Kolme kuukautta elettiin täten Moskovassa; sitten tuli käsky, että oli
mentävä avuksi Smolenskin kaupungille, jota puolalaiset ahdistivat. De
la Gardie totteli, vaikka olikin tsaarille suutuksissaan. Sillä tämä ei
ollut vieläkään täyttänyt lupaustansa Käkisalmen suhteen ja oli
kateuden ja epäluulon hetkenä myrkyttänyt De la Gardien ystävän, Mikael
ruhtinaan.
Luultavasti liikkui sitä paitsi tälle uudelle retkelle lähtiessä
paha aavistus jalon ylipäällikkömme sydämessä. Sillä pitkällinen
joutenolo ja ylellisyys oli tehnyt hänen väkensä vielä entistään
vallattomammaksi. Kohta Moskovan portilla tahtoivat jo englantilaiset
repiä lipuistansa Ruotsin kolme kruunua ja panna oman kuninkaansa
vaakunan sijaan. Matkalla alkoi sitten uudestaan tuo vanha riita
palkasta.
Muukalaisen palkkaväen päälliköt vaativat täyden maksun lippukuntiensa
alkuperäisen luettelon mukaan huolimatta siitä, että jo suuri osa
miehistä oli kaatunut tai sairauteen kuollut. Näiden osan tahtoivat he
pistää omaan taskuunsa. De la Gardie puolestaan ei ruvennut maksamaan
useammista kuin todella rivissä tallella olevista.
Saavuttiin tällä lailla _Kljushinoon_, josta oli enää vain kolme
peninkulmaa vihollisen leirille. Suurinta varovaisuutta oli siis
noudatettava. De la Gardie valitsi yösijakseen vahvan paikan, jossa
hänellä oli toisella puolella puro ja sakea metsä, toisella korkea aita
suojana. Venäläinen liittosotaväki, tsaarin veljen Dimitri Shuiskin
johdolla, asettui erikseen vähän syrjempään. Sopimuksen mukaan piti
heidän hakata koko leirin ympäri murroksia ja lähettää vakoojia ulos
vihollisen aikomuksia tiedustelemaan. Mutta he olivat päivän marssista
väsyksissään ja löivät molemmat toimet laimin.
Sydänyöllä -- oli juhannusyö v. 1610 -- herättiin Ruotsin leirissä
yht'äkkiä vartijain hätähuutoon. Samassapa ryntäsikin jo vihollisen
ratsuväki päälle, 10,000 luvultaan. He tulivat siltä puolelta, jossa
aitauksen piti olla leirin suojana; mutta siitä ei nyt ollutkaan apua,
sillä muutamat petturit olivat murtaneet sen monin kohdin maahan.
Sittenkin saivat De la Gardie ja Horn miehensä kutakuinkin sotarintaan
järjestetyiksi ja ajoivat vihollisen uljaalla rynnäköllä takaisin
tantereelle. Mutta Dimitri ruhtinas venäläisineen seisoi liikkumatta,
avuksi rientämättä leirissään; niin myös osa De la Gardien
muukalaisväkeä. Tämän johdosta pääsivät puolalaiset kuitenkin yhä
enemmän voitolle. Viimein täytyi De la Gardien jälleen peräytyä
leiriinsä, johon jalkaväki oli jäänyt. Mutta siellä häntä kohtasivat
hurjat huudot ja ojennetut pyssyt sekä peitset. Muukalainen palkkaväki
vaati, että ruvettaisiin antautumis-ehdoitteluun, koska muka ei ollut
muuta pelastuskeinoa. Yhä villimmiksi vimmastuen rupesivat
kapinoitsijat ryöstämään oman armeijansa kuormastoa ja jatkoivat sitten
samaa työtä venäläistenkin leirissä, surmaten kaikki, jotka yrittivät
estää. Pelästyneenä pakeni Dimitri ruhtinas, ja koko hänen sotavoimansa
hajosi. De la Gardien täytyi nyt suostua sovitteluun vihollisen kanssa,
mutta hänen nimellänsä oli tässä tukalassakin tilassa vielä niin suuri
maine, että suodut ehdot olivat sangen edulliset tai ainakin
kunnialliset. Ruotsin väen piti saada vapaasti liehuvin lipuin,
aseineen ja tavaroineen lähteä kotirajoillensa; De la Gardie puolestaan
antoi vain kunniasanansa, ettei hän eikä hänen väkensä enää auttaisi
tsaari Shuiskia.
Sovintoa vielä hierottaessa luopui suuri osa muukalaisväkeä, 19
lippukuntaa huoveja, 12 lippukuntaa jalkamiehiä, ja marssi julkisesti
puolalaisten puolelle. Jäljelle jääneetkin, kun De la Gardie oli
palannut ehdoittelusta leiriin, haukkuivat ylipäällikköänsä ja ampuivat
häntä kohti. Sitten he rupesivat uudestaan ryöstämään kuormastoa,
ottaen kaikki, mitä edelliseltä kerralta vielä oli säilynyt. Mutta
siinä toimessa syttyi heidän omassa keskuudessaan verinen riita.
Saksalaiset ja englantilaiset alkoivat yhdessä hätyyttää ranskalaisia
ja veivät heiltä melkein kaiken saaliin. Lopuksi sentään he sopivat
jälleen ja marssivat miehissä kaikki puolalaisten puolelle. Ainoastaan
neljäsataa miestä, suomalaisia sekä ruotsalaisia, pysyi uskollisina.
Näiden kanssa läksivät De la Gardie ja Horn takaisin Ruotsin rajalle.