Muutamien kuukausien kuluttua tulikin, niinkuin herttua aavisti, Turun
linna jälleen Stålarmin haltuun. Linnaväki, ne samat petturit, jotka
olivat olleet syynä taannoiseen antautumiseen, osoittivat nytkin taas
yhtä suurta uskottomuutta. Herttuan määräämä palkka ja elatus oli
heidän mielestänsä liian niukka. Väkensä epäluotettavuuden vuoksi eivät
siis linnanisännät olisi voineet tehdä suurta vastarintaa. Mutta
eivätpä he sitä yrittäneetkään; he sopivat Stålarmin kanssa ja
rupesivat hänen kanssansa yksiin tuumiin. "Minä näen", sanoi siitä
suuttunut Kaarle herttua, "ettei suomalaisissa yhdessäkään ole
rehellisyyttä eikä kunniaa, ei enempää kuin sammakossa on höyheniä!"
Arvi herra rupesi nyt suuriin varustushankkeisiin. Sillä nytpä näytti
tulevan täysi tosi Sigismundin yhä uhkaamasta retkestä Ruotsinmaalle.
Kaarle herttuan voitollinen käynti Suomessa oli vihdoin viimeinkin
saattanut "huomispäivä-kuninkaan"[12] tuumasta toimeen. Kevään tullessa
hän oli muuttanut asuntonsa Preussiin, ja pestasi ahkerasti sotamiehiä.
Hänen aikomuksensa oli mennä Etelä-Ruotsin kautta, koska hän tiesi
siellä olevan paljon hänen ystäviänsä. Suomalaisten puolestaan piti
valloittaa Tukholma ja sieltä marssia hänen avukseen.
Varustusten kuntoonsaaminen ei ollut Arvi herralle helppo tehtävä.
Kuningas itse lähetti aivan pienen rahasumman; eikä Suomen
talonpojiltakaan ollut ylen paljon saatavana, sillä tuo vihattu
linnaleiri oli nyt juuri tullut lakkautetuksi Sigismundin käskystä.
Stålarmin täytyi ottaa melkein kaikki kulungit omasta tahi muiden
Suomen herrojen kukkarosta. Kaikki nämät uhraukset hän teki kuitenkin
mielellänsä; sillä uskollisuus oli nyt hänen sydämessään voittanut
kaikki epäilykset. "Parempi on kuolla", lausui hän, "kuin kuulla
itsestään mainittavan, että mies on vannonut uskollisuusvalan kahdelle
esivallalle!" Kultavitjatkin hän riisui kaulastansa ja riisti
hopeamaljat pöydältään, pannen ne pantiksi kruunulle annetuista
lainoista.
Tällä tavoin oli Arvi herra saanut 25 isompaa laivaa kuntoon, kussakin
4-6 tykkiä, ynnä vielä lisäksi suuren joukon pieniä haaksia. Väkeä
hänellä oli neljättä tuhatta. Niissä oli, paitsi Suomen sotureita,
jommoinenkin joukko Vironkin aatelisherroja palvelijoineen, jotka
kuninkaan käskystä olivat tulleet avuksi. Heinäkuun alussa vei Stålarm
sotavoimansa Ahvenanmaan saaristoon ollaksensa siellä likempänä, kun
häntä tarvittaisiin. Heinäkuun 24 p:nä 1598 tuli viimein tuo kauan
ikävöity sanoma, että kuningas oli Ruotsin rannalle saapunut.
Suomalaiset heti nostivat riemuiten ankkurinsa ja joutuivat seuraavana
päivänä Gröneborgin satamaan, joka oli vain kuuden peninkulman päässä
Tukholmasta. Siellä Stålarm vei sotamiehensä maalle ja rakensi
itselleen vahvan leirin.
Suomalaisten tulo nosti Uplannin talonpoikien parissa hirmuisen
kauhistuksen. Tässähän nyt olivat ne rahvaanteurastajat, jotka olivat
panneet toimeen verilöylyjä ympäri koko Suomenmaan. Eipä tämä kauhistus
masentanut sentään Ruotsin miesten rohkeaa mieltä. Urhoollisesti
kokoontuivat talonpojat, monta tuhatta luvultaan, ja marssivat
vihollisiansa vastaan. Päällikköinä oli kaksi Upsalan professoria,
meidän vanha tuttavamme Nikolaus Bothniensis ynnä hänen virkaveljensä,
Jaakko Schinnerus. Olisiko näiden syväoppisten herrojen latinassa ja
talonpoikien nuijissa ollut tarpeeksi vastusta Suomen huovien terävälle
teräkselle, sitä lienee lupa hiukkasen epäillä. Mutta he eivät
saaneetkaan tilaisuutta mitellä voimiansa. Arvi herra sai Ruotsissa
kohta tietää, että sanoma kuninkaan tulosta oli ollut vain perätöntä
huhua. Samassa myös hänelle ilmoitettiin, että herttuan laivasto läheni
ja aikoi sulkea häneltä kotitien. Tästä syystä hän purjehti jo
heinäkuun 28 p:nä takaisin Suomeen. Upsalan professorit ja Uplannin
talonpojat tapasivat leirin tyhjänä. Ainoastaan suomalaisten
evässäkkejä, jotka olivat täynnä makkaroita, kuuluu joku määrä jääneen
ruotsalaisille saaliiksi. Siitä pantiin sitten tälle suomalaisten
turhalle yritykselle pilkkanimeksi _Makkararetki_. Herttuan laivasto,
amiraali Scheelin johdolla, läksi suomalaisia takaa ajamaan ja
tappoikin jonkun sadan, jotka Ahvenanmaan saaristossa vielä
kuhnustelivat. Scheel jäi sitten näille vesille, estääksensä
suomalaisia uudestaan yrittämästä.
Pari päivää Stålarmin lähdettyä kuningas saapui todella Ruotsiin,
tuoden 5,000 sotamiestä kanssansa. Onni oli nyt ensi alussa hänelle
sangen myötäinen. Vahva Kalmarin linna avasi hänelle kohta porttinsa.
Maakunta maakunnan, kaupunki kaupungin perästä seurasi tätä esimerkkiä,
taipuen hänen puolelleen. Jopa oli itse Tukholmakin sigismundilaisten
käsissä. Ensimäinen kahakka herttuan väen kanssa oli voitollinen. Jos
nyt suomalaiset olisivat tehneet tehtävänsä, niin olisi Kaarle herttua
ollut hukassa. Mutta meidän miesten laivasto ei päässyt liikkeelle
moneen viikkoon. Alinomaiset tyynet tai vastatuulet olivat heitä
pidätelleet. Paitsi sitä väijyeli Scheel yhä vielä Ahvenanmaalla.
Syyskuun keskipaikoilla viimein kääntyi tuuli, jolloin Scheelkin riensi
etelään herttuan avuksi. Nyt toi Aksel Kurki yhden osan Suomen
laivastoa Tukholmaan. Mutta Stålarm ynnä hänen kanssansa toinen puoli
väkeä viivytteli yhä vieläkin. Monikkalan herra pohjalaisineen näet
hankki tullaksensa Turkua vastaan, niinpian kuin Suomen huovit olisivat
lähteneet. Vasta kun Monikkalan herra oli saatu vangiksi, uskalsi siis
Stålarm mennä Ruotsiin. Hän saapui sinne lokakuun ensi päivinä. Mutta
silloin olikin otollinen hetki mennyt ohitse.
Kuninkaan väki oli syyskuun 25 p:nä tullut perinjuurin voitetuksi
ratkaisevassa _Stångebron_ tappelussa. Vähän aikaa sen perästä pakeni
Sigismund Puolanmaalle. Synkällä mielellä ja pahaa aavistaen
purjehtivat Suomen herrat jälleen kotiinsa.