Klaus Fleming oli vanhaa, mahtavaa Suomen aatelissukua. Hänen isänsä
oli _Eerikki Fleming_, Kustaa Vaasan uskollinen ja taitava
sotakumppani, josta jo on ollut useasti puhe näissä kertomuksissa.
Äiti, _Hebla Sparre_, oli ruotsalainen; hänenkin isänsä oli ollut
mainio Kustaa Vaasan sotakumppani, Sigge Sparre. Klaus Flemingin
syntymävuodesta ja -paikasta ei ole meillä mitään tietoa. Arviolta vaan
voimme päättää, että hän syntyi noin 1535 vuoden seuduilla jossakin
isänsä maakartanossa. Luultavasti vietti hän lapsuutensa ajan
enimmäkseen Kuitian kartanossa Paraisten pitäjässä, likellä Turkua.
Siellä hän näkyy saaneen kasvaa jokseenkin kuritonna, koulutonna,
niinkuin karhunpentu korvessa. Tällä lailla hänestä tuli vahva ja uljas
urho, taitava kaikissa ruumiin harjoituksissa. Erittäinkin kehuttiin
häntä kelpo suksimieheksi. Mutta kirjaoppi sitä vastoin jäi aivan
vähiin, ja sivistyneen seuraelämän tavoista ei hänellä ollut paljon
tietoa. Perätöntä valhetta kuitenkin on eräs juttu hänen
oppimattomuudestansa, jonka vihamiehet panivat liikkeelle. He sanoivat
Flemingin saaneen niin peräti vähän oppia vieraita kieliä, että muiden
oli vaikea ymmärtää hänen ruotsin puhettansa. Mutta Klaus herran monet
ruotsinkieliset kirjeet todistavat aivan päinvastoin, sillä ne ovat
aivan selvää ruotsia. Kumma olisikin ollut, jollei hän olisi osannut
ruotsia. Sillä hänen synnyinseutunsa oli aivan ruotsinkielinen, ja
olihan hänen äitinsäkin Ruotsista kotoisin. Paitsi sitä näyttävät
Suomen korkeammat aatelisherrat jo silloin käyttäneen enimmäkseen
ruotsia keskinäisissä puheissaan.
Klaus herran veljet ja sisaret kuolivat kaikki nuorina; siten jäivät
vanhempien kuoltua kaikki suvun talot ja tavarat yksistään hänen
omaksensa. Kuinka suuri rikkaus hänelle tämän perinnön kautta karttui,
sen voimme päättää siitä, mitä mainitaan tulleen Hebla rouvan
leskenosaksi (kolmas osa pesästä). Hän oli, paitsi kaikellaista
irtainta tavaraa, saanut yhden kivitalon Turussa ynnä maatiluksia
yhdessätoista eri paikassa, joiden vuositulot yhteensä tekivät 160
viljatynnyriä. Olipa Kuitian kartano tykeilläkin varustettu, niinkuin
kuninkaallinen linna ainakin. Klaus herra kuitenkin asuskeli
tavallisesti Syrjän l. Svidjan kartanossa, Siuntion pitäjässä, jonka
johdosta Suomen talonpojat mainitsivat häntä "Kaski-Klauksi" (svidja =
kaski). Vielä suuremmaksi eneni Flemingin rikkaus, kun hän v. 1573 nai
neiti Ebban, joka oli mahtavaa _Stenbock_-sukua. Tämän naimisen kautta
hän luultavasti sai ne maatilukset, jotka hänellä mainitaan olleen
Ruotsissa; sillä hänen rouvansa oli ruotsalainen samoin kuin hänen
äitinsäkin.
Nuori junkkari, jonka vanhemmat olivat niin mahtavat ja paitsi sitä
kumpikin kuninkaan hyvässä suosiossa, pääsi tietysti aikaisin tärkeihin
toimiin ja valtaviin virkoihin. Semmoista luottamusta ansaitsi hän
muuten omienkin hengenavujensa vuoksi. Sillä hänen älynsä, joskin sitä
ei ollut opilla harjoitettu, oli luonnostaan tarkka ja terävä, ja
aikainen kokemus elämän koulussa täytti monessa suhteessa tieteellisen
opetuksen vajavuudet. Ensi kertaa on nuori Klaus Fleming päällikkönä
Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa. Hänelle uskottiin silloin Savon
suksimiehet johdettaviksi, kun tiedettiin hänen olevan hyvän hiihtäjän.
Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan riidassa piti hän edellisen puolta
suurella taidolla ja hyvällä menestyksellä. Vähemmin myötäinen sitä
vastoin oli hänelle onni Tanskan sodassa, jossa hän ajoittain johti
laivastoa. Tätä vastoinkäymistä rupesi epäluuloinen Eerikki luulemaan
tahalliseksi petokseksi, ja uhkasi Flemingille rangaistusta, jopa
kuolemaakin. Nytpä Klaus herra todenteolla tuli uskottomaksi ja luopui
herttuain puolelle, kun he nostivat kapinan. Mutta tämä olikin aivan
ainoa kerta, jolloin Fleming seisoi kruunupään kuninkaan vastustajien
riveissä. Siitä lähtien hän aina palveli hallitsijoitansa
järkähtämättömällä kuuliaisuudella. Niin esim. hän Räävelissä v. 1589
oli ainoa valtaneuvoksista, joka ei kirjoittanut Juhanalle ja
Sigismundille lähetettävän varoitus- ja nuhdekirjeen alle. Molemmat
kuninkaat palkitsivatkin uskollista palvelijaansa rajattomalla
luottamuksella ja mahdollisimman suurilla suosionosoituksilla. Juhanan
kruunausjuhlassa koroitettiin Fleming jo vapaaherran arvoon, ja
vapaaherrakunnaksensa hän oli saanut Viikin kartanon Siuntion pitäjässä
ynnä kahdeksan sen alle kuuluvaa kylää. Vuonna 1582 hän piti jo
yliamiraalina koko Ruotsin valtakunnan laivaston hallussansa; ja kuusi
vuotta myöhemmin muutti Juhana tähän virkaan kuuluvan arvonimen vielä
komeammaksi, nimittäen Flemingin valta-amiraaliksi. Vuonna 1590 pääsi
Klaus herra Uplannin ja samassa koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi,
sitä paitsi oli hänellä jo ennestään tuomarinvalta Suomessa koko
Pohjanmaan yli. Heinäkuussa 1591 hän viimein asettui koko loppuiäkseen
synnyinmaahansa. Silloin näet määrättiin hän Suomen ja Viron
ylimaaherraksi ynnä myös kaikkien niiden sotajoukkojen ylipäälliköksi,
jotka näissä molemmissa maakunnissa majailivat. Tätä jälkimäistä virkaa
seurasi myös pian _valtamarskin_ arvonimi, palkinnoksi Venäjän sodassa
osoitetusta johtajataidosta. Kuinka Fleming sitten Sigismundin antaman
rajattoman valtuuskirjan nojalla hallitsi Suomenmaata itsenäisenä,
itsevaltiaana kuninkaana, ainoastaan sitä nimeä vailla, siitä ovat
edelliset luvut jo kylliksi kertoneet.
"Nuorna on vitsa väännettävä", niin sanoo vanha sananlasku. Se kävi
myös Flemingin suhteen toteen. Ne raa'at tavat ja törkeät puheet, jotka
hän nuoruudessaan oli oppinut isänsä tallirenkien ja huovien seurassa,
ne pysyivät hänessä hänen elämänsä loppuun asti. Klaus herra, vaikka
hän olikin talonpoikien pahin polkija ja ylenkatsoja, oli itse
käytökseltään törkeimmän talonpojan tapainen. Nenäänsä esim. hän pyyhki
takin hihalla. Muutenkaan hän ei näytä olleen kovin suuri puhtauden
harrastaja; siihen lienevät viitanneet nuo pilkkanimet Kaski-Klaus ja
nokinenä, joilla Suomen talonpojat usein mainitsivat häntä. Pöydässä
oli Fleming kovin ahnas; usein hän ahtoi yhdeksi ateriakseen vatsaansa
kokonaisen sianreiden, muuta ruokaa lukuunottamatta. "Sika syöpi sian
suuhunsa" oli Kaarle herttuan tavallinen pilkkalause, kun Flemingin
tavaton ruokahalu tuli puheeksi. Kömpelön käytöksensä tähden joutui
Klaus herra tietysti sivistyneissä seuroissa naurun ja pilkan
alaiseksi. Puolassa, jossa hän kävi kuninkaaksi valitun Sigismundin
saattomiehenä, väännettiin siitä syystä hänen arvonimensä sangen
sukkelalla tavalla. Puolalaiset aatelisherrat näet eivät nimittäneet
häntä keskenään Dominus Admiralis (amiraali herraksi), vaan Dominus
Admirabilis (eriskummalliseksi herraksi). Samaten myös Kaarle ja
valtaneuvokset Ruotsissa yhä ampuivat häneen kokkasanojansa.
Näitä pilkkaajiansa Fleming puolestaan vihasi tulisimmalla vimmalla.
Sillä hän oli yhtä leppymätön vihassansa kuin uskollinen
ystävyydessään. Missä hänellä oli syytä kostaa, siinä hän ei pitänyt
oikeudestakaan mitään lukua. Sen osoitti hän esim. silloin, kun hän
istui tuomarina tutkimassa vihamiestänsä Kaarle Hornia Joananlinnan
antautumisen vuoksi. Samoin nähtävästi paisui hänen sydämensä ilosta,
kun hän nyt viimeisinä vuosinaan sai tehdä kiusaa Ruotsin
valtaneuvoksille, jopa myös itse Kaarle herttualle.
Vaikutin, joka näinä viimeisinä vuosina ohjasi kaikkia Klaus herran
tekoja, oli kuitenkin alkuansa parempaa laatua. Se oli uskollisuus
laillista hallitsijaa kohtaan, jota Suomen miehet kaikkina aikoina ovat
pitäneet jaloimpana kansallisavunansa. Mutta Flemingin uskollisuus meni
yli kaiken määrän, se oli umpiuskollisuutta, joka tukehutti kaikki muut
ihmistunteet. Sitä ei pidä kuitenkaan kovin kummeksia, että hän
kuninkaansa edun vuoksi oli tyly talonpojille. Sillä se kuului
Fleming-suvun perintövikoihin; sen Klaus herra oli oppinut
jokapäiväisestä kokemuksesta isänsä, tuon mainion rahvaansortajan,
kodissa. Mutta hän uhrasi kuninkaan tähden myös uskontonsa, jota hän
kuitenkin lienee pitänyt pyhänä.
Klaus Flemingin muisto on säilynyt jälkimaailmalle tässä sangen
mustassa muodossa. Muistettava on kohtuuden vuoksi kuitenkin, että
hänen historiansa on yksistään vihamiesten kirjoittama. Moni hyvä avu,
joka olisi varmaankin saattanut lievittää yleistä mustuutta, on tällä
tavoin jäänyt kertomatta. Suoruutta, rehellisyyttä kuitenkin muutamat
myöntävät hänessä olleen, vaikka tosin toiset sitä vastoin soimaavat
häntä kavalaksi. Mutta hänen urhouttansa ja sotataitoansa eivät ole
pahimmatkaan pahansuovat uskaltaneet halventaa.