Kaarle herttua rupesi nyt vielä entistä kiivaammin ahdistamaan _Turun
linnaa_. "Saarto"-vallit olivat rakennetut kolmeen kohtaan, nimittäin
Myllyvuorelle[8], Vilkkilänmäelle ja Korpolaisvuorelle. Niistä hän oli
pannut
jalkajoutset jahkamahan,
kaikki pyssyt pylvimähän,
suuret nuolet lentämähän,
vitjat pitkät vinkumahan.
Ampui linnan lipin-lapin,
kastarit[9] ylös-alaisin.
Kovin parkui knihti[10] parat,
parkui herrain palvelijat,
linnoja rikottaessa,
kastareita kaadettaissa.
Niin suurta menestystä, kuin mitä runo tässä kuvittelee, ei ollut
sentään piirittäjien ampumisella toden teolla. Paljon kaatui herttualta
väkeä, ennenkuin rintavarustukset saatiin niin korkeiksi, että oli
suojaa niiden takana. Alinomaiset syyssateet tekivät kaivamistyön
sangen vaikeaksi, ja he täyttivät yhä piiritysojia. Eipä ollutkaan
muuten Kaarlella varsinaisia piiritystykkejä. Hänellä oli vain
tavalliset laivatykkinsä, jotka eivät tehneet kovin suurta vahinkoa.
Linnan päälliköt elivät siis hyvässä turvassa ja toivossa;
antaumuksesta ei ollut puhettakaan. Kaarle oli heti kirjoittanut
Flemingin leskelle ja tarjonnut vapaan poispääsön linnassa oleville
aatelisrouville ja neidoille. Mutta ei otettu tätäkään kohteliasta
ehdoitusta vastaan eikä edes lähetetty sanaakaan vastaukseksi. Silloin
herttua suuttui ja ammutti vitjaluoteja[11] ikkunoita vastaan.
Kerrankin, kun par'aikaa pidettiin linnassa yhteistä rukousta, lentää
viuhahti tämmöinen suikale sisään ja leikkasi miehen kahtia, aivan Ebba
rouvan vierestä. Mutta marskin leski ei säikähtynyt siitäkään: hän vain
edelleen niinkuin ennenkin kulki miehestä mieheen kehoittaen heitä
urhoollisuuteen ja lujuuteen.
Petos viimein kuitenkin sai aikaan, mihin herttuan tulikidat eivät
olleet pystyneet. Linnanväki, niinkuin tiedämme, oli suuttunut
ylipäällikköönsä, amiraali Juusteniin. Tämä heidän suuttumuksensa
kiihtyi vielä yllytyksistä. Linnassa näet oli herttuaan salainen
asianajaja, ruotsalainen ylioppilas, nimeltä _Daniel Hjort_, joka ennen
oli ollut opettajana Klaus Fleming vainajan perheessä. Hänen
viekoitustensa seuraukset alkoivat pian teoissakin näkyä. Tykkimiesten
havaittiin ojentelevan kanuuniansa sillä lailla, että luodit tekivät
piirittäjille niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Täytyi siis asettaa
joka tykkimiehen viereen hovipalvelija viritetty pyssy kädessä
valvomaan, että he rehellisesti tekisivät tehtävänsä. Sitä ei
kuitenkaan saatu millään muotoa estetyksi, että kaikissa hyökkäyksissä
aina karkasi suuria parvia herttuan puolelle. Pentti Juusten päätti
sentähden vielä kerran julkisesti tutkia väkensä mieltä. "Sittenhän",
arveli hän, "tiedämme kumminkin, keneenkä on luottamista."
Tykki- ja jalkamiehet kutsuttiin kaikki kokoon linnanpihalle, ja
Juusten julisti, että kaikki, jotka niin tahtoivat, saivat vapaasti
lähteä linnasta. Mutta niille, jotka pysyivät uskollisina, lupasi hän
koroittaa palkkaa. Suuri joukko, paljoa useampia kuin mitä oli
aavistettukaan, läksi silloin tiehensä. Ja kun jäljelle jääneet sitten
kävivät ampumaan, ei se enää ollut mahdollista. Tykkien sisustat ja
sankkireijät olivat ravalla tukitut. Sen kiusan olivat lähteneet
kumppanit vielä tehneet heille muistiaisiksi.
Pakko oli nyt siis antautua. Mikonpäivänä syysk. 29 p:nä kello 7:n ja
8:n välillä torahti torvi linnan vallilta ja pyydettiin keskustelua.
Herttua lupasi että, jos linna luovutettaisiin hänelle, niin ei
tapahtuisi sen puolustajille mitään vahinkoa hengen, kunnian eikä
omaisuuden puolesta, paitsi jos valtakunnan säädyt laillisella
tuomiolla määräisivät jonkun rangaistuksen. Linnalaiset sitä vastoin
vaativat, että tutkinto ja tuomio jätettäisiin siksi, kunnes kuningas
itse tulisi maahan. Sillä välin he pyysivät saada olla rauhassa
kotonaan. Sovittelua kesti jo toista päivää ja näkyi venyvän pitkäksi.
Silloin herttua sen taas joudutti uudella kavaluudella. Linnanportin
edustalla oli vahva etuvarustus, jossa seisoi kaksi riviä järeitä
tykkejä, "muurin-murtimia", ja vieläpä kahdeksan pienempää tykkiä
takana kolmantena rivinä. Tämän etuvarustuksen valloitutti herttua
rynnäköllä, kesken aselepoa, kun parasta aikaa sovinnosta
keskusteltiin. Yhdellä yrittämällä valloitettiin vielä lisäksi eräs
pyöreä tornikin, jonka tuli oli tehnyt piirittäjille paljon vahinkoa.
Nyt ei auttanut enää vastaanhangoitteleminen, täytyi kun täytyikin
avata linnan portit. Juusten pyysi ja sai herttualta luvan lähteä
linnasta syrjäportin kautta; sillä hän pelkäsi omia sotamiehiään.
Alhainen sotaväki vannoi uskollisuusvalan herttualle ja meni hänen
palvelukseensa; päälliköt sitä vastoin vietiin vangeiksi laivoihin.
Kaarle herttua oli joltakulta saanut sen tiedon, että muka linnassa oli
salaisia ruutijuonia, joilla aiottiin räjähyttää hänet väkinensä
ilmaan, kun he marssisivat sisään. Siitä syystä hän, käydessään
tarkastamassa linnan kaikkia huoneita, käski Ebba rouvan seurata mukana
koko ajan. Linnan kappelissa seisoi Klaus herran arkku lattialla; sodan
tähden ei oltu vielä keritty sitä saattaa hautaan. Kaarle nostatti
kannen arkun päältä; sillä hänelle oli juteltu, että marski ei
ollutkaan kuollut, vaan mennyt pakoon Puolan maalle. Arkku muka vain
oli täynnä hänen kultiansa, hopeitansa. Nähdessään siinä nyt
verivihollisensa vihatut kasvot, herttua ei saanutkaan vimmaansa
hillityksi. Hän nykäisi ruumista parrasta ja lausui kovasti kiroillen:
"Eipä nyt sinun pääsi pysyisi kauan lujana kaulassa, jos vielä
eläisit!" Mutta Ebba rouva vastasi siihen ylpeästi: "Ette te,
herttuallinen armo, olisikaan päässyt tänne, jos minun herravainajani
vielä olisi elossa!" Samaa leppymätöntä kostonhimoa osoitti Kaarle
sitten vähän myöhemminkin. Suomen aatelisherrat pyysivät saada
juhlallisesti saattaa marskin ruumiin hautaan. Mutta sitä ei heille
sallittu. Aivan hiljaisuudessa, ilman mitään komeutta ja koreutta,
vietiin Klaus herra viimeiseen lepokammioonsa, Paraisten kirkkoon.
Juuri samalla aikaa läksi toinen saattojoukko aivan toisella mielellä
pohjoiseen päin. Flemingin pahimmat viholliset, nuijamies-päälliköt,
olivat päässeet kahleistansa, ja lähetettiin nyt takaisin omaan
kotiinsa. Vapautensa lisäksi oli Hannu Krankka, ja samoin luultavasti
moni muukin, saanut vielä toisenkin lahjan herttualta. Hänelle oli näet
suotu veronvapaus tilallaan.
Edemmäksi ei herttua mennytkään tällä retkellänsä. Hän ei uskaltanut
jäädä talveksi Suomenmaahan, etteivät hänen vihamiehensä Ruotsissa
sillä aikaa saisi tilaisuutta tehdä häiriötä. Eikä myöskään ollut enää
aikaa saada ennen meren jäätymistä muita Suomen linnoja valloitetuiksi.
Tuskinpa saattoi herttua sitäkään toivoa, että Turun linna voisi kauan
olla suomalaisten käsiin takaisin joutumatta. Siitä syystä hän päätti
riistää sieltä kaikki paremmat puolustuskeinot, jotta hänen toisten
olisi helpompi sitä valloittaa. Kaikki järeämmät tykit ja samoin myös
Suomen laivasto oli vietävä Ruotsiin. Linnaväeksi jätettiin Juustenin
entiset miehet, ja päälliköiksi asetettiin kolme suomalaista herraa,
veljekset _Klaus ja Lauri Fleming_, Louhisaaren sukua, ja _Yrjö Horn_,
jotka eivät olleet pitäneet yhtä marskivainajan kanssa.
Lokakuun 26 p:nä läksi herttua paluumatkalleen, vieden kaikki saaliit
kanssansa. Paitsi sitä hän myös kuljetti Ruotsiin vangitut herrat ynnä
Ebba rouvankin tyttärineen, ja kaikki muut Turun linnassa olleet
suomalaiset aatelisnaiset. Linnan juhlasalin oven yli oli hän ennen
lähtöänsä piirtänyt latinaksi nämät uhkaavat ja varoittavat sanat:
Tänne Kaarle mä sain, hajotin kapinalliset, voitin;
täältä mä lähden taas, en yhtään jälkeä jättäin.
Mut takaisin tulen; peljätkööt mua pettäjät silloin,
silloin armoa ei ykskään syyllinen saa.