Suurta sääliä ja surkuttelua herätti varsinkin nuoren Flemingin
kuolema. Sillä hän oli jokseenkin syytön ja olisi epäilemättä päässyt
vähemmällä rangaistuksella, jollei hän olisi kovaksi onnekseen ollut
sen miehen poika, jota herttua tulisimmin oli vihannut. Isänsä kuoltua
oli näet nuori Juhana junkkari Sigismundin käskystä mennyt Puolaan ja
siellä saanut kuninkaallisen kamariherran viran. Hän oli nyt vain
käynnillä Suomessa, maatiluksiaan tarkastamassa. Kun tieto Kaarle
herttuan retkestä saapui, oli hän aikonut matkustaa takaisin Puolaan.
Mutta Stålarm oli rientänyt hänen luoksensa Svidjaan ja epuuttanut: "Ei
sovi", sanoi hän, "että näin korkeasäätyinen mies ja kuninkaan
hoviherra nyt lähtee pois Suomesta tällä tärkeällä hetkellä. Sen
johdosta heräisi kansassa se luulo, että kuningas ei tahdo eikä taida
antaa meille mitään apua. Se olisi petos, joka voisi saattaa kuninkaan
linnat ja maat vihollisen käsiin." Siihen vastasi Fleming: "Minun
petokseni kautta ei pidä edes kuninkaan koiran, sitä vähemmän hänen
linnojensa ja maittensa joutua vihollisen käsiin. Jos minun läsnäoloni
voi olla joksikin avuksi, niin jään mielelläni tänne ja tahdon
suomalaisten kanssa kestää kaikki vaarat, jotka heitä uhannevat
herttuan puolelta."
Kun vankeja tutkittiin, väitti nuori Fleming, ettei hän ollut ottanut
osaa sotaan herttuaa vastaan, vaan oli ainoastaan yksityisten asioiden
tähden tullut Suomeen. Senvuoksi hänen pitäisi päästä vapaaksi. Stålarm
niinikään ilmoitti, että Fleming ainoastaan hänen kehoituksestaan oli
jäänyt Suomeen. Kaarle tuotti nyt nuorukaisen puheilleen. Tämä koetti
nöyrillä sanoilla puhdistaa itseänsä ja anoi armoa. Näkyipä pieni
säälinsäde silloin pujahtaneen tylyn Kaarlenkin sydämeen. Hän tarjosi
Flemingille armoa sillä ehdolla, että tämä antautuisi hänen
palvelukseensa. Mutta siihen kunniantunto ei sallinut nuoren junkkarin
suostua. "Minulla ei ole mitään laillista syytä", sanoi Fleming,
"rikkoa sitä uskollisuusvalaa, jonka olen kuninkaalleni vannonut.
Mutta", lisäsi hän laskeutuen toiselle polvellensa, "kuitenkin anon
nöyrimmästi, että te, herttuallinen armo, säästäisitte henkeni." --
"Miksi", kysyi herttua, "et kunnioita minua laskeutumalla molemmille
polvillesi?" -- "Sitä kunniaa", vastasi Fleming, "osoitan ainoastaan
Jumalalleni ja kuninkaalleni." -- Kaarlen muoto musteni: "Sinä näytät
kylliksi", lausui hän, "perineesi isäsi rohkeuden ja uhkaylpeyden.
Siitä huomaan, mitä sinulta voisin vasta odottaa, jos saisit elää.
Valmistaudu sentähden vastaamaan oikeuden edessä muiden suomalaisten
kanssa. Lupasithan sinä heidän seurassaan kestää kaikki vaarat, jotka
uhkaisivat heitä minun puoleltani."
Tutkinnossa Fleming samaten väitti, ettei hän ollut ottanut juuri
mitään osaa sotaan. "Tuskinpa", sanoi hän, "olen kertaakaan laukaissut
pyssyä herttuan väkeä vastaan." Mutta tuomarit vastasivat: "Te jäitte
tänne _yllyttämään_ suomalaisia vastarintaan; siinä on syytä kyllin."
Kun sitten seuraavana päivänä tuomio oli julistettu ja Kaarle herttua
aikoi lähteä torilta, korotti Fleming äänensä ja rukoili: "Suokaa,
herttuallinen korkeus, minulle armo oikeuden asemasta!" Mutta Kaarle
vastasi: "Sinä olet hyljännyt armon ja anteeksiannon, kun niitä
tarjosin. Nyt on armon hetki ollut ja mennyt. Tuomio on julistettu; ei
ole nyt minulla eikä säädyilläkään valtaa sitä peruuttaa."
Kuolemaan oli siis nyt nuoren herran valmistautuminen. Hän kirjoitti
"äiti-kullallensa" ja pyysi muunmuassa, että hänen velipuolensa,
Olavi Klaunpojan, jota hän hellästi rakasti, sallittaisiin periä
Fleming-suvun nimi ja vaakuna. Sillä hän ei ottanut uskoaksensa, että
herttua todella vaatisi Olavi Klaunpojankin kuolemaa. Itsellensä hän
myös vielä yritti saada armoa kreivi Mauri Lejonhufvudin välityksellä.
Ainakin hän pyysi viivytystä maanantaihin asti, jotta hän kerkiäisi
teettää ruumisarkun, säätää perinnöstään y.m. Mutta Kaarle ei
suostunut. Siihen vain saatiin hänet vielä uudistetuilla rukouksilla
myöntymään, että Flemingin vaatteita ei jätettäisi mestausmiehen
omaisuudeksi eikä ruumista pantaisi teiliin. Tämä myönnytys suotiin
vasta lauvantaiaamuna, ja kohta sen jälkeen vietiin vangit
mestauspaikalle.
Matkalla antoi Fleming eräälle palvelijalleen testamenttinsa ynnä
sormuksensa. "Se on ainoa", sanoi hän, "mitä minulla nyt on lähettää
äiti-kullalleni. Hän lohduttakoon kuitenkin sydäntänsä ja tietäköön,
että minä hyvillä mielin astun tätä tietä. Sillä minä tiedän, että
kuolema on kaiken surun sekä vaivan loppu ja ovi oikeaan iloon, jossa
toivon kerran jälleen kohtaavani äiti-kultani. Siihen asti Jumala
kaikkivaltias olkoon hänelle lohdutuksena ja suojana!" Pitkin tietä hän
tervehti lempeästi lausuen jäähyväisiä tuttavillensa. Eräs pappi astui
hänen rinnallansa lohdutellen häntä; mutta Fleming ei näyttänyt juuri
lohdutusta tarvitsevankaan, päinvastoin hän itse lohdutti muita.
Ainoastaan silloin, kun he olivat astuneet sotamiespiirin
keskelle, ilmeni Flemingissä kauhistuksen liikutusta. Hän katsahti
mestauskojeihin ja tempasi sitten nutun niin kovalla nytkähdyksellä
päältään, että kaikki napit singahtivat irti. Silloin pappi puhui
hänelle: "Herra, herra, älkää näin kiivastuko! Älkää näin kiivastuko!
Rukoilkaa Herraa kaikkivaltiasta!" -- "Sen teen mielelläni!" vastasi
Fleming, laskeutui sitten polvillensa ja rukoili yhdessä papin kanssa.
Noustuansa jälleen seisoalleen hän katsahti ympärilleen viitaten
jäähyväisiä tuttavillensa. Tämän nähdessään kaikki ikkunoissa istuvat
rouvat ja neidet hyrskähtivät kovaan itkuun. Sitten lausui Fleming
kansalle seuraavat sanat: "Minä tunnustan tässä teidän kaikkien
kuullen, että minä hengellisessä suhteessa olen täydesti ansainnut
tämän kuolemanrangaistuksen, vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos
Jumala ankaralla oikeudellaan tahtoo rangaista minua. Mutta maallisessa
suhteessa tiedän olevani viaton, enkä tiedä muuta syytä kuolemaani,
kuin että herttua Kaarle aina on uhannut hävittää isäni suvun perin
juurin, joka toive tässä nyt käykin toteen." -- Tämän johdosta rupesi
herttuan väki vastustamaan: "Se ei ole totta! Sen te valehtelette
niinkuin epäkunniallinen mies!" Kaarlen hovipalvelijoiden päällikkö,
Antti Niilonpoika, sanoi: "Te olette aikonut pahaa herttualliselle
armolle, mutta Jumala on kääntänyt sen teidän omaksi turmioksenne!"
Fleming huusi silloin korkealla äänellä: "Missä on minun tuomioni?
Milloin on minut tutkittu ja milloin on syyllisyyteni tullut
toteennäytetyksi? Konnat ja petturit ovat valheellisesti syyttäneet
minua!" Kaarle herttuan väki vaati nyt, että hän vietäisiin takaisin
linnaan saadaksensa kovempaa tuomiota. Mutta Fleming lausui: "Ei! Koska
kerran olen tullut tänne omin jaloin, ei minua muuten kuin väkisen
saada linnaan takaisin. Minä lykkään asiani kaikkitietävän taivaallisen
tuomarin eteen!" Sitten hän kääntyi mestausmiehen puoleen, antoi
hänelle rahaa vaatteittensa lunnaiksi ja sanoi: "Tee tehtäväsi!" Itse
hän paljasti kaulansa, laskeutui sitten polvilleen, kumartui pölkylle,
ja samassa hänen päänsä vierähti maahan. Flemingin velipuoli, Olavi
Klaunpoika, riensi heti esille ja kallisti itsensä pölkylle, jotta
hänen verensä saisi sekaantua rakkaan Juhanan vereen. Mutta Antti
Niilonpoika käski hänet pois, sillä ei ollut vielä hänen vuoronsa.
Neljänneksi vasta laskettiin Olavi Klaunpoika pölkylle. Hän huusi
silloin korkealla äänellä: "Kyllä Jumala kerran on vaativa syyttömän
Juhana Flemingin veret tuolta verikoiralta, herttua Kaarlelta!"
Sotamiesten vihainen melu esti häntä enempää puhumasta, ja hänen
kaulansa hakattiin poikki. Kaikkien ruumiit, paitsi Flemingin, pantiin
teiliin, ja päät asetettiin raastuvan katon harjalle.
Nuori Juhana junkkari oli marski vainajan ainoa poika; häneen siis
Suitian Flemingin suku sammui iäksi päiväksi.