Helsingistä herttua vielä jatkoi matkaansa itään päin; itse hän
purjehti jalkaväen kanssa meritse; ratsumiehet Aksel Ryningin johdolla
saivat kiertää rantatietä myöten. Syyskuun 21:nä päivänä astui Kaarle
onnellisesti maalle, "alle Viipurin vihaisen". Kohta ensi yrittämällä
valloitettiin Siikaniemi (nyk. Tervaniemi). Turhaan koettivat
suomalaiset peräytyessään saada edes tätä etukaupunkia poltetuksi,
ettei se jäisi suojaksi Ruotsin väelle. Seuraavana päivänä meni Pietari
Stolpe muutamien lippukuntien kanssa Pantsarlahdelle, ja kolmas osa
asetettiin Karjaportin kohdalle.
Viipurissa oli nyt Aksel Kurki sekä hänen armeijansa tähteet, joita
yhdessä linnaväen kanssa oli noin 1,200-1,400 miestä. Näiden lisäksi
oli vielä noin viikkokautta ennen herttuan tuloa saapunut 3-400 huovia
Virosta. Fahrensbach oli vihdoin viimeinkin saanut pestattavat miehet
kokoon; mutta nytpä oli taas se este tullut eteen, ettei hän saanut
tarpeeksi aluksia koko väkeänsä kuljettamaan. Viipurin vallit olivat
paksut ja vahvat, niin että niistä kyllä olisi ollut hyvä suoja Suomen
huoveille. Mutta pahaksi onneksi heille oli kaupungin ympärys liian
avara; 5-6,000 miestä olisi tarvittu vallien tarpeenmukaiseksi
puolustukseksi. Tästä syystä tahtoi Kurki pakoittaa porvareitakin
apuunsa; mutta he hangoittelivat vastaan väittäen, ettei olisi
sittenkään mahdollista tehdä vastarintaa. Sotamiehet rupesivat silloin
kohtelemaan kaupunkilaisia pahasti, uhkaellen ryöstöä ja surmaa.
Siitäpä vasta kääntyi porvarien mieli aivan nurjaksi. Samana päivänä
jo, jona Stolpe oli asettunut Pantsarlahteen, tuli hänen luokseen
muutamia porvareita kaupungista. He olivat sotamiesten huomaamatta
pujahtaneet alas muurilta. Sanoma, jonka he toivat, oli semmoinen, että
heidän pormestarinsa _Herman Bröijer_ tahtoi avata ruotsalaisille
_vesiportin_, jos vain herttua lupaisi suojella kaupunkilaisia ja
heidän perheitänsä ja tavaroitansa. Stolpe ilmoitti heti asian
herttualle, ja vei sitten illan suussa joukon miehiänsä vesiportille,
joka on nykyisen kalarannan puolella. Kurjen huovit osoittivat tässäkin
tilaisuudessa samaa huolimattomuutta, jota me olemme heissä koko ajan
nähneet. Heidän huomaamattansa sai Stolpe kulkea koko tuon pitkän
matkan muurin alustaa myöten. Heidän huomaamattansa myös avattiin
portti tulijoille, ja ruotsalaiset valloittivat sillä kulmalla olevan
"uuden vallituksen". Samassa lähetti myös herttua Siikaniemeltä väkensä
salmen yli ja käski heidän rynnätä sitä puolta vastaan. Suomalaiset
olivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä niin ällistyksissään, että he
tuskin yrittivätkään vastarintaa. He koettivat päästä linnaan pakoon.
Mutta salmessa soutelevat herttuan venheet estivät heidät siitä. Enin
osa, niiden joukossa myös Aksel Kurki itse, joutui siis vangiksi;
paljon myös tapettiin. Viron ratsumiehistä kuitenkin noin 60-70 miestä,
Jaakkima Greven johdolla, riensi Karjaportille. He hakkasivat portin
auki, raivasivat itsellensä tien siellä seisovan herttuan jalkaväen
läpi ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa Inkerin kautta. Kaarle ei
ollut menettänyt muuta kuin yhden veneellisen jalkaväkeä, jonka
linnasta lentänyt luoti oli ampunut upoksiin.
Kaupungin valloituksen jälkeen tuli sitten linnan vuoro. Se ei
vienytkään Kaarlelta pitkää aikaa. Tuskin oli pari kolme kertaa
laukaistu sitä suurta tulikitaa, jonka herttua asetti kaupungin
muurille linnaa vastaan, kun jo valkoinen lippu kohosikin tornin
huipulle. Antautumisehdot olivat sangen ankarat. Muukalaisen sotaväen
vain sallittiin lähteä, minne sen mieli teki. Mutta Ruotsin kruunun
alamaisten piti vastata lain edessä teoistansa. Se merkitsi toisin
sanoen, että kaikille heille oli maanpetturin palkka tarjona.
Vanha _Arvi Tavast_, Viipurin linnan isäntä, koetti alamaisimmalla
nöyryydellä lepyttää herttuaa. Hän otti hänet polvillaan vastaan
linnanportilla. Mutta armon ja anteeksiannon hetket olivat jo kuluneet
vihoviimeiseen asti. Kaarle herttuan sydämessä ei tätä nykyä saanut
mikään muu tunne sijaa paitsi kosto, leppymätön kosto.
Syyskuun 27 p:nä mestattiin _Arvi Tavast_, joka kolmekymmentäkuusi
vuotta oli vuodattanut vertansa Ruotsin kruunun palveluksessa. Yhdessä
ukon kanssa sai myös hänen poikansa, hurja ratsumestari _Iivari
Tavast_, laskea päänsä pölkylle. Samoin vielä 60-vuotias _Niilo
Olavinpoika_, Meltolan herra, ja ratsuväen luutnantti _Jaakko
Olavinpoika_, Bolstadin herra. Tämän viimeksimainitun rohkeutta ei
voinut silmien edessä välkkyvä mestauskirveskään masentaa. "Tahtoisinpa
tietää", sanoi hän korkealla äänellä, "aikooko todella herttua tappaa
kaikki, jotka ovat hänen vihamiehiänsä. Kylläpä hän sitten saa kyllin
tekemistä!" Kolme päivää myöhemmin hakattiin myös _Lauri Creutziltä_,
Sarvilahden herralta, kaula poikki. Hän oli ensin saanut armon, kun hän
niin ylen nöyrästi rukoili, eikä ollut tiettävästi ottanut suurempaa
osaa sotatoimiin. Mutta sitten tuli kuitenkin ilmi, että hän se oli
polttanut Ykspään kuninkaankartanon likellä Viipuria, jotta piirittäjät
eivät sieltä saisi elatusta. Tämän johdosta suuttunut herttua peruutti
jälleen armonlupauksensa. Paitsi näitä korkeita herroja mestattiin
samalla vielä kuusi alhaisempisäätyistä miestä. Kaikkien päät
asetettiin rautakankiin Karjaportin viereen. Aatelittomien muutkin
jäsenet pantiin teiliin.
Piiat itki Joanassa,
vaimot Narvassa valitti,
koska miehet mestattihin.
Näillä sanoilla lopettaa usein mainittu vanha runo kertomuksensa näistä
hirmutapauksista. Luultavasti olivat muutamat mestatuista herroista
lähettäneet vaimonsa Narvaan, missä he arvelivat heidän olevan
paremmassa turvassa.