Moni lienee varmaan kummastellut, miksi juuri Stålarm ja Kurki Turussa
säästettiin. Nehän ne olivat olleet pääjohtajina, muut mestatut
ainoastaan heidän käskyläisiänsä. Mutta Kaarle herttualla näin
säätäessään oli omat tarkoituksensa. Hän oli Stångebron tappelun
jälkeen saanut pahimmat vihollisensa, Ruotsin valtaneuvokset, käsiinsä.
Näitä hävittääkseen tahtoi hän nyt panna kaikki mahdolliset keinot
liikkeelle. Stålarmilta ja Kurjelta hän toivoi saavansa tärkeitä
todistuksia; siitä syystä olivat nuo herrat säästettävät. Mutta kun
heitä sitten ruvettiin Tukholmassa tarkemmin tutkimaan, niin ei heiltä
saatukaan mitään tietoja. Herttua käski nyt siis panna heidän tuomionsa
toimeen. Molemmat olivat jo viedyt torille ja seisoivat sotamiespiirin
keskellä, kun Stålarm pyysi vielä saada puhutella valtaneuvos Sten
Banéria. Tämä herra tuotettiin kohta paikalle, ja Stålarm rupesi nyt
moittimaan häntä katkerin sanoin, väittäen, että hän se oli aina
kuninkaan nimessä yllytellyt Suomen herroja vastarintaan ja siten
saattanut heidät turmioon. Vangit vietiin takaisin linnaan; sillä
heiltä toivottiin vielä enemmän tällaisia todistuksia. Mutta he eivät
tietäneet tai kenties eivät tahtoneet virkkaa mitään. Sentähden vietiin
heidät vähän ajan kuluttua uudestaan mestauspaikalle. Arvi myös tällä
matkallansa, niinkuin muulloinkin aina, lasketteli leikkipuheita. Hän
nosti lakkiansa ja kumarsi torin varrella istuville naisille. "Minä
olen aina", sanoi hän, "koettanut olla naisten mieliksi. -- Ja jos te
nyt rukoilisitte herttuaa minun puolestani ja päästäisitte minut tästä
pulasta, niin lupaisin vasta kaiken ikäni olla teidän nöyrin
palvelijanne!" Mestauksesta ei tälläkään kertaa tullut sen enempää kuin
edelliselläkään. Vankien astuttua surmapiirin sisäpuolelle julisti
Kaarle Gyllenhjelm herttuan nimessä, että he olivat vielä vastaiseksi
säästettävät.
Lopussa helmikuuta 1600 kokoontuivat säädyt Linköpingiin valtaneuvoksia
tuomitsemaan. Tutkinnossa saivat nyt Stålarm ja Kurki kertoa sen, minkä
jo ennen olivat todistaneet Sten Banéria vastaan. Kanteenalaiset herrat
tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sitten maaliskuun 20 p:nä. Heidän
kanssansa vietiin myös meidän molemmat suomalaiset kolmannen kerran
ulos. Jo oli tullut Stålarmin vuoro, ja hän valmistautui juuri
laskeakseen päänsä punaiselle vaatteelle. Silloin astui taas Eerikki
Tegel, herttuan sihteeri esiin ja luki herraltansa tulleen kirjeen.
Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armo, jos säädyt siihen suostuivat.
Ympärillä seisova kansakin, joka jo alkoi tuntea sääliä, huusi yhtä
suuta: "Jo on kylläksi verta! Jo on kylläksi verta! Armoa! Armoa!"
Stålarm ja Kurki kumarsivat kansalle, antoivat mestaajalle kymmenen
talaria kumpikin, ja vetäytyivät syrjään. Paluumatkalla vankihuoneeseen
sukaisi sitten Arvi herra taas leikkipuheen suustansa. "Tottapa", sanoi
hän, "herrat valtaneuvokset nyt kummastelevat, mihinkä minä lienen
joutunut, kun eivät näe minun tulevan taivaaseen heidän jäljessään!"
Linköpingissä säädyt muuten myös vahvistivat Suomessa tehdyt
kuolemantuomiot. Sen lisäksi he määräsivät kaikille mestaamatta
jääneille kapinoitsijoille sen rangaistuksen, että heidän piti menettää
läänityksensä sekä kolmas osa omaisuuttaan.
Muutaman ajan kuluttua alkoi kuitenkin Kaarle herran ankaruus lauhtua;
hänenkin kostonhimonsa oli jo tyydytetty. Sakot vähennettiin tai
annettiin kokonaan anteeksi, ja monelle aatelisherralle, samoin kuin
mestattujen leskillekin, suotiin enin osa heidän tiluksiansa takaisin.
Vangit niinikään päästettiin vapaaksi. Tällä lailla sai vanha amiraali
Juusten vapautensa, samoin myös vähän myöhemmin Stålarm ja Kurki. Arvi
Stålarmia ei kova onni kuitenkaan pitkäksi aikaa hyljännyt. Hänen
johtaminaan kärsivät Ruotsin voimat Vironmaalla useamman kerran
tappioita; siitä Kaarlen epäluulo häntä vastaan heti taas heräsi.
Stålarm tuotettiin Tukholmaan ja tuomittiin viidennen kerran kuolemaan.
Nyt oli viimein häneltäkin jo leikin lähde ehtynyt.
Hänen ainoa pyyntönsä oli se, että hänet ammuttaisiin, niin kuin
soturille sopi, että hänen ruumiinsa silpomatta haudattaisiin ja että
hänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloillaan. Kuolema ei
kuitenkaan tälläkään kertaa tullut hänen osakseen; häntä pidettiin
tästä lähtien vankeudessa kuolemaansa asti. Alussa toukokuuta 1620
lopetti tämä Sigismund ja Kaarle IX merkillinen mies noin 70-vuotisena
monivaiheisen, mutta aina kunniallisen elämänretkensä.
Onnellisempi oli Aksel Kurjen kohtalo. Hyvällä menestyksellä
palveltuansa Kaarlen ja Kustaa Aadolfin sodissa hän kuoli 75 vuoden
iässä maakartanossaan toukok. 30 p:nä 1630, ja haudattiin Ulvilan
kirkkoon, missä komea hautapatsas, kuvaava Kurkea itseänsä makaavana,
täysissä sotatamineissaan osoittaa hänen hautapaikkaansa.