Flemingin kuoltua asetti Sigismund _Arvi Eerikinpoika Stålarmin_
ylimäiseksi käskynhaltijakseen Suomenmaahan. Stålarm oli lempeä,
iloinen herra, jota kaikki rakastivat; hän oli rehellinen,
tarkkatuntoinen kaikissa asioissa. Mutta hänessä ei ollut sitä
rautaista sydäntä, rautaista kättä, joka olisi voinut estää Sigismundin
asiaa "horjumasta". Sillä olipa hän itsekin salaa sydämessään
horjuvainen. Vannotun uskollisuusvalansa tähden hän katsoi
velvollisuudekseen taistella kuninkaan puolesta; mutta sittenkin hän
monesti epäili, oliko siitä hyötyä isänmaalle. Erittäinkin pelkäsi hän
puhdistetun opin sortamista, jos Sigismund kokonaan pääsisi voitolle.
Tämä puolinaisuus tuumissa synnytti tietysti myös puolinaisuutta
toimissa. Retkestä Ruotsiin ei ollut enää puhettakaan; eipä enää
jaksettu omaakaan maata täydesti suojella. Hannu Hannunpoika,
Monikkalan herra, valloitti herttuan omaksi koko Pohjanmaan. Suomen
herrat eivät siihen tehneet muuta kuin että asettivat vartijaparven
maakunnan rajalle.
Sotaväkikin rupesi epäilemään puolustettavan asian oikeutta. Sitä
paitsi soturit myös epäilivät; tokko he voisivat saavuttaa voittoa
uuden, oudon päällikön johdolla, ja alkoivat pelätä herttuan kostoa,
jos he jäisivät tappiolle. Kaiken sen lisäksi he vihastuivat vielä
nykyiseen laivaston päällikköön ja Turun linnan isäntään, _Pentti
Severinpoika Juusteniin_. Tämä herra oli näet niin kitsas, ettei hän
antanut heille palkkaa eikä ruokaa, ja pisti säästöt omaan taskuunsa.
Meriväki teki viimein salaisen liiton; he aikoivat viedä koko laivaston
herttuan käsiin. Tämä vehje tuli kuitenkin päällikköjen tietoon,
ennenkuin sitä oli keritty panna toimeen. Stålarm tuotti laivat
Aurajoen suuhun, linnan suojaan. Sitten hän vielä kuljetti kaikki tykit
aluksista maalle ja asetti ne linnansa muureille. Täten oli tosin nyt
laivasto täydessä turvassa; mutta ei siitä sentään ollut enää
herttuallekaan mitään vahinkoa.
Kohta tämän jälkeen kutsui Arvi herra koko linnanväenkin kokoon, sekä
tykki- että jalkamiehet. Hän pelkäsi näet täydellä syyllä, että
petturuus voisi heihinkin levitä. "Tahdotteko," kysyi hän heiltä,
"puolustaa tätä linnaa urhoollisesti, niinkuin kuninkaan uskollisten
miesten sopii?" Yksi joukosta astui silloin rohkeasti esiin ja
ilmoitti; "Ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle herttuata
vastaan; sitä minä en milloinkaan uskalla tehdä." Mutta hänet kopattiin
kiinni ja mestattiin paikalla. Tietysti olivat sitten muut ääneti;
mutta he eivät kuitenkaan tulleet siitä sen luotettavammiksi.
Sillä välin näin laulaa vanha senaikuinen runo:
Hyvä herra, herttu Kaarle,
Ruotsin kultainen kuningas,
hangitseepi haaksiansa,
laitteleepi laivojansa,
tuli Turun vierahaksi,
Suomen suureksi hyväksi,
linnan liiaks vierahaksi.
Lähelle tultuansa herttua lähetti kirjeen Turkuun. Hän tarjosi vielä
sovintoa ja käski Suomen herrat puheillensa. Mutta Stålarm vastasi,
että kuningas oli kieltänyt kaikki keskustelut, joiden johdosta hänen
valtansa voisi vähentyä. Muutamat muista Suomen herroista laskivat
vielä pilkkasanoja lisäksi ja käskivät herttuan rukoilla Jumalalta
koillistuulta, jotta hän pääsisi kiireesti takaisin Ruotsin rannoille.
Runo kertoo vastauksen kuuluneen täten:
Linnan ilkeät isännät,
purit huulta, väänsit päätä;
kovasti kovat puhelit,
valjut vastasit valjusti:
"heidät heitämme merehen,
haahdet hakkaamme haloiksi,
venheet särjemme vesille!"
Tätä uhkausta he koettivatkin todella täyttää voimiansa myöten, kun
Ruotsin laivasto tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisessä
salmessa. Linnasta lentävä luoti taittoi maston itse herttuan
aluksesta. Silloin herttua kääntyi pois ja kiersi laivastoineen
Hirvisalon ympäri. Näin hän 7 p. syysk. 1597 pääsi Nummen pitäjän
rantaan, _Ruskeakallion_ niemen kohdalle, joka jo oli mannermaata ja
ainoastaan parin virstan päässä Turusta. Tänne hän laski sotaväkensä
maalle. Stålarm kohta riensi estämään; mutta hänen huovinsa hevosineen
eivät voineet rantalouhikossa tehdä suurta haittaa.
Täten saatuansa jalansijan Suomen rannalla, Kaarle herttua uudisti
sovintotarjoumuksensa ja käski taas Suomen herrat puheillensa. Tälläpä
kertaa tulikin myöntävä vastaus; onnistunut maallenousu oli nähtävästi
masentanut heidän uhkarohkeuttansa. Keskustelu määrättiin pidettäväksi
_Kupitsan_ (nyk. Kupittaan) lähteen partaalla, aivan Turun kaupungin
vieressä. Kummallakaan puolella ei rauhan hierojilla saanut olla
enempää kuin viisikymmentä huovia seurassansa. Syysk. 9 p:nä 1597
aamulla saapuivat siis Kaarle herttua ja Arvi Stålarm määräpaikalle.
Mutta kummallakin oli, vasten tehtyä sopimusta, koko sotavoima
tykkineen päivineen takanansa. Siitä huolimat\a ruvettiin kuitenkin
vaihtamaan panttimiehiä. Vaan ennenkuin se toimi oli päättynyt, tuli
taas toinen seikka ilmi, joka ei millään muotoa sopinut rauhantuumiin.
Yksi osa herttuan väkeä oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt kierroksen;
nyt se seisoi keskitiellä suomalaisten leirin ja linnan välillä. Tätä
sanoi Arvi herra täydellä syyllä kavaluudeksi, ja vaati että herttuan
väki jälleen vetäytyisi paikoillensa. Mutta Kaarle ei suostunut.
Silloin aikoi Stålarm muuttaa asemaansa, päästäkseen jälleen likemmäksi
linnaa. Mutta herttua oli luulevinansa, että suomalaisten
liikkeellelähtö tarkoitti päällekarkausta. Hän huusi siis väelleen,
käskien heidän olla varoillansa. Amiraali Scheel ei tyytynyt
siihenkään. Hän päästi suustansa pahan kirouksen suomalaisten muka
petoksen johdosta, ja käski alapäällikkönsä Pietari Stolpen hyökätä
merimiehineen, peitsineen heidän kimppuunsa. Tämä arvaamaton rynnäkkö
hämmästytti Suomen sotureita; osa kääntyi kohta pakoon. Herttua vielä
laukaisutti tykkinsä, jotka kaatoivat pari huovia; silloin hajosivat
Stålarmin väen tähteetkin. Herttua ei kuitenkaan lähtenyt heitä takaa
ajamaan; hän muutti vain majansa Turun kaupunkiin. Arvi herra sai tällä
tavoin aikaa seisahduttaa ja koota pakenevat miehensä, ja asettautui
leiriin parin peninkulman päähän, josta he yhä häiritsivät vihollisia.
Mutta puolentoista viikon kuluttua hän siirtyi äkkiä vieläkin
syrjemmäksi ilman mitään ulkonaista pakkoa. Syynä oli luultavasti se,
ettei hän saattanut täydesti luottaa omaan väkeensä, jota herttuan
salaiset lähettiläät yhä kävivät viekoittelemassa. Yhden osan hän
lähetti Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan; itse hän vei tähteet
Viipuriin.