oli taas alkuajan metsästäjä -- ensimmäinen ihminen --
ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän
seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka
oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme
voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän
vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian
suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä --
kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.
Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen
saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin --
alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan
ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa
kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran
seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi
äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella.
Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja
hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi
hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti
sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin
polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi
käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin
viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli
hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja
äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten
siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä
myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona
tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat
kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja
tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei
ollut tänä yönä ollut menestystä.
Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi
siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan
heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan
saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili
häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin
välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut
milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli
nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa
oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut
kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta
omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita
vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän
lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi
leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa
liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa
voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa
hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin,
mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan
hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä
painavanakin.
Tarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on
järjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä
erilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän
epäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen.
Hän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän
menneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän
ei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän
raakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.
Silti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen
saaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja
heti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli
monta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti
itsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus,
joka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia
hedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin
vain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli
mahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa -- se voi ainoastaan karjua,
murista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko
kokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja
kostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja
Tarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni
kyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti
aukeaman toiselle puolelle.
Tarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon
hiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja
vienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä?
Juuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle,
pääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli
uudestaan herättänyt sen mielenkiintoa -- apinamiehen herkkiin
sieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden
jäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä
alastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien
vainoamaan Numaa.
Leveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi
polun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena
varjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein
yhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän
silmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät
sieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju
tuli vieraasta ihmisestä -- miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka
rodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha
mies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni
vanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa --
hänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka
harmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit
ja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei
pitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti
valkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa
muutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.
Ensi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat
räiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain
kahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki
suunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri
hänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies
pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja
päästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean
lavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski
hampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon
ympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja
kaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti
yhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen
kylkeen.
Numa-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen
ilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla
tavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin
kuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja
haavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta
hän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä
eikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän
olisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut
raatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa
syntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi
päättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut
leijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli
raadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa
ottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset
huulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi
aaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.
Jonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta -- vieraan valkoisen
miehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan --
kuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä
aseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin
silmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja
aavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa
vastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista
lihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta
ja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo.
Muisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon
kuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa
näkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta
toiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät
ja niissä kuvastui suurta pelkoa -- taikauskoista pelkoa, kun ihminen
uskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.
Vihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun
tulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että
viidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän
sitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja
äkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän
näki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän
ja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää
noussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun
vastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle,
kohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon,
joka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.
NELJÄS LUKU
Ennustus ja sen täyttyminen
Sitten Tarzan käänsi huomionsa mieheen. Hän ei ollut tappanut Numaa
pelastaakseen neekerin -- hän oli tehnyt sen vain kostaakseen
leijonalle; mutta nyt, kun hän näki vanhan miehen makaavan avuttomana
ja nääntyvänä edessään, kosketti hänen villiä sydäntään jokin
säälintapainen tunne. Nuoruudessaan hän olisi tappanut poppamiehen
ilman pienintäkään tunnonvaivaa, mutta sivistys oli vaikuttanut
hillitsevästi häneen samoin kuin niihin kansoihin ja rotuihin, jotka
tulevat sen piiriin, vaikka se ei ollut vielä muuttanut Tarzania niin
paljon, että hän olisi käynyt pelkurimaiseksi tai veltostuneeksi. Hän
näki vanhan miehen kärsivän ja tekevän kuolemaa, kumartui, tunnusteli
hänen haavojaan ja pysäytti verenvuodon.
"Kuka olet?" kysyi vanha mies vapisevalla äänellä.
"Olen Tarzan -- Apinain Tarzan", vastasi apinamies, äänessä yhtäläinen
ylpeyden sävy kuin jos hän olisi sanonut: "Olen John Clayton,
Greystoken loordi."
Noitalääkäri vavahteli kouristuksentapaisesti ja sulki silmänsä. Kun
hän avasi ne taas, kuvastui niissä alistumista kaikkeen siihen
kauheaan, mitä hänellä oli odotettavissa tämän pelätyn metsänhaltian
puolelta. "Miksi et tapa minua?" hän kysyi.
"Miksi tappaisin sinut?" kysyi Tarzan puolestaan. "Et ole tehnyt
minulle pahaa, ja joka tapauksessa olet jo kuolemaisillasi.
Numa-leijona ehti iskeä sinua pahasti."
"Sinä et tahtoisi tappaa minua?" Vanhassa vapisevassa äänessä oli
hämmästystä ja epäuskoa.
"Minä pelastaisin sinut, jos voisin", vastasi Tarzan, "mutta se on
mahdotonta. Miksi luulet, että tappaisin sinut?"
Vanha mies oli hetken vaiti. Kun hän alkoi puhua, täytyi hänen
ilmeisesti hieman ponnistaa kootakseen rohkeutta. "Tunsin sinut
vanhastaan", hän sanoi, "kun vaeltelit pitkin viidakkoa
Mbonga-päällikön maassa. Olin poppamiehenä jo silloin kun surmasit
Kulongan ja muut ja ryöstit majamme ja myrkkypatamme. Ensin en
muistanut sinua, mutta lopulta sain sinut mieleeni -- valkeaihoisen
apinan, joka oli karvaisten apinoiden joukossa ja teki elämän
sietämättömäksi Mbongan-päällikön kylässä -- muistin metsänjumalan --
Munango-Kiwatin, jolle me veimme ruokaa porttimme ulkopuolelle ja joka
tuli sen syömään. Sano minulle ennenkuin kuolen -- oletko ihminen vai
paholainen?"
Tarzan nauroi. "Olen ihminen", hän sanoi.
Vanha mies huokasi ja pudisti päätänsä. "Olet koettanut pelastaa minut
Numalta", hän sanoi. "Siitä minä palkitsen sinua. Kuule minua,
valkoinen mies! Näen pahoja päiviä edessäsi. Se on kirjoitettu omaan
vereeni, jota olen sivellyt kämmenelleni. Sinuakin suurempi jumala
nousee ja kukistaa sinut. Käänny, Munango-Kiwati! Käänny, ennenkuin on
myöhäistä. Vaara on edessäsi, ja vaara väijyy takanasi, mutta
edessäpäin on suurempi vaara. Näen --". Hän pysähtyi, hengähti syvään
ja läähätti. Sitten hän lysähti pieneksi ryppyiseksi mykkyräksi ja
kuoli. Tarzan ihmetteli, mitä hän vielä oli nähnyt.
Oli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle
mustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä
kukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen
varoitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään.
Mutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos
hän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti
eniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen
suojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun
varastohuoneen kätköön.
Hänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna
mielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua
suunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka
oli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se
oli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla -- hän ei ollut
milloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin
kaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli
kuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa,
kuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt,
uuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja
olisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku
tuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä,
herraansa.
Ja niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia
valleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala
yksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.
Tarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia
kupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin
tiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään
varovaisuutta kaikissa toimissaan.
Yön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt
kallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin
vuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen
jälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja
kaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun
välillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi
belgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin
päin.
Hän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren
kallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen
nousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei
lamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli
lopulta kallionkummun huipulla.
Tarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen
pienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun
hän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja
ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että
keksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin
paluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan
säilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa
seuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.
Hän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät
kuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti,
jonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi,
peläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.
Apinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään
kalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän
oli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten
latoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren
mantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin
laineiden alla.
Yksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt
mitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen
jälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.
Tarzan kääntyi hyvillään ja lähti taas kummun huipulle. Werper tarkkasi
esiinpistävän graniittilohkareen kätköstä, kuinka hän tuli portaitten
varjosta ja eteni laaksonreunassa olevan kukkulan juurelle, missä
wazirit odottivat herransa merkkiä. Sitten Werper livahti varovasti
piilopaikastaan, pujahti sisäänkäytävän synkkään pimeyteen ja hävisi.
Pysähtyen kukkulan reunalle Tarzan kohotti äänensä, päästäen leijonan
jyrisevän kiljunnan. Hän uudisti huudon kahdesti, säännöllisen väliajan
päästä, seisoen tarkkaavan hiljaisena useita minuutteja sen jälkeen kun
kolmannen huudon kaiku oli häipynyt. Ja sitten kuului kaukaa laakson
toiselta puolen heikko vastaushuuto -- kerran, kahdesti, kolmasti.
Busuli, wazirien päällikkö, oli kuullut ja vastasi.
Tarzan kääntyi taas aarreholvia kohti tietäen, että muutamassa tunnissa
hänen mustansa tulisivat hänen luokseen valmiina jälleen viemään
kokonaisen omaisuuden Oparin omituisen muotoisina kultaharkkoina. Sillä
välin hän kuljettaisi kummun huipulle niin paljon kallisarvoista
metallia kuin voisi.
Hän suoritti tämän matkan kuudesti viiden tunnin aikana,
ennenkuin Busuli ehti kummulle, ja siihen mennessä hän oli tuonut
kahdeksanviidettä harkkoa suuren vierinkiven reunalle, kantaen joka
kerta taakan, joka olisi pannut kaksikin tavallista miestä horjumaan.
Mutta hänen jättiläisvoimissaan ei näkynyt väsymyksen merkkiäkään hänen
auttaessaan mustia sotureitaan kummulle köyden avulla, jonka oli sitä
varten tuonut.
Kuusi kertaa hän oli mennyt aarrekammioon ja kuusi kertaa belgialainen
Werper oli kyyristynyt mustiin varjoihin pitkän holvin kaukaisimmassa
päässä. Taas tuli apinamies, ja tällä kertaa oli hänen mukanaan
viisikymmentä soturia. Nämä olivat ryhtyneet kantajiksi rakkaudesta
siihen ainoaan olentoon, joka voi vaatia heidän rajua ja ylpeätä
luonnettaan alistumaan sellaiseen halpaan tehtävään. Holvista ilmestyi
vielä kaksikuudetta harkkoa, ja kaikkiaan niitä oli sata, jonka määrän
Tarzan aikoi viedä mukanaan.
Kun viimeiset wazirit olivat tulleet kammiosta, kääntyi Tarzan viime
kerran katsomaan satumaisia rikkauksia, joita hänen kaksi
ryöstöretkeänsä ei ollut paljonkaan vähentänyt. Ennenkuin hän sammutti
sen kynttilän, jonka oli tuonut mukanaan ja jonka lepattava valo oli
luonut umpinaisen kammion läpitunkemattomaan pimeyteen ensimmäiset
vienot säteet sen jälkeen kun ihmiset ammoin olivat sen unohtaneet,
muistui hänen mieleensä se kerta, jolloin hän ensin oli tullut
aarreholviin; hänhän oli joutunut sinne sattumalta silloin kun pakeni
temppelinalaisista holveista, minne hänet oli kätkenyt La,
auringonpalvelijain ylipapitar.
Hän muisti kohtauksen temppelissä, jolloin hän oli ollut pitkällään
uhrialttarilla ja La seisonut tikari koholla hänen vieressään, pappien
ja papitarten rivien odottaessa kiihkoisan ja hysteerisen hurmion
vallassa uhrinsa lämpimän veren ensi pulpahdusta, täyttääkseen sillä
kultaiset maljansa ja juodakseen liekehtivän jumalansa kunniaksi.
Than, hullun papin, törkeä ja verinen keskeytys kuvastui eloisana
apinamiehen muistissa, samoin toisten pappien pako kauhean olennon
mielettömän verenhimon tieltä, raaka hyökkäys Lan kimppuun ja hänen oma
osansa synkässä murhenäytelmässä, kun hän oli tapellut raivostuneen
oparilaisen kanssa ja jättänyt hänet kuolleena sen papittaren jalkojen
juureen, jota mies oli tahtonut häväistä.
Tämä ja moni muu seikka muistui Tarzanin mieleen hänen tuijottaessaan
tummankeltaisten metallilaattojen pitkiin riveihin. Hän aprikoitsi,
hallitsiko La vielä temppeliä tässä raunioituneessa kaupungissa, jonka
murenevat muurit kohosivat niin lähellä. Oliko La lopuksi pakotettu
suostumaan avioliittoon jonkun eriskummaisen papin kanssa? Se oli
tosiaan katkera kohtalo niin kauniille naiselle. Tarzan astui päätänsä
pudistaen lepattavan kynttilän luo, sammutti sen heikon valon ja
kääntyi ovea kohti.
Hänen takanaan odotti vakoilija hänen menoaan. Werper oli nyt päässyt
selville salaisuudesta, jota varten oli tullut, ja voisi sopivassa
tilaisuudessa palata odottavien seuralaistensa luo, tuoda heidät
aarreholviin ja kuljettaa pois kaiken kullan, minkä he suinkin
jaksoivat kantaa.