Kun Suomenmaa oli kukistettu, antautui Viro miekan lyönnittä. Siellä
komentajina olevat Suomen herrat riensivät Kaarle herttuan luokse,
pyytäen armoa.
Siitä huolimatta ilmaantui herttua seuraavana vuonna 1600 sotavoimineen
Rääveliin. Hän näet tiesi, että rauha oli mahdoton, koska Sigismund ei
suinkaan aikonut lopettaa vehkeilyänsä. Parastahan oli siis siirtää
sota, jos sitä nyt piti olla, pois omilta rajoilta vihollisen alueelle.
Eikä aikaakaan, niin oli koko Liivinmaa valloitettu aina Väinäjokeen
asti; ainoastaan vahva Riian kaupunki teki vielä vastarintaa.
Puolalaiset olivat olleet aivan valmistautumattomat; Kaarlella sitä
vastoin oli suuri, hyvin varustettu sotajoukko. Paljon seurasi häntä
suomalaisiakin, jotka erinomaisella innolla taistelivat; sillä herttua
oli lausunut: "Tässä on teillä tilaisuus saattaa entiset tapaukset
unohduksiin ja ansaita minun suosioni."
Sigismund kuningas suuttui yhtä kovasti kuin hämmästyikin
arvaamattomasta rynnäköstä. "Etkö siihen tyydy", kirjoitti hän
herttualle, "että olet jo perintökruununi anastanut; vieläkö tahdot
ryöstää senkin valtakunnan minulta, jonka olen saanut vaalin kautta?"
Puolan kansa myös vimmastui; he nostivat suurilukuisen sotavoiman ja
asettivat taitavan Zamoiskin päälliköksi. Tämä ajoi pian Ruotsin väen
takaisin Vironmaalle. Sotaa sitten jatkui monta vuotta vaihtelevalla
onnella.
Vuonna 1605 Kaarle jälleen ponnisti kaikki voimansa. Hän tuli
laivastolla Väinäjoen suulle ja rupesi Riikaa piirittämään. Voidakseen
sitä täydessä turvassa tehdä piti hänen kuitenkin ensin hajoittaa
likiseuduilla seisova puolalaisjoukko. Se toimi ei suinkaan näyttänyt
kovin vaikealta; sillä Kaarlella oli 11,000 miestä (niiden joukossa
1,000 suomalaista), puolalaisella päälliköllä Chodkieviczillä
ainoastaan 5,000. Lähdettiin siis kun lähdettiinkin vihollista
tavoittamaan. Marssittiin koko yö, vaikka ilma oli myrskyinen ja
sateinen. Aamulla saavuttiin _Kirkholman_ mäille, joiden juurella
puolalaisten leiri oli Väinäjoen rannalla. Kaarle käski heti tehdä
rynnäkön. Turhaan varoitti taitava Antti Lennartinpoika huomauttaen,
että väki oli yöllisestä, pitkästä matkasta aivan väsyksissä ja
läpimärkänä ja että pyssytkin sekä ruutivarat olivat kastuneet. "Näytpä
olevan aika pelkuri!" oli tylyn Kaarlen ainoa vastaus.
Taistelu alkoi siis, eikä aikaakaan, niin puolalaiset alkoivat pötkiä
pakoon. Meidän miehet, voitosta varmana, hajosivat ja alkoivat ajaa
takaa. Silloin yht'äkkiä puolalaiset kääntyivät. Heidän pakonsa olikin
vain ollut juoni, jolla he tahtoivat viekoittaa vihollisensa alas
lakeudelle. Hämmästynyt ja väsynyt Ruotsin väki ei jaksanut kauan
vastustaa. "He rupesivat", niin kertoi sitten Kaarle itse, "juoksemaan
hujanhajan kuin päättömät kanat ja antoivat hakata itseänsä niskaan,
niin että kyllä saivat kelpo merkit muistokseen." Koko 9,000 kaatunutta
makasi maassa; viisisataa otettiin vangiksi; liput, tykit, leiri,
kaikki jätettiin voittajille.
Paljonpa ei puuttunut, että Kaarle itsekin olisi joutunut vangiksi.
Pakoa estääksensä oli hän rynnännyt tuimimpaan kahakkaan ja menettänyt
ratsunsa. Viholliset hänet tunsivat ja alkoivat kahta kiivaammin
ahdistella. Hän piti urhoollisesti puoliansa, vaan ei olisi kauan
kestänyt ylivoimaa vastaan. Sen havaitsi _Henrik Wrede_, muuan
aatelismies Virosta; hän riensi apuun ja antoi hevosensa, jolla Kaarle
onnellisesti pääsi pulasta. Wrede sitä vastoin hakattiin palasiksi.
Palkkioksi tästä jalosta teosta sai sitten kaatuneen leski läänityksen
Elimäellä Suomenmaassa ja lapset vähän myöhemmin koroitettiin
vapaaherran arvoon; heistä on nykyinen suomalainen Wredein haara saanut
alkunsa.