Sillä aikaa kuin herttuan laivasto vastatuulen tähden viivyskeli
Ahvenanmaan vesillä, panivat sigismundilaiset kaikellaisia keinoja
liikkeelle, saadakseen sen käsiinsä. Ensin he koettivat viekoitella
itse ylipäällikköä. Sigismund lupasi Scheelille 600 Puolan tukaattia
jokaisesta laivasta; sen lisäksi vielä elinkautisen eläkkeen ynnä
suuren suosionsa ja armonsa. Mutta Scheel lähetti kaikki tämmöiset
kirjeet herttuan luettavaksi.
Silloin viritettiin sen sijaan toinen salavehje. Flemingin leskeä
tyttärinensä pidettiin Tukholmassa vankina rahapajamestari Van Wijkin
talossa. Siellä tuli Van Wijkin poika, kaunis, innokas nuorukainen
tutuksi nuorten neitien kanssa ja rakastui tulisesti yhteen heistä.
Ebba rouva lupasi nyt Van Wijkille tyttärensä puolisoksi, jos hänen,
joka oli sotalaivan kapteenina, onnistuisi saada Scheelin laivasto
kuninkaan puolelle. Van Wijk rakkaudeninnossansa suostui hänelle
ehdoitettuun vaaralliseen ansiotyöhön. Hän läksi takaisin laivaansa
vieden kanssaan salaisia kirjeitä sekä Ebba rouvalta että muiltakin
kuninkaan ystäviltä. Ahvenanmaalla hän rupesi sitten puhelemaan milloin
tämän, milloin toisen virkaveljensä kanssa, osoittaen heille, miten
tarpeellista olisi, että he hyvissä ajoin turvautuisivat kuninkaan
armoihin. Olivathan nyt jo melkein kaikki korkeimmat ja mahtavimmat
herrat luopuneet herttuasta. Asia tuli viimein ala-amiraali Stolpen
korviin, vaan ei ollut tällä kuitenkaan täysiä todistuksia kavaltajaa
vastaan. Stolpe pani silloin toimeen laivassansa suuret juomingit,
joihin hän kutsui kaikki kapteeninsa. Ilon noustua korkeimmilleen
ehdoitti hän, ikäänkuin vallattomuudesta, että joka maljaa juotaessa
aina yksi vaatekappale riisuttaisiin päältä. Itse hän sen teki ensiksi,
ja muiden tietysti täytyi seurata hänen esimerkkiänsä. Ensin riisuttiin
nutut, sitten housut, kengät j.n.e., kunnes viimein herrat istuivat
kaikki aivan paitasillaan. Mutta pois riisutut vaatteet, jotka
olivat viskatut kajuutasta ulos, tutki oven takana muuan Stolpen
palvelijoista. Van Wijkin taskusta löydettiin yllämainitut salaiset
kirjeet. Nuori kapteeni koki kuitenkin puolustaa itseänsä, väittäen
kirjeiden hänen tietämättänsä tulleen sinne. Mutta Scheel luki silloin
kirjeen, jonka tämä oli saanut Laskilta, eräältä Sigismundin seurassa
tulleelta puolalaiselta herralta. Siinä koetettiin uudestaan
viekoitella Scheeliä ja oli sanottu, että hän saisi tarkemmin Van
Wijkin kanssa sopia ehdoista. Useammat laivankapteenit myös todistivat,
että syytetty oli yrittänyt houkutella heitä pettureiksi. Kieltämisestä
ei siis enää ollut apua. Van Wijk tuomittiin kuolemaan. Hän vietiin
erääseen saareen, sidottiin puuhun ja ammuttiin. Sanotaanpa itse tylyn
herttuankin säälineen, että oli täytynyt tappaa tuo kaunis nuorukainen.
Puolasta kirjoitti Sigismund Suomen herroille ja käski heidän taas
valmistautua tulevaksi kesäksi. Silloin muka aikoi hän uudestaan käydä
Ruotsissa, suuremmalla sotavoimalla. Herkkäuskoiset Suomen miehet taas
antoivat pettää itsensä. He vastasivat siis kieltävästi kaikkiin
herttuan sovintotarjouksiin, ja ryhtyivät täydellä toimella
sotahankkeihin. Kulungit täytyi nytkin niinkuin ennen ottaa omasta
kukkarosta; sillä kuninkaan lähettämä summa oli aivan vähäinen.
Kerkesi näin kevät, saapui suvi, vaan ei Sigismundin aiotusta retkestä
kuulunutkaan sen enempää. Sitä vastoin saapui sangen huolestuttavia
sanomia Ruotsista, miten herttua siellä kaikin voimin hankkieli uutta
retkeä Suomeen. Tuskissansa lähettivät Suomen herrat lähettilään
kuninkaan puheille. Mutta Sigismund ei ilmaissut hänelle tuumiansa,
lausui vain mahtavasti rintaansa lyöden: "Tässä on meillä salaisuus,
jota ei tällä kertaa vielä saa tietää!" Lähettiläs ei kuitenkaan
tyytynyt siihen vastaukseen, vaan rukoili hartaasti edes jotakin apua.
Silloin kuningas sanoi lähettäneensä rahaa Liivinmaalle, eversti
Fahrensbachille; niillä piti pestattaman 1,700 ratsumiestä Suomeen
vietäviksi. Tämän tiedon saatuansa lähetti Stålarm kohta erään Stilchen
nimisen palvelijansa Liivinmaalle jouduttamaan apuväen tuloa. Mutta
Fahrensbach vastasi vasta saaneensa rahat; hän ei ollut siis vielä
kerinnyt saada mitään väkeä. "Mihinkä keinoon sitten suomalaisten tulee
ryhtyä?" kysyi hämmästynyt lähettiläs. -- "Heidän täytyy", kuului
Fahrensbachin vastaus, "kestää vaara omin päin kuninkaansa tähden. Ja
vaikkapa Kaarle herttua nyt valloittaisikin koko Suomen ja kaataisi
heidät kaikki, niin kyllä me sitten sentään karkoitamme hänet sekä
Suomesta että myöskin Ruotsista." -- "Herra Jumala armahtakoon!" huusi
Stilchen. "Sittenhän meidän miesparat ovat petetyt ja hukassa!"