Sillä aikaa oli amiraali Scheel saanut myös tehtävänsä päätetyksi.
Turun linna ei ollut tällä kertaa likimaillekaan niin vahvasti
varustettu kuin kaksi vuotta ennen. Kurki ei ollut marssiessaan pois
jättänyt sinne enempää kuin 500 miestä. Stålarmin ainoa toivo oli
siinä, että Suomen armeija, saatuaan apua virolaisilta, voittaisi
herttuan ja joutuisi sitten linnalle avuksi. Scheel, joka tämän asian
laidan hyvin tiesi, toimitti siis tiedon Marttilan tappelusta
linnalaisille. Sillä hän luuli voivansa taivuttaa heidät antautumaan.
Mutta Stålarm ei ottanutkaan tuota tietoa uskoaksensa; hän luuli sitä
vihollisten keksimäksi kavalaksi valheeksi. Silloin mestautti Scheel
syyskuun 5:nä päivänä Turun torilla Salomon Illen ynnä muut
Kastelholmasta saadut vangit ja panetti päät pitkiin salkoihin
Korpolaisvuorelle. Se piti olla varoituksena linnalaisille sekä
merkkinä siitä kohtalosta, joka heitä odotti, jolleivät ajoissa
antautuisi. Mutta tämä julma näky vaikutti aivan päinvastoin, kuin mitä
oli tarkoitettu. Stålarm rakennutti linnan muurin sisäpuolelle vahvan
hakuliaidan, jonka takana hän aikoi vielä pitää puoliansa sittenkin,
jos vallit joutuisivat vihollisen valtaan. Samassa hän otti myös
väeltänsä sen juhlallisen valan, etteivät he rupeaisi mihinkään
antaumukseen. Jos piirittäjät pääsisivät rynnäköllä sisään, piti linna
räjähytettämän ilmaan puolustajineen, vihollisineen.
Tässä hurjassa urhoollisessa päätöksessä ei Stålarmkaan sentään pysynyt
kovin kauan. Eräänä pimeänä yönä onnistui erään Kurjen palvelijan
pujahtaa linnaan piirittäjien vartijoiden välitse; hän vahvisti sanoman
herransa perinjuurisesta tappiosta. Tästä masentui peräti linnalaisten
miehuus. He kirjoittivat herttualle ja lupasivat avata porttinsa, jos
kaikki heidän tekonsa suotaisiin heille anteeksi. Scheel niinikään
lähetti kirjeen herttualle, omassa ja koko sotajoukkonsa nimessä
pyytäen anteeksi suomalaisten puolesta. Mutta herttua vastasi, että
heidän piti vastata teoistansa oikeuden edessä. Ainoa myönnytys, jonka
hän antoi, oli se, että vangit saisivat itse valtakunnan säädyt
tuomareikseen. Näillä ehdoilla antautui Turun linna juuri samaan aikaan
kuin myös Viipuri. Scheel kirjoitti nyt vielä kerran herttualle
rukoillen, että suomalaiset saisivat _armon oikeuden sijasta_. Hän näet
kyllä tiesi, mitä sana "oikeus" Kaarlen mielessä merkitsi. Mutta ei
Kaarlelta tullutkaan siihen mitään kirjallista vastausta; hän toi sen
itse suullisesti, Viipurista palatessaan.
Siellä vuodatettu veri näytti vielä kiihoittaneen Kaarlen verenhimoa.
Nyt hän ei tahtonut pitää sitäkään lupaustaan, että vankien asia
jätettäisiin säätyjen tuomittavaksi. Sillä siinä tapauksessa olisi
arvattavasti monen miehen rangaistus tullut helpommaksi. Turkuun
tultuansa Kaarle kohta asetti tuomiokunnan. Jäseniksi hän pani
kolmekymmentä seitsemän sotapäällikköänsä ynnä vielä lisäksi Turun
kaupungin neljä pormestaria ja kaksitoista raatimiestä. Marraskuun 7
p:nä kävi tämä tuomiokunta toimeensa, ja vangit tuotiin sen eteen.
Neljä lippukuntaa jalkaväkeä rumpujen ja huilujen kanssa seisoi torilla
kujana kahden puolen sitä tietä, jota vankien piti astua. Herttuan
kanteet olivat järjestetyt kymmeneen pykälään, joista kuusi koski
yksistään Stålarmia. Tärkeimmät syytökset olivat seuraavat: Arvi
Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa olivat ylenkatsoneet sekä herttuan
että säätyjen monet kehoitukset ja varoitukset; he olivat niinikään
ylenkatsoneet ja rikkoneet valtiopäivien päätökset, erittäinkin
Söderköpingin päätöksen; he olivat viimein kantaneet nurjaa kilpeä
isänmaata vastaan. Stålarm puolusti itseään sillä loppulauseella, jonka
Ruotsin laki liitti säännökseensä viimemainitusta rikoksesta: paitsi,
jos rikkoja seuraa oikeata kuningastansa. "Tosin", sanoi Arvi herra,
"ei ollut kuningas itse meidän seurassamme, mutta meillä oli kuitenkin
hänen kirjeensä ja käskynsä sinetteineen, allekirjoituksineen. Ja jos
semmoiset kuninkaan käskyt voidaan selittää voimattomiksi, niin silloin
olemmekin syyllä menettäneet henkemme ja tavaramme." -- Tuomarit
vastasivat tähän kuninkaan tekojen olleen vastoin hänen valaansa ja
valtakunnan etua. Häntä ei siis olisi pitänyt totella, vaan olisi
kuninkankaaren käskyn mukaan pitänyt neuvoa hänelle, mikä Jumalalle,
hänelle ja maalle hyödyllistä oli. Tätä lakia vastaan eivät voineet
kuninkaan käskyt eivätkä kirjeet mitään. Arvi herra oli siis itse jo
lausunut tuomionsa. -- Samaten tehtiin tyhjäksi muidenkin pykälien
puolustus. Arvi herra astui nyt esiin ja pyysi jalomielisesti, että hän
saisi yksin kuolla kaikkien seurakumppaniensa puolesta. "Minä olin ylin
käskynhaltija", lausui hän, "muiden täytyi totella minun käskyjäni.
Paitsi sitä on tässä kiireisessä tutkinnossa ainoastaan minun tekojani
kuulusteltu eikä heidän." -- Mutta kreivi Mauri Leijonhufvud, yksi
tuomareista, vastasi: "Kaikki suomalaiset ovat kuningasvalaa vastaan
rikkoneet; siinä ei tarvita sen enempää tutkintoa." Tuomio määräsi
kaikki syytetyt kuolemaan. Tuomarit lisäsivät kuitenkin päätökseensä
sen pyynnön, että asia vielä lykättäisiin valtakunnan säätyjen
tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. Mutta herttua ei sallinut mitään
viivytystä.
Seuraavana päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki
seisoi piirissä vankien ympärillä, ja paljon kansaa, pappeja,
porvareita sekä talonpoikia oli kutsuttu saapuville. Kreivi Mauri
Lejonhufvud astui piiriin ja luetti kansliankirjurilla päätöksen.
Sitten hän meni noutamaan herttuata, jolle nyt kaikki kansa vannoi
uskollisuusvalansa luvaten kuuliaisuutta vastaiseksi.
Perjantaina marraskuun 9 p:nä ilmoitettiin tuomituille, että mestaus
oli määrätty seuraavaksi päiväksi. _Arvi Stålarm ja Aksel Kurki_ olivat
kuitenkin vielä säästettävät ja vietävät Ruotsiin. Lauvantaina
marraskuun 10 p:nä vietiin sitten kaikki muut vangit kaupungin torille,
jossa heidät äärettömän katsojajoukon nähden mestattiin. Heitä oli
kaksitoista henkeä. Mainittavimmat olivat: _Juhana Fleming_, Klaus
herra-vainajan poika, _Olavi Klaunpoika_, saman herran avioton poika,
_Sten Fincke_, Peipotin herra, _Hartikka Henrikinpoika_, Vuolteen
herra, _Krister Björnram, Mikael Munck_, Nuhjalan herra, ja _Niilo
Iivarinpoika_ (Särkilahti). Nämät kaikki olivat aatelista säätyä. Muut
olivat alhaisempia, sotaväen päälliköitä, esim. Sipri Siprinpoika,
Jaakko Möl, Hannu Jänis j.n.e. Kaikkien päät, paitsi Flemingin,
asetettiin Turun raastuvan katolle.