Elokuun alkupäivinä 1599 ilmaantui Scheel herttuan etujoukon kanssa
Kastelholman edustalle. Sen linnan olivat näet suomalaiset talven
aikana ottaneet omaksensa. Sitten olivat ruotsalaiset useamman kerran
käyneet sitä takaisin valloittamassa; mutta heidät oli aina tulisella
kyydillä lähetetty kotiin. Linnan isäntä, _Salomon Ille_, ei ollut siis
nytkään huolissansa. Ampumisen alkaessa pani hän ikäänkuin uhallaan
suuret juomingit toimeen linnan toisella kulmalla, mihin eivät luodit
käyneet. Mutta kesken mässäämistä tulla tuprahti yht'äkkiä iso
tykinkuula pitosaliin sisään. Vihollinen näet oli saanut uuden patterin
rakennetuksi sillekin puolelle. Tämä yksi ainoa luoti pani Ille paran
pään kokonaan pyörälle. Kohta paikalla hän avasi porttinsa ja antautui
ilman mitään ehtoja voittajien armoille. Alhainen linnaväki päästettiin
vahingoittamatta kotiin menemään; mutta päälliköt tuomittiin kuolemaan
sen johdosta "että he olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata
vastaan". Jonkun aikaa saivat tuomitut kuitenkin vielä pitää henkensä,
sillä Scheelillä ei sattunut olemaan mestausmiestä joukossansa.
Ahvenanmaalta lähetettiin vielä kerta, Ruotsin säätyjen nimessä,
sovintotarjous Turkuun. Nytpä Stålarmkin neuvoi taipumaan. Hän taisi
epäillä vastarinnan mahdollisuudesta, ja sitä paitsi oli hänen
omatuntonsa taas rauhaton, sillä Virosta oli hänelle saapunut pahoja
tietoja kuninkaan salatuumista puhdistettua oppia vastaan. Mutta muut
Suomen herrat puhuivat ankarasti vastaan, soimaten Stålarmia
uskottomuudesta. Vastaus oli siis nytkin sama kuin aina ennenkin:
kuningas on kieltänyt meitä rupeamasta keskusteluihin.
Scheel purjehti nyt sotalaivaston kanssa suoraan Turkua kohti, ja
herttuakin saapui pian jäljestä, tuoden maaväkensä sinne pienillä
haaksilla. _Aksel Kurki_ poltti silloin leirinsä, joka oli ollut
likellä Turkua, ja vei Suomen armeijan Hämeeseen päin. Hän näet arveli
herttualla olevan liian suuren ylivoiman. Sentähden hän aikoi vetäytyä
idemmäksi, odotellen Virosta ehkä joutuvan väkeä. Sitten vasta hän
tahtoi käydä ratkaisevaan tappeluun.
Herttua puolestansa läksi Kurkea ajamaan takaa, jättäen Scheelin
pienemmän joukon kanssa Turkua saarroksissa pitämään. "Kunhan ensin",
kirjoitti hän lähtiessänsä Arvi Stålarmille, joka oli Turun linnassa,
"olen tuon toisen parven lahkokuntalaisiasi saattanut majaan, silloin
pitää sinunkin vuorostasi saada kaalisi kypsytetyksi!"
Likellä _Marttilan kirkkoa_ saavutti Kaarle herttua suomalaiset elokuun
29 p:nä 1599. Väärä sanoma oli pettänyt Kurjen, niin ettei hän vetänyt
itseänsä hyvissä ajoin syrjemmäksi. Hän oli näet lähettänyt pari
huoviansa vihollisen leiriin vakoilemaan. He olivat olevinansa
karkureita, jotka tahtoivat luopua herttuan puolelle. Tällä keinoin
saivat he kaikki katsastetuiksi, kuulustelluksi ja toivat
päälliköllensä sen tiedon, että muka herttua seuraavana päivänä aikoi
lähettää suurenlaisen joukon partiolle. Sitä joukkoa päättivät
suomalaiset koettaa hävittää.
Ruotsalaisten tultua saapuville ryntäsivät siis Suomen huovit rohkeasti
esiin ja ajoivat koko vihollisparven hajalleen. Useammat miehet
tapettiin, ja itse päällikkökin, ratsumestari Schade, sai pahan haavan.
Mutta voitettu väki ei ollutkaan mikään erilleen lähetetty partioparvi;
se oli herttuan lähenevän armeijan etujoukko. Pian saapui päävoimakin
jäljestä, ja silloin tuli taas meidän miesten vuoro peräytyä. Yhden
kerran he kuitenkin vielä seisahtuivat ja yrittivät vastarintaa.
Ruotsalaisten oli kulkeminen metsätaipaleen kautta, josta he tien
ahtauden tähden ainoastaan hitaasti lappoivat esille. Ensimäisen
metsästä ulos tulleen lippukunnan kimppuun karkasi nyt koko Suomen
voima. Tietysti oli ruotsalaisilla siinä kohta tuho tarjona. Hannu
Buck, heidän ratsumestarinsa, suomalaista Pukkilan sukua, sai surmansa,
samoin myös luutnantti ja suuri osa miehiä. Mutta muu Ruotsin väki
saapui viimein avuksi, etunenässä herttuan omat hovipalvelijat, Antti
Niilonpojan johtamina. Silloin pakenivat suomalaiset lyhyen kahakan
perästä, jättäen tykkinsä ja kuormastonsa voittajain saaliiksi. Herttua
itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa pitkät matkat. Mieshukka oli
ollut yhtä suuri molemmin puolin; 100-200 miestä kummallakin. Mutta
Kurjen joukko oli suureksi osaksi hajonnut eri haaroille.
Läksi suohon Suomen herrat,
alho'on isot isännät,
läksi Kurki kuusistohon,
Harteviki[13] haavistohon,
Steeni Fincke tien ohe'en;
kovin hyppäs koukku-huovi,
tomu suitsi, tuhka tuoksui.
Näillä runoilla lauloi kansa ilmi riemunsa vihattujen huovien perikadon
johdosta. Eivätkä pilkkalaulut olleet ainoa kosto, jolla talonpojat
koettivat tasoittaa vanhaa velkaansa. Joka paikassa Hämeessä
pyydysteltiin ja surmattiin Kurjen onnettomia sotamiehiä, kun he
kaksittain, kolmittain pyrkivät pakoon Itä-Suomen puolelle.
Voittonsa jälkeen Kaarle herttua riensi Helsinkiin. Siellä näet oli
suomalaisten laivasto, jonka hän toivoi äkkiarvaamattomalla tulollaan
saavansa valtaansa. Mutta Sipoon kirkkoherra Anterus, jonka pappilassa
Kaarle hiukan levähti, lähetti salaa tiedon uhkaavasta vaarasta
amiraali Vildemanille. Sillä keinoin pelastui enin osa Suomen laivastoa
Rääveliin. Herttua ei saanut käsiinsä muuta kuin erään aluksen, jota ei
oltu keritty valmistaa lähtöön, sekä myös Helsingissä olevat ampuma- ja
muonavarat. Herra Anterus parka sai sitten maksaa hengellään
hyväntahtoisen neuvonsa. Vildeman oli näet kiireissään unohtanut papin
kirjeen pöydällensä, josta sen herttuan väki sitten löysi. Helsingissä
muutenkin mestattiin useampia miehiä, melkein kaikki aatelittomia,
alhaista säätyä. Yhdellä heistä, tullimies Pärttyli Greekillä, ei ollut
sen suurempaa vikaa ollut, kuin että hän joskus oli sattunut lausumaan
pari pahaa sanaa herttuasta. Tästä jo oli arvattavissa, mikä kohtalo
odotti Kaarlen suurempia vihollisia.