Samoihin aikoihin kuin Fleming kukisti talonpoikaiskapinan Suomessa,
oli Kaarle herttua puolestaan voittanut vastustajansa, Ruotsin korkeat
herrat. Hänen luopumuksensa valtionhoitajan virasta ei ollut
pitkällinen ollut. Kaikilta haaroilta oli tullut hänelle kirjeitä,
joissa anottiin ja rukoiltiin, ettei hän jättäisi Ruotsin kansaa tällä
vaarallisella hetkellä. Erittäin kiihkeät olivat talonpojat. "Me emme
tahdo monta hallitsijaa!" niin he puhuivat. "Ja koska kuningas ei ole
maassa, niin emme tahdo uskoa valtionhoitoa kellekään muulle kuin
herttua Kaarlelle." Arbogan valtiopäivillä, jotka pidettiin lopulla
helmikuuta 1597, pauhasivat he tällä lailla, uhitellen kirveillänsä ja
nuijillansa. Päätös tietysti tehtiin semmoinen, että herttua saisi
vieläkin suuremman vallan kuin sitä ennen. Valtaneuvokset huomasivat,
etteivät he nyt enää voisi mitään Kaarlea vastaan. Siitä syystä he
läksivät kun läksivätkin pois koko maasta ja pakenivat kuninkaan
luokse.
Herttuan valta oli kuitenkin yhä vielä puolinainen, niin kauan kuin
Fleming Suomessa niskoitteli. Tähän herraan oli nyt Kaarle julmemmin
vimmastunut kuin koskaan ennen. Verisaunat Suomessa olivat lisänneet
vanhaan vihaan uutta sytykettä. "Tuo verikoira! Tuo rahvaanteurastaja!"
tämmöisillä herjausnimillä herttua aina mainitsi Flemingiä.
Samallaiseen vimmaan hän myös kaikilla keinoin yllytteli Ruotsin
talonpoikia. Hänen lähettiläitänsä taalalaisiksi puettuina kulki
pitäjästä pitäjään, kertoen Flemingin ja Suomen huovien sortamisista ja
surmatöistä. Vieläpä lisäsivät he kaikellaisia valhejuttuja, ikäänkuin
tosiseikat eivät olisi vielä olleet kyllin kauhistuttavia. Eräältä
talonpojalta oli leikattu kieli suusta, näin kuului yksi näistä
valhejutuista, sen vuoksi, että tuo raukka oli yrittänyt mennä herttuan
puheille. "Mene nyt ja valita!" oli muka Fleming vielä ivaillut.
Talonpojan kerrottiin sitten kuitenkin päässeen Ruotsiin ja selittäneen
asiansa Arbogan valtiopäivillä siten, että hän osoitteli kielen tynkkää
sormellaan. Ruotsin talonpojat yltyivät näistä jutuista silmittömään
vihaan. "Raavi pois heidät! Hakkaa kaula heiltä poikki!" niin he kerran
huusivat Kaarle herttualle.
Klaus herra ei kuitenkaan ollut millänsäkään näistä uhkauksista.
Päinvastoin aikoi hän itse mennä Ruotsiin, kuninkaansa vihollisia
kukistamaan. Tälle retkelle hän nyt varustautui suurella kiireellä,
sillä paljon kallista aikaa oli mennyt hukkaan nuijamiesten kanssa
kinastellessa. Toinen mies olisi kuitenkin suuresti epäillyt, mistä hän
voisi saada tarpeellisia varoja tämmöiseen yritykseen. Sillä nuijasota
oli hävittänyt peräti monta seutua, ja joka paikassa olivat edellisen
kesän sateet pilanneet kaiken viljan. Nälkä ja sen ainainen
seurakumppani ruttotauti kulkivat paraikaa hirmukulkuansa ympäri
poloista Suomennientä. Mutta Klaus Fleming ei ollutkaan niitä ihmisiä,
joita sääli ja surkuttelu olisi voinut peräyttää tehdystä päätöksestä.
Huhtikuu oli näin alkanut, ja varustukset alkoivat jo valmistua. Väki
ja muona jo saapui saapumistaan Turkuun. Sotalaivoihin, joita Fleming
tavallisesti piti Pikkalan satamassa Siuntion pitäjässä, ruvettiin jo
asettamaan tykkejä. Entisten alusten lisäksi keräiltiin talonpoikaisia
haaksia, jopa suurempia veneitäkin. Uteliaisuudella ja levottomuudella
odottivat kaikki ihmiset jäiden lähtöä, kesän tuloa, jolloin noiden
"kahden kovan piti kokea, meidän pojan ja herttuan". Mutta toisin
ihminen päättää, toisin monesti säätää Kaikkivaltias.
Kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen matkusti Klaus herra vielä kerran
Pikkalaan. Hän tahtoi jouduttaa laivastonsa varustamista. Mutta
muutamia päiviä siellä oltuansa sairastui hän yht'äkkiä kovasti heti
päivällisen jälkeen. Yli 60-vuotisen vanhuksen ruumis ei kestänyt tuota
lakkaamatonta, väsymätöntä puuhaa. Taudistaan huolimatta läksi Fleming
sittenkin taas matkalle, aikoen Perniön kuninkaankartanoon, johon hän
oli käskenyt Ebba rouvan vastaansa. Mutta kesken tietä raukenivat hänen
viimeisetkin voimansa. Hän kannettiin reestä talonpoikaiseen tupaan
Pohjan kirkon vieressä. Vaivoja tai kipuja ei sairas sentään tuntenut,
ainoastaan suurta heikkoutta. Senvuoksi hän ei ensi alussa ollutkaan
tilastansa kovin huolissaan. Mutta voimien nopea riutuminen ilmoitti
pian hänelle, että hänen loppunsa oli jo lähellä. Silloin Fleming käski
välskärin, joka hoiti häntä, lukea jotakin lohduttavaa kirjaa.
Rauhallisena, ainoastaan huolissansa sen johdosta, ettei saanut vielä
kerran puhutella puolisoaan, nukkui Klaus herra kuolemaan yöllä huhtik.
13:tta päivää vasten v. 1597. Ruumis kuljetettiin ensi aluksi Turun
linnaan.
Tämmöisen miehen kuolema nosti tietysti sangen erilaisia tunteita.
"Jumala", virkkoi herttua sen kuultuansa, "on rangaissut Klaus herran
pahat rikokset, antaessaan hänen kaatua näin äkkiä, kesken
julmuuttansa." Mitä Suomen talonpojat arvelivat, kun sanoma levisi
heidän sortajansa kuolemasta, siitä ei ole meillä mitään tietoa. Mutta
arvattavasti hengähti nyt rahvaankin rinta huokeammin. Kuninkaan
puoluelaiset sitä vastoin olivat synkässä surussa, melkein epätoivossa.
"Pää on poissa", kirjoitti yksi heistä, "ja kaikki jäsenet nyt
horjuvat, hajoovat!" Monipa, sekä ystävä että vihollinen, ei tahtonut
uskoa marskin kuoleman olleen aivan luonnollisen. Niin äkkiä, niin
arvaamatta oli se tapahtunut, juuri ratkaisevalla hetkellä. Mitkä
syyttivät herttuata arvellen, että hän varmaan oli syöttänyt
veriviholliselleen myrkkyä. Mitkä sitä vastoin luulivat Klaus herran
taudin "panemataudiksi", jonka joku Pohjanmaan noita oli nostattanut
ampumalla taikanuolen.