"Kun hullusti käy, niin käypi kuin Suomessa", oli yleisenä sananlaskuna
siihen aikaan Ruotsissa. Ja valitettavasti se olikin aivan täyttä
totta; sillä meidän maassa ei silloin pidetty laista eikä oikeudesta
mitään lukua. Virossa sotiessaan olivat aatelisherrat perehtyneet sen
maan tapoihin, ja sortivat nyt alustalaisiansa vielä pahemmin kuin
ennen, melkein kuin perintöorjia. Eivätkä kruununtalonpojatkaan saaneet
olla heiltä rauhassa. Herrat anastivat heiltä milloin peltoa, milloin
niittyä, milloin koko talon; jolleivät viekkaat juonet auttaneet, niin
ottivat he väkisen ja aivan julkisesti. "Ovathan suomalaisetkin", niin
oli herroilla tapana sanoa, "miekalla voitettu kansa samoin kuin
virolaiset; ei heillä voi olla samaa oikeutta ja vapautta kuin Ruotsin
talonpojilla." Voudit sekä muut virkamiehet niinikään pettivät ja
peijasivat, ryöstivät ja riistivät, minkä suinkin vain kerkesivät.
Senpätähden anoivatkin Pohjanmaan talonpojat Linköpingin
valtiopäivillä, "että heidän sallittaisiin tuoda veronsa suoraan
Tukholmaan, ja ettei heille enää pantaisi oman maan herroja, vaan
ainoastaan ruotsalaisia virkamiehiksi."
Kaarle herttuan valppaalta silmältä eivät nämät seikat voineet pysyä
salassa. "Minä olen Suomessa", sanoi hän, "havainnut enemmän häiriötä
kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Ja syynä siihen ei ole
mikään muu, kuin että kuninkaat niin harvoin ovat käyneet näitä
merentakaisia maita tarkastamassa." Syksyllä 1601, niinpian kuin sota
Liivinmaalla oli siltä vuodelta tauonnut, tuli hän sentähden Suomeen,
ja viipyi täällä useampia kuukausia. Tällä tavoin otettuaan perinpohjin
selkoa maan ja kansan tilasta, hän piti alussa vuotta 1602 suuret
tutkintokäräjät Turussa. Niihin täytyi kaikkien aatelisherrojen ynnä
myös muiden virkamiesten, sotapäällikköjen, voutien, lainlukijain,
vieläpä halvimpien kirjureiden ja voudinpalvelijoidenkin saapua.
Ensiksi herttua otti aateliston puheilleen ja neuvotteli sen kanssa
vakavasti, joskin kohteliaasti. Herrojen täytyi tuoda pärmäkirjansa
tutkittaviksi ja todistaa omistusoikeutensa. Kaikki tilukset, jotka
olivat laittomasti anastetut, otettiin nyt jälleen pois ja annettiin
kruunun talonpojille takaisin. Sitten kysyi herttua vielä, millä
oikeudella Suomen herrat olivat vapauttaneet alustalaisensa
kyydinteosta ynnä monesta muustakin verosta, joten kruunun talonpoikien
taakka oli tullut kohtuuttoman raskaaksi. Herrat kokivat puolustaa
itseänsä, väittivät asian laidan olevan toisen Ruotsissa, toisen
Suomessa. Täällä muka ei aatelin alustalaisilla ollut mitään
omaisuutta; härät ja hevoset, kalut ja kylvösiemenet olivat herrojen
lainaa. Vero olisi siis lähtevä herrojen omasta aatelisesta kukkarosta,
ja sehän ei suinkaan voinut käydä laatuun. Mutta herttua ei näistä
verukkeista pitänyt mitään lukua. "En voi", sanoi hän, "sallia Suomen
aatelistolle suurempaa valtaa kuin mikä on ruotsalaisella. Te olette
yhdenvertaisia veljeksiä, sentähden pitää myös teillä molemmilla olla
samat oikeudet. Tai tuokaa esiin pärmäkirjoja, joissa Suomen
aatelistolle olisi erinäiset edut suotu!" Asia, niinkuin aina, päättyi
herttuan tahdon mukaan.
Sittenpä tuli aatelittomien virkamiesten vuoro, eikä siinä tarvittu
pitkiä puheita. Heidät pantiin koko lauma kerrassaan laivoihin ja
vietiin Tukholmaan tutkittaviksi, jossa sitten sangen moni heistä sai
ansaitun koroituksen hirsipuuhun. Mutta toisille heidän sijaansa
asetetuille herttua sääti tarkan ja ankaran ohjesäännön ja valvoi
vastakin aina heidän käytöstään. "Kyllä minä teille", uhkasi hän kerta,
"semmoisen tutkinnon pidän, että te tilistä joudutte teiliin!" Suomessa
ollessansa Kaarle vielä julisti ankaran kiellon väkinäistä kyytiä ja
kestitsemistä vastaan. Hengen rikos se oli, jos joku matkustavainen
väkisin ja maksutta otti talonpojilta ruokaa tai hevosen.
Alussa oli herttua Suomen papeillekin kovin vihainen. Hän sanoi heitä
oppimattomiksi, laiskoiksi, ahneiksi ja paavilaiseen hapatukseen
takertuneiksi, uhkasipa panna heidät kaikki tyyni pois viralta ja
lähettää ruotsalaisia pappeja sijaan. Tämä uhkaus ei kuitenkaan tainnut
olla muuta kuin hetkellisen vimman puuskaa; sillä Kaarle käsitti hyvin,
ettei kansan kieltä taitamattomista olisi mitään apua. Piispankin
virkaan, aikoessaan ensin eroittaa Eerikki Sorolaisen, tahtoi hän
nimittää "taitavimman niistä, jotka osaavat suomenkieltä."
Talven vuoksi ei Kaarle päässyt Ahvenanmaan yli Ruotsiin palaamaan;
hänen täytyi kiertää rantaa myöten Pohjanlahden ympäri. Mutta tämä
pitkä ja vaivalloinen matka ei ollut kuitenkaan hänelle vastenmielinen;
olihan siinä hyvä tilaisuus omin silmin tutkia kansan tilaa tuolla
merkillisellä Pohjanmaalla. Kaksi puutetta varsinkin näkyy silloin
pistäneen hänen silmiinsä: toinen oli kaupunkien puute, toinen itäisen
rajan suojattomuus. Siitä syystä perustettiin _Oulu_ v. 1605, _Vaasa_
1606, ja esteeksi vienalaisten ryöstöretkille rakennettiin v. 1607
Kajaanin linna tavallisen veneväylän partaalle.
Tällä samalla matkalla sai herttua merkillisen lahjan Kalajoen
kirkkoherralta _Ljungi Tuomaanpojalta_. Se oli Ruotsin valtakunnan lain
suomennos. "Minä olen tehnyt tämän työn", selitti kirkkoherra, "monen
suomalaisen, sekä aatelittoman että myös aatelisen kehoituksesta. Sillä
usein on meillä tuomarinviroissa semmoisia, jotka eivät ymmärrä
ruotsia, saatikka lakikirjan vanhaa kieltä; onpa myös joskus
ruotsalaisia, jotka suomea huonosti taitavat." Kaarlelle oli tämä teos
hyvin mieleen, sillä hän tahtoi pitää lain kaikelle kansalle avoinna.
Ruotsinkielellä oli hän jo painattanut lakikirjan; nyt määräsi hän
tämän suomennoksenkin painettavaksi. Saman huolen hän myös piti Jumalan
lakikirjan, raamatun, levittämisestä. Ruotsiksi oli hänen toimestansa
jo ilmestynyt uusi painos, ja Suomessa asetettiin komitea, jonka piti
lopettaa Agricolan työ ja suomentaa raamatun tähteetkin. Valitettavasti
nielivät monet sodat Kaarlen loppuvuosina valtion varat niin peräti,
ettei liiennytkään mainittujen suomennosten painatukseen. Molemmat
jäivät vielä toistaiseksi. Samoin ei Kaarlen ankarista asetuksistakaan
ollut sitä hyötyä, kuin oli tarkoitettu; ne eivät voineet kokonaan
hävittää virkamiesten juurtuneita, pahoja tapoja. Sittenkin ymmärsi
Suomen rahvas hänen hyvät, rehelliset aikomuksensa, jonka vuoksi se
häntä rakasti koko sydämestänsä ja nimitti häntä "hyväksi kuninkaaksi".
Kuninkaaksi olikin Kaarle nyt tullut täydellä todella. Paon jälkeen v.
1598 olivat säädyt jo julistaneet Sigismundin menettäneen kruununsa;
mutta he olivat silloin vielä tarjonneet sitä hänen pojalleen
Vladislaukselle sillä ehdolla, että tämä tulisi Ruotsiin ja kääntyisi
Lutherin uskoon. Kun se ei tapahtunut, suostui Kaarle vihdoin viimein
Norrköpingin valtiopäivillä v. 1604 säätyjen pyyntöön ja otti
itsellensä kuninkaan nimen sekä arvon.