Tämä onneton tapaus mursi jälleen maahan kaiken sen, minkä De la
Gardien nero oli rakentanut. Vasili Shuiski luopui hallituksesta ja
meni luostariin. Pajarit epätoivoissansa valitsivat Sigismundin pojan,
Vladislauksen tsaarikseen. Näytti siltä kuin Venäjän valtakunnan olisi
ollut pakko vaipua Puolan alusmaaksi. Kaarle kuningas puolestaan, jolta
kaikki avuntuonnin palkinnot olivat luikahtaneet käsistä, päätti nyt
anastaa ne itselleen väkisin. Hänen käskystänsä marssi De la Gardie
kotiin palattuansa Käkisalmea vastaan ja valloitti sen jälleen 2 p.
maalisk. 1611 kuusikuukautisen piirityksen ja urhoollisen vastarinnan
jälkeen.
Pianpa näkyi Kaarlelle vielä suurempi, loistavampi onni koittavan.
Suuri Novgorod ei ollut taipunut puolalaisen ikeen alle. Muutamat sen
pajarit olivat ilmoittaneet De la Gardielle haluavansa ottaa yhden
Kaarlen pojista suuriruhtinaakseen, jos saisivat apua Ruotsista
puolalaisia vastaan. "Venäjän kohtalo", lausui yksi heistä, "ei salli
omamaalaista hallitsijaa; sillä suurten herrojen kateus semmoisen aina
tuhoaa." Kaarle suostui heidän tarjoumukseensa, mutta vaati Joanaa sekä
Pähkinälinnaa Inkerissä ynnä vielä Kuolansuuta Lapissa Ruotsin kruunun
omaksi. Tämän ehdon venäläiset inholla hylkäsivät. "Niitä aiomme me",
huusivat he, "viimeiseen vereen ja hengenvetoon asti puolustaa; sillä
kunniallisempaa on kuitenkin kuolla omassa maassa kuin vieraan vallan
alaisessa!"
Tästä lähtien alkoivat novgorodilaiset osoittaa julkista vihollisuutta.
He polttelivat likitienoilla olevia luostareita ja kyliä, jotta niistä
ei saataisi ravintoa meidän väelle; he tavoittelivat ja surmasivat
pienempiä partiokuntia, jotka olivat muonaa hankkimassa. De la Gardie
puolestaan alkoi nyt toteuttaa rohkeaa tuumaa; hän päätti 5-6,000:n
miehensä kanssa yrittää valloittaa kaupunkia, jossa oli 100,000 henkeä.
Mitä väkivalta ei koskaan olisi voinut saada aikaan, se onnistui
hänelle sukkelalla neuvokkaisuudella. De la Gardie oli näet aikovinansa
rynnäkköä itäpuolelta. Yksi osa väkeä lähetettiin sinne ja aluksia
tuotiin rantaan ikäänkuin koko armeijan olisi pitänyt mennä Olhavajoen
yli. Novgorodilaiset siis kokosivat sille kulmalle kaikki voimansa.
Mutta sydänyön aikana heinäkuun 16:tta päivää vasten v. 1611 veikin De
la Gardie väkensä salaa länsipuolelta rynnäkölle. "Käykää rohkeasti
päälle", kehoitti hän miehiänsä, "suuresta Novgorodista ei ole enää
mitään suurta jäljellä paitsi sen nimi!" Petardi (ruutipanos) räjähytti
portin auki, jopa rikkoi samassa osan muuriakin. Aukon kautta
ryntäsivät kohta everstit Popler ja Cobron jalkaväen etunenässä sisään;
heidän kintereillään Eevert Horn 1,000:n ratsumiehen kanssa. Sitten
seurasi koko muu armeija, viimeiseksi De la Gardien henkivartijat,
jotka sisääntultuansa rupesivat kovasti toitottamaan torviansa ja
pärisyttämään rumpujaan. Tästä vasta novgorodilaisparat älysivät asian.
Hädissään, hämmästyksissään pakenivat he joelle, pyrkien kaupungin
toiseen osaan; mutta suuret parvet hukkuivat jokeen uidessansa yli.
Harvat vain yrittivät vastarintaa ja saivat maksaa urhoollisuutensa
hengellään. Erittäinkin osoitti Sofiankirkon protohierei eli pääpappi
Amos ystäviensä kanssa oikein spartalaista urhoutta. Turhat olivat
kauan aikaa kaikki rynnäköt sitä taloa vastaan, jota hän puolusti.
Metropoliitta Isidor, joka sen näki linnasta, mihin hän itse oli
paennut, seisoi vallilla veisaten virsiä, rukoillen sankarin puolesta
ja rohkaisten häntä kaukaa siunaamalla. Mutta viimein saivat kuitenkin
ryntääjät Amosin talon sytytetyksi ja siihen paloivat sen urhoolliset
puolustajatkin kaikki tuhaksi.
Nyt taipuivat novgorodilaiset kaikkeen, mitä vaadittiin.
Suuriruhtinaaksi valittiin Kaarle IX:nnen nuorempi poika Kaarle Filip;
sillä vanhin, Kustaa Aadolf, jota ensin aiottiin valita, peri juuri
tähän aikaan Ruotsin kruunun isänsä kuoltua. Novgorodilaisten vaaliin
yhtyivät yhä useammat kaupungit Pohjois-Venäjällä; viimein huusi
Moskovakin nuoren herttuan tsaariksensa. Mutta tämän tulo viipyi
viipymistään. Uusi Ruotsin kuningas ei suonut mielellään Venäjän
kruunua veljellensä; hän katsoi edullisemmaksi käyttää hyväksensä
Venäjän silloista hajallisuutta ja riistää siltä niin monta
rajamaakuntaa kuin mahdollista oman valtakuntansa lisäksi. Viimeinpä
venäläiset puolestaan suuttuivat tuohon turhaan odottamiseen, ja kun
Kaarle Filip v. 1613 vihdoinkin saapui Viipuriin, oli jo Moskovassa
valittu toinen tsaari, nimittäin metropoliitan poika, pajari Mikael
Romanov, nykyisen hallitsijasuvun esi-isä.
Novgorod yksin alustoineen pysyi vielä rauhansovintoon asti entisessä
liitossa. Se oli kokonaan De la Gardien ansio. Suomen talonpojat, jotka
näkivät toivotun rauhan vuosi vuodelta viipyvän, luulivat De la Gardien
toimettomuuden olevan siihen syynä. He keksivät siis hänelle liikanimen
_Laiska-Jaakko_ ja lauloivat pilkaten:
"Suvi lähtee, lähtee talvi,
vaan ei lähde Laiska-Jaakko."
Mutta toimeton ei De la Gardie suinkaan ollut. Ilman hänen tointaan ja
taitoaan olisi kyllä Ruotsin väki ennen lähtenyt Novgorodista, vaan ei
suinkaan kunnialla. Vastuksia oli hänellä siellä lukemattomia,
kaikenmuotoisia, vaan hänessäpä oli mies ne voittamaan. Kotimaasta
saatavat varat ja väki olivat sangen vähäiset; mutta hän käytti niitä
taitavasti, että sittenkin tuli toimeen. Alapäällikköjen välillä
synnytti kateus yhä riitoja; mutta hän kehoitti heitä ja taivutti
jälleen sovintoon. "Vaikka munat pesässä rupeaisivat tyrkkimään
toisiansa", niin oli hänen tapansa sanoa, "niin pitää rehellisten
miesten kuitenkin olla toisiinsa suuttumatta." Hoviherrat Tukholmassa,
jotka De la Gardien suurta arvoa ja mainetta kadehtivat, koettivat
panetella häntä; mutta hänen käytöksensä oli aina niin suora, hänen
uskollisuutensa aina niin ilmeinen, ettei siihen kateuden hammas
pystynyt. Venäläiset tietysti eivät mielellään kärsineet vierasta
valtaa; mutta Jaakko herra piti ohjakset lujassa, vaikka samalla
lempeässä kädessään.
Täydesti ansaitsi hän siis kaikki palkinnot, jotka kuningas hänelle
antoi. Hän otettiin nimittäin valtaneuvosten joukkoon ja koroitettiin
rauhanpäätöksen jälkeen kreivinarvoon, jonka mukana seurasi kaunis
aluskunta Ruotsissa.